Oman kaavansa vanki. Masennuksen ja ylikuormituksen kierre




27.2.13

Koulu 8-16

Olin aika väsynyt. Ihan puhki. Näytin kauhealta kun katsoin peilistä.

Hanna Aho näytti siltä että sain häneltä lämpöä. En tiiä oliko sitä, vai kuvittelinko, koska se on se mitä tarvitsin. Mutta se auttoi.
Hassua miten sitä uskoo kaikkeen mitä oma mieli syöttää sulle. Ihan mitä vaan. Aika viheliäs elin. Toi aivo. Nää huonot päivät tosin tuntuu sulattavan nää oikein hyvin.

Inhottaa Virtanen. En halua olla tällä hetkellä sen ihmisen lähellä. Odotuksia ja odotuksia. Ei uskoa ihmisen hyvään ja rehellisyyteen. Koko ajan varuillaan. Sekö se mikä meitä murentaa.

Mukamas parempia kuin eläimet. Me käyttäydytään kuten ne. Pitkään vaan yritetty uskotella itsellemme että ollaan parempia. Sit kadotettiin itsemme ja kauhea työ että löydetään se yksinkertaisuus. Eläimiltä pitäisi enemmän oppia.

Koko päivän ihan kuin tulisi kuume. Elimistö vissiin käy vajeella. Milloin se lopahtaa. Ihan kuin haluaisin että niin kävisi jotta ihmiset antaisi mun vihdoin olla. Se on pään sisällä niin ei se näy helposti ulos. Varsinkin kun on näin taitava pärjäämään.

Antakaa mun olla. Kuulkaa ne asiat mitä yritän sanoa vaikka en sanotuksi saakaan.
Oppisi sanomaan ne ääneen. Tai tietäisi mitä haluaisi sanoa. Ensin.


Nyt

12.6.18

Koulussa olin reipas ja pärjäävä. Unelmaoppilas kunnes uuvun täysin ja alan mennä siitä mistä aita on matalin. Tätä samaa kaavaa toistui kaikissa opinnoissa. Ensimmäinen vuosi olen täynnä energiaa ja tarmoa. Oon sosiaalinen ja pirteä, iloinen jopa. Toka vuosi alan väsymään ja poissaolot lisääntyy. Silloin on yleensä iskenyt masennus. Alan karttaa ihmisiä ja tunnen suurta syyllisyyttä koko olemassaolostani. Näin vaan syyllistäviä ja arvostelevia katseita joka puolella, tämä todennäköisesti on masennuksen ja mielen päätelmiä. Ja kehä alkaa muodostumaan. Tunnen häpeää ja syyllisyyttä, jolloin olin entisestään enemmän poissa. Viimeiset vuodet olin aikaansaamaton ja opinnot edistyivät etanan vauhtia. Suoritin kaiken  juuri ja juuri rimaa hipoen ja valmistun kaikkien opettajien inhokkina. Laiskana ja saamattomana luuserina. Näin ainakin ajattelin itsekseni. En ollut koskaan tyytyväinen tai ylpeä, että edes valmistuin.

Tämä samaa kaavaa noudatin yläasteen, kauppiksen, lähihoitajakoulutuksen ja nyt viimeisenä pukuompelijakoulutuksen. Ainakin tietääkseni. Minulla ei ole ala-asteesta juurikaan muistoja.

Viimeisen koulutuksen kanssa vaan se ero, että toisen vuoden jälkeen lopetin ja jäin sairaslomille, jotka jatkuivat ja jatkuivat tähän päivän määräaikaisen eläkkeen asti. Vihdoin jouduin pakottautuen lopettamaan tämän syklin ja aloittamaan itseni ymmärtämisen. Olen ollut siis poissa työ- ja kouluelämästä nyt 6 vuotta. Koulun lisäksi tein jo teini-iästä asti töitä viikonloppuisin,kesäisin ja keikkaa koulun ohella. Vapaaehtoistyö oli ainut, mikä ei kuormittanut vaan lisäsi energiaa.

Kaikki nämä on ihan sitä normaalia elämää, mutta enhän minä tiennyt tai oli edes hajuakaan, etten ollut ihan ”normaali”. Että minulla ois ollut jo vauvasta asti DID (monipersoonahäiriö) ja että olen ihan pirstaleina. Ei mikään ihme, että mieli ja keho yrittivät niin monesti varoittaa ja jarruttaa. En vaan jäänyt koskaan kuuntelemaan. En tiennyt, että itseään ja omia sisäisiä viestejä tulisi kuunnella. Käytin mieltäni ja kehoa työvälineenä egon haluamia tavoitteiden saavuttamiseen. Eli suorittamiseen. Minulla oli päämääriä ja kuljin niitä kohti ihan sama mitä tapahtui. Pärjäänhän minä aina. Niin ainakin kuvittelin.

Olen nyt täysin tyytyväinen, että luhistuin. Oppiihan sitä, jos ei muulla tavalla niin kantapään kautta. Ei elämää voi määrätä, sitä pitää vaan elää.
Ihmettelen nyt jälkeenpäin, kuinka tosiaan KUKAAN ei huomannut, että minulla oli selkeästi masennusta ja uupumusta. Uskon, että olin niin hyvä pärjäämään tai on joku arkiminä opiskelijana, joka sitten piti kulissia jotenkin yllä. En tiedä rehellisesti vieläkään. Mennyt aika on minulle vieläkin arvoitus. Sumun peitossa osittain. Joitain kirkkaita hetkiä muistan, mutta pääosin en.

Voiko olla myös, että masennus oli tuolloin vielä uusi yleisten joukossa?DIDstä en ollut kuullutkaan tavalllisen elämän merkeissä. Toki sitä oli TV:ssä ja elokuvissa. Mutta todellisena niin ei missään.

Eniten ehkä huvittaa, että opiskelin lähihoitajaksi asiantuntijoiden keskuudessa ja miten niin voin sumuttaa, ettei tosiaan kukaan voinut saada kiinni siitä kuin rikki olin. Tuntui, että sain kaikissa paikoissa leiman otsaan et tuo on vaan tollanen luuseri. Tai selittämätön tapaus. Kukaan ei istunut viereen ja kysynyt aidosti, mikä on hätänä? Useimmiten poissaoloille on oikea syy. Se, että miten saa selville ja voi oikeasti auttaa on hienovarainen ja haastava prosessi, mutta mahdollinen jos yrittää nähdä sen ihmisen niiden poissaolojen ja suoritusmerkintöjen takaa.
Jokainen meistä tuntee ja ajattelee. Ja tuollaiset ”häiriökäyttäytymiset” ovat useimmiten merkki jostain syvemmästä. Olkoon se mitä vaan.

Toivon, että osaisin välillä pysähtyä nyt ja kysyä itseltäni. Miten voit? Lempeästi ja kiinnostuneena. Samaa voi toistaa läheisille. Pysähtyä kunnolla ja kuunnella. Aidosti.

Kommentit

Suositut tekstit