3.3.13
Tuntuu
hyvältä kun on saanut monta päivää nukuttua hyvin eikä ole tarvinnut miettiä
tai ahistua velvoitteista. Ehkä se, että tarviin taukoja elämästä. Viikonloput
ja muut hengähdystauot.
Ensin
oli Emilia, sit mentiin Etelään, Tomi ja Minna tuli. Siin on koko kuukauden
viikonloput. En missään vaiheessa pysähtynyt. Mukavaa, mutta raskasta. Ja koko
ajan oli tekemisen tilassa, eikä läsnä. Siksi uuvuin. Se, että keskittyisi vaan
siihen hetkeen, ilman että miettii mitä muut miettii, onko asiat nyt hyvin vai
ei. Mun pitää opetella ”huonoksi emännäksi”. Ehkä silloin voin olla oikeesti
läsnä ja siten hyvä emäntä.
Mulla
masennusta laukaisi suuret muutokset. Alakuloisuus jatkui kun oli vaan niin
ikävä. Jouduin oppimaan uuden roolin, ilman lapsia ja läheisiä. Takerruin
entisestä kovemmin entiseen minään, koska niin oli ”turvallista” tehdä. Mut kun
entiseen ei ollut paluuta niin hajosin entistä enemmän. Voin huonosti ja otin
vielä suuren vastuun kannettavaksi, työn huolehtia aikuisesta ihmisestä.
Masennuin entisestään kun sain kuulla sairastavani masennusta. Masennuin siis
masennuksesta ja siitä alkoi kierre.
Jos
siis vaan ottaisin sen tiedon vastaan ilman arvostelua, voisin paremmin.
Ihmiset,
jotka tuomitsee muita ovat useimmiten myös todella ankaria itselleen. Sitä
kuulee omassa päässään kommentteja, joita sanoo sinä itse. Joskus ei tarvitse
arvostella asioita. Ne voi vaan olla. Ehkä se on ihmisten turvallinen tapa
lähestyä tuntematonta. Ensin arviointi ja sitten sen perusteella toimitaan. Ei
otetaan se asia vastaan sellaisenaan kun se on. Sama vammaisten tai
kehitysvammaisten kanssa. Ensin diagnoosia, sitten persoona. Ihan kuin se
antaisi valmiuksia turvallisempaan ja parempaan toimintaan. Tai vaikka
olisikin, niin se rajoittaa suunnattomasti ulottuvuuksia mitä olisi voinut
kokea ilman ennakkokäsitystä. Siksi ehkä nykyään diagnosoidaankin niin paljon.
Me ei hyväksytä jäsentelemätöntä tietoa. Koska sitä on vaikeampi ymmärtää,
koska ollaan totuttu käsittelemään tietoa toisella tavalla.
Siihen
tulisi pyrkiä, että vastaanottaisi asioita sellaisenaan kun ne ovat. Mutta ei
se haittaa vaikka ei sitä osaiskaan. Kunhan ymmärtää asian ja siihen pyrkii.
Hyväksymään sen tason missä on, mutta ei anna sen olla tiellä jos haluaa
kehittyä. Sama pätee kouluun ja elämässä opppimiseen.
Nyt
25.6.18
Olen
erityisherkkä ja minulla on usein ”tuntosarvet” jatkuvasti esillä, kun olen
ihmisten kanssa. Yritän lukea aina tilannetta, ilmapiiriä ja muiden
tuntemuksia. Pyrin sopeuttamaan itseäni siihen ja koen vastuuta siitä, että
minun pitää toimia niin, että kaikilla on hyvä olla. Kontrollifriikki?Kyllä.
Introvertti?Sitä myös. Koen muiden läsnäolon virkistäväksi mutta usein myös
raskaaksi. Tarvitsen omaa aikaa ja tilaa ymmärtääkseni omia ajatuksia ja
tuntemuksia. Nyt kun on tullut diagnoosiksi DID, tarviin entistä enemmän tilaa
saadakseni selvää itsestäni ja muista persoonista. Keskustelen usein heidän
kanssa juuri päiväkirjan avulla. Se on antanut äänen ja vuorovaikutuksen meidän
välille. Ilman sitä, on vaan suurta meteliä ja huutoa siellä sun täällä. Saatan
olla ylivireässä tilassa, kun sosiaalisoin. Mitä tutumpi ihminen niin sitä
vähemmän pitää olla skarppina. Kun on yksin, saa olla ihan miten vaan ja
oikeasti vaan olla. Koen olevani eniten yhteydessä kaikkeuteen, kun olen yksin
luonnossa. Silloin riisuuntuu kaikki ylimääräinen pois ja on vaan minä ja
kaikki muu. Kuitenkin vaikka minussa on tämä tarve niin löytyy myös tarve
muiden olentojen läsnäololle. Se, että on rakastettu ja saa rakastaa. Mitä
vanhemmaksi tulee, sitä tietoisemmaksi kehittyy omista tarpeistaan. Joskus
niiden olemassaolevaksi todentamiseen tarvii muita, välillä sitä yksinoloa.
Koen,
että minun yksinäisyys johtuu usein siitä, etten koe olevani yhteydessä
mihinkään tai kenenkään. Että olen yksin koko universumissa vaikka muut
olisivat ihan siinä. Että ois suuri etäisyys minun ja muiden välillä. Silloin
ei ole myös kosketusta omaan minään tai muihin persooniin. Tähän on auttanut
kaavojen rikkominen ja läsnäoloharjoitukset. Etten jättäis itseäni yksin vaan
pyrkisin kertoa muille tilastani, jos joku vois auttaa ja saisin kohtaamisen
tunteen. Joskus tosin pitää vaan kestää sen yli. Itkeä vähän ja mennä halaamaan
pehmolelua. Mikä vaan mikä auttaa. Joskus jopa ventovieraan hymy voi olla sen
yksinäisyyden lukon avain, mitä ei edes tiennytkään että etsi sellaista ennen kun
se kohdalleen osuu.
Oon
paljon pohdiskellut ja analysoinut, miksi sairastuin masennukseen. Nyt
jälkeenpäin enemmänkin ihmettelee, miten ihmeessä en muka ois sairastunut. Mun
sisinhän huusi jatkuvasti, että pysähdy ja ota hetki. Aina vaan ei ymmärrä omia
viestejä jos ei ole kehittänyt taitoa kuunnella itseään. Tässä terapia on ollut
minulle suurin apu tämän puutteen korjaantumiseen. Oon saanut paljon uusia
oivalluksia ja keinoja purkaa kaikkea osiin ja jäsennellä niitä tähän
pääkoppaan. Oon myös joutunut hyväksymään asioita sellaisenaan, mikä on ollut
miulle se inhottavin. Vaikka kuinka analysois ja järkeilisi niin on vaan
joitakin asioita mihin ei vaan saa vastauksia. Hyväksyntä on minun suurin
inhokki ja ystävä. En ole niin zen kuin haluaisin, mutta ehkei miun tarvikkaan.
Oon
kasvanut sellaisessa ympäristössä ja kulttuurissa missä toisen arvosteleminen
on tavallista ja normaalia. En ollut ikinä edes ajatellut, että se olisi
jotenkin negatiivinen tai asia, mitä tulis jokaisen punnita, kuuluuko tai
haluaako sitä elämään. Se oli normi. Kunnes tutustuin ihmisiin, jotka oikeasti
ottivat kaiken vastaan sellaisenaan ja hyväksyivät muut kokonaisena. Ihmisiä,
jotka eivät vaatineet tai olettanut sen suurempia. Ihmiset, jotka eivät
syyllistä eikä tuomitse. Kuulostaa liian epätodelliseslta? Niin minustakin!
Mutta on vaan totta, että näitä ihmisiä löytyy.
Jos sinua on tuomittu ja arvosteltu, sinä opit tekemään sen samoin. Jos
sinua hyväksytään sellaisena kuin olet, opit olla vaatimatta muilta mitään
muuta kuin he ovat ja opit rakastamaan. Ehkä jonain päivänä jopa ehdoitta.
Muut tekstit yksinäisyydestä:
Aina ei tarvi mennä siitä mistä aita on korkein
Läheisriippuvuus
Yksin, ihmisten joukossa
Rahalla voi nostattaa elintasoa, mutta ei elämänarvoa
Läheisriippuvuuden merkit
Muut tekstit yksinäisyydestä:
Aina ei tarvi mennä siitä mistä aita on korkein
Läheisriippuvuus
Yksin, ihmisten joukossa
Rahalla voi nostattaa elintasoa, mutta ei elämänarvoa
Läheisriippuvuuden merkit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti