Hyväksyntä, suurin inhokki ja ystävä

3.3.13

Tuntuu hyvältä kun on saanut monta päivää nukuttua hyvin eikä ole tarvinnut miettiä tai ahistua velvoitteista. Ehkä se, että tarviin taukoja elämästä. Viikonloput ja muut hengähdystauot.

Ensin oli Emilia, sit mentiin Etelään, Tomi ja Minna tuli. Siin on koko kuukauden viikonloput. En missään vaiheessa pysähtynyt. Mukavaa, mutta raskasta. Ja koko ajan oli tekemisen tilassa, eikä läsnä. Siksi uuvuin. Se, että keskittyisi vaan siihen hetkeen, ilman että miettii mitä muut miettii, onko asiat nyt hyvin vai ei. Mun pitää opetella ”huonoksi emännäksi”. Ehkä silloin voin olla oikeesti läsnä ja siten hyvä emäntä.

Mulla masennusta laukaisi suuret muutokset. Alakuloisuus jatkui kun oli vaan niin ikävä. Jouduin oppimaan uuden roolin, ilman lapsia ja läheisiä. Takerruin entisestä kovemmin entiseen minään, koska niin oli ”turvallista” tehdä. Mut kun entiseen ei ollut paluuta niin hajosin entistä enemmän. Voin huonosti ja otin vielä suuren vastuun kannettavaksi, työn huolehtia aikuisesta ihmisestä. Masennuin entisestään kun sain kuulla sairastavani masennusta. Masennuin siis masennuksesta ja siitä alkoi kierre.

Jos siis vaan ottaisin sen tiedon vastaan ilman arvostelua, voisin paremmin.

Ihmiset, jotka tuomitsee muita ovat useimmiten myös todella ankaria itselleen. Sitä kuulee omassa päässään kommentteja, joita sanoo sinä itse. Joskus ei tarvitse arvostella asioita. Ne voi vaan olla. Ehkä se on ihmisten turvallinen tapa lähestyä tuntematonta. Ensin arviointi ja sitten sen perusteella toimitaan. Ei otetaan se asia vastaan sellaisenaan kun se on. Sama vammaisten tai kehitysvammaisten kanssa. Ensin diagnoosia, sitten persoona. Ihan kuin se antaisi valmiuksia turvallisempaan ja parempaan toimintaan. Tai vaikka olisikin, niin se rajoittaa suunnattomasti ulottuvuuksia mitä olisi voinut kokea ilman ennakkokäsitystä. Siksi ehkä nykyään diagnosoidaankin niin paljon. Me ei hyväksytä jäsentelemätöntä tietoa. Koska sitä on vaikeampi ymmärtää, koska ollaan totuttu käsittelemään tietoa toisella tavalla.

Siihen tulisi pyrkiä, että vastaanottaisi asioita sellaisenaan kun ne ovat. Mutta ei se haittaa vaikka ei sitä osaiskaan. Kunhan ymmärtää asian ja siihen pyrkii. Hyväksymään sen tason missä on, mutta ei anna sen olla tiellä jos haluaa kehittyä. Sama pätee kouluun ja elämässä opppimiseen.

Nyt

25.6.18

Olen erityisherkkä ja minulla on usein ”tuntosarvet” jatkuvasti esillä, kun olen ihmisten kanssa. Yritän lukea aina tilannetta, ilmapiiriä ja muiden tuntemuksia. Pyrin sopeuttamaan itseäni siihen ja koen vastuuta siitä, että minun pitää toimia niin, että kaikilla on hyvä olla. Kontrollifriikki?Kyllä. Introvertti?Sitä myös. Koen muiden läsnäolon virkistäväksi mutta usein myös raskaaksi. Tarvitsen omaa aikaa ja tilaa ymmärtääkseni omia ajatuksia ja tuntemuksia. Nyt kun on tullut diagnoosiksi DID, tarviin entistä enemmän tilaa saadakseni selvää itsestäni ja muista persoonista. Keskustelen usein heidän kanssa juuri päiväkirjan avulla. Se on antanut äänen ja vuorovaikutuksen meidän välille. Ilman sitä, on vaan suurta meteliä ja huutoa siellä sun täällä. Saatan olla ylivireässä tilassa, kun sosiaalisoin. Mitä tutumpi ihminen niin sitä vähemmän pitää olla skarppina. Kun on yksin, saa olla ihan miten vaan ja oikeasti vaan olla. Koen olevani eniten yhteydessä kaikkeuteen, kun olen yksin luonnossa. Silloin riisuuntuu kaikki ylimääräinen pois ja on vaan minä ja kaikki muu. Kuitenkin vaikka minussa on tämä tarve niin löytyy myös tarve muiden olentojen läsnäololle. Se, että on rakastettu ja saa rakastaa. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä tietoisemmaksi kehittyy omista tarpeistaan. Joskus niiden olemassaolevaksi todentamiseen tarvii muita, välillä sitä yksinoloa.

Koen, että minun yksinäisyys johtuu usein siitä, etten koe olevani yhteydessä mihinkään tai kenenkään. Että olen yksin koko universumissa vaikka muut olisivat ihan siinä. Että ois suuri etäisyys minun ja muiden välillä. Silloin ei ole myös kosketusta omaan minään tai muihin persooniin. Tähän on auttanut kaavojen rikkominen ja läsnäoloharjoitukset. Etten jättäis itseäni yksin vaan pyrkisin kertoa muille tilastani, jos joku vois auttaa ja saisin kohtaamisen tunteen. Joskus tosin pitää vaan kestää sen yli. Itkeä vähän ja mennä halaamaan pehmolelua. Mikä vaan mikä auttaa. Joskus jopa ventovieraan hymy voi olla sen yksinäisyyden lukon avain, mitä ei edes tiennytkään että etsi sellaista ennen kun se kohdalleen osuu.

Oon paljon pohdiskellut ja analysoinut, miksi sairastuin masennukseen. Nyt jälkeenpäin enemmänkin ihmettelee, miten ihmeessä en muka ois sairastunut. Mun sisinhän huusi jatkuvasti, että pysähdy ja ota hetki. Aina vaan ei ymmärrä omia viestejä jos ei ole kehittänyt taitoa kuunnella itseään. Tässä terapia on ollut minulle suurin apu tämän puutteen korjaantumiseen. Oon saanut paljon uusia oivalluksia ja keinoja purkaa kaikkea osiin ja jäsennellä niitä tähän pääkoppaan. Oon myös joutunut hyväksymään asioita sellaisenaan, mikä on ollut miulle se inhottavin. Vaikka kuinka analysois ja järkeilisi niin on vaan joitakin asioita mihin ei vaan saa vastauksia. Hyväksyntä on minun suurin inhokki ja ystävä. En ole niin zen kuin haluaisin, mutta ehkei miun tarvikkaan.

Oon kasvanut sellaisessa ympäristössä ja kulttuurissa missä toisen arvosteleminen on tavallista ja normaalia. En ollut ikinä edes ajatellut, että se olisi jotenkin negatiivinen tai asia, mitä tulis jokaisen punnita, kuuluuko tai haluaako sitä elämään. Se oli normi. Kunnes tutustuin ihmisiin, jotka oikeasti ottivat kaiken vastaan sellaisenaan ja hyväksyivät muut kokonaisena. Ihmisiä, jotka eivät vaatineet tai olettanut sen suurempia. Ihmiset, jotka eivät syyllistä eikä tuomitse. Kuulostaa liian epätodelliseslta? Niin minustakin! Mutta on vaan totta, että näitä ihmisiä löytyy.  Jos sinua on tuomittu ja arvosteltu, sinä opit tekemään sen samoin. Jos sinua hyväksytään sellaisena kuin olet, opit olla vaatimatta muilta mitään muuta kuin he ovat ja opit rakastamaan. Ehkä jonain päivänä jopa ehdoitta.