maanantai 18. kesäkuuta 2018

Kun ei pidä riittää kaikkeen ja kuinka eläinrakkaus on suuri lahja


Odotukset. Omamme ja muiden. Mikä sitten sanelee, että minkä mukaan meidän pitää sitten elää? Koen, että sana PITÄÄ on jo itsessään suuri inhottava sana. Miksi muka pitäisi? Mikään ei ole pakko, ihan oikeasti. On vaan asioita, mitä ois hyvä hoitaa jos haluaa elää osana yhteiskuntaa ja olla ns. normaali. Mutta mitään ei ole pakko. On paljon ihmisiä, jotka sanelevat oman elämänsä säännöt ja löytänyt oman tavansa elää. Kaikki ei aina mene yleisen normin mukaan, mutta tarviiko edes?




2.3.13

Silloin 28.2 ilta kääntyi huonoon suuntaan ja loppujen lopuksi tuli sit huono hetki.
Olavi oli aika väsynyt ja poissaoleva. Jotenkin odotin että kun kerrankin on ”hyvä päivä” mulla niin ois sit mukava päivä ja kauhean positiivinen. Siinä kai sit meni vikaan. Kun on odotuksia niin helposti pettyy kun asiat ei meekään niinkuin halusi.

Perjantaina eli eilen oltiin Olavin isällä. Oli ihan mukava päästä pois kotoa tai siitä ympäristöstä missä on ollut pitkään paha olla. Vaikka kyl se paha olo on vaan ihan oman pään sisällä.

Oon nyt lukenut kirjaa Mielekkäästi irti masennuksesta. Oon oppinut aika paljon. Kirjoitan nytkin liian nopeasti. Hiljatellen, voisi olla mun uus voimalause. Jotenkin sitä pelkää ettei ehdi kirjoittaa kaikkia juttuja alas. Haittaako se? Kirjoitan tätä itseäni varten joten miksi pelkään tai pitäisi jotenkin kirjoittaa hyvin ja kaikki? Tyranni PH on aika helvetin vahva akka. Sitä pitäis kukistaa, oppimalla itse vahvemmaksi. EI karkottamalla sitä vaan hiljentämään sitä olemalla vahvempi.

Eilinen auto keskustelu oli hyvä, koska Olavi oikeasti kuunteli mitä mulla oli sanottavana. Tuntuu hyvältä tai ainakaan ei turhauta kun joku kuuntelee. Aidosti.
Muistan vieläkin sen unen kun huusin äidille mikset sä kuuntele mua. Samoin Leenan kanssa toisessa unessa. Se, että ne ei nää sitä mitä mä nään. Sitä mitä tapahtuu niiden ympärillä. Ongelmaa voidaan ratkaista jos ihmiset vaan tahtoisi samaa asiaa ja keskittyisi siihen. Ei tekosyitä eikä liikaa takertuisi omiin tottumuksiinsa. Jos haluaa lapsille parasta niin pitää kehittyä, tavalla tai toisella. Pitää kommunikoida. Suhteet ovat vuorovaikutusta, ei vaan että joku määrää ja loput seuraa. On hyvä olla johtaja perheessä, mutta hyvä johtaja huomioi lauman jäseniä ja kuuntelee. Hyvä johtaja toimii niin, että lauman jäsenet osaavat yhtä hyvin toimia toistensa kanssa myös ilman johtajaa tai johtajan määräyksiä.

Mä rakastan mun miestä. Meillä on vielä paljon opittavaa elämästä. Ja toisistamme. Ehkä ensin pitäisi vaan tuntea itsensä.

Tarviin musiikkia, ääniä. Lämpöä.

Ehkä se mikä meille on opetettu ei ole ainoa totuus. Jokaisen pitää löytää sitä omaa totuutta ja rakentaa siten oman elämän. Ehkä itsenäistyminen yms. on myös jokaisen määriteltävänä. Eikä välitä siitä mikä on muiden mielipide.
Mua itkettää. Jostain syystä. Oon nyt parina päivänä aika hyvin keskittynyt siihen tietoiseen läsnäoloon. Ja se on auttanut ettei ole tullut niitä kohtauksia.
Nyt tulee pimeää. Tuleeko mulle siksi lohduton olo? Eikä Olavi ole tässä. Eikä kukaan muukaan. Tai sit pitää ajatella että Höttö ja Hapsu on mun kanssa täällä. Mulla ei ole mitään hätää.

Joka kerta kun kuulen että alhaalla ovi käy niin jokin mussa odottaa että se on Olavi.

Mun pitäisi antaa tän olon olla jos se on. Hyväksyn ja ehkä sillä ei tuu pahempaa oloa. Keskity. Meen laittaa kynttilöitä.

Höttö hyppäsi tai tippui parvekkeelta toissapäivänä. Hapsu oli tullut ”kertomaan” siitä mulle, mut en ymmärtänyt. Laitoin juuri ruokaa niille, joten ei se siitä voinut pyytää niinpä annoin hellyyttä. Kun olin keittiössä niin Hapsu piti hassuja ääniä ja kun lähestyin parveketta niin sen silmät suurenivat. Hapsu on ihanan fiksu kaveri. Mä en vaan ollut yhtä fiksu J Höttö maukui ja oli vähän hätääntynyt mut oli jäänyt kuitenkin paikoilleen. Kun hain sen takas niin ihan ite käveli ja oli kauhea kiire päästä kotiin alakerran ulko-ovesta. Hapsu selvästi oli innoissaan kun veli tuli takas. Seurasi Höttöä koko ajan ja nuoli sitä. Meillä on kyllä maailman ihanimmat pojat J <3





Nyt

18.6.18

Meitä on niin monenlaisia persoonia ja meillä kaikilla on omat tavansa. Se, että tutustuu itseensä auttaa siinä, miten voi löytää oman tavansa elää ja olla tyytyväinen. Ja se, että nyt toimii näin, ei tarkoita että ikuisesti pitää elää niin. Lähihoitajakoulutuksessa oli luokkakaveri, joka oli lähellä eläkeikää, joka halusi vaihtaa alaa. Hän muistuttaa minua aina siitä, kuinka elämä kuljettaa ja voi oppia aina uutta pelkäämättä. Yleensä se on minä itse, joka on minun mahdollisuuksien tiellä. Se, että edes yrittäisi, on jo suuri askel. Aloittaminen on useimmiten se suurin kynnys. Ja jos epäonnistuu, niin siitä voi oppia vaikka mitä ja yrittää uudestaan. Mieluummin olen ihminen täynnä arpia kuin tyhjä taulu läpi elämän.

Itselläni on selvästi paljon periaatteita ja totuuksia, mitä noudatan vailla ymmärrystä ovatko ne minun oikeasti. Ja tämä tyranni-Ph määräilee ja latelee sääntöjä miten mun pitäisi elää, että kelpaisin maailmalle. Uskon ja stressaan puhki, kunnes uupuneena saatan kyseenalaistaa että miksi? Miksi mun PITÄÄ. Kun ei pidä.

Oon joutunut paljon nöyrtymään siihen, että minä en tiedä kaikkea. En edes vaikka luulen niin. Saatan neuvoa muita miten niitten tulisi elää, jotta ois hyvä tilanne minun silmissä. Saatan olla joissakin asioissa osittain oikeassa, mutta minulla EI ole oikeutta määrätä miten muiden tulisi elää. Voin vaikuttaa asioihin vain minun omalla toiminnalla ja omalla läsnäololla. Se on kaikki, mihin pystyn, eikä minun täydy pystyä parempaan. Riittämättömyys nousee pintaan, kun on läheisistä kyse, mutta nouskoon. Kyllä minä kestän sen. Ehkä ajan kanssa oppii, kuinka ei pidä riittää kaikkeen. Että minulla on rajani ja minä saan pitää niistä kiinni. Ei kuitenkaan kynsin hampain. Elämä vie ja siinä ois hyvä kulkea aaltojen mukaan.



Oon enemmänkin kuin kiitollinen Olaville siitä, että se on tuonut mun elämään niinkin hieno asia kuin eläinrakkautta. Olin ennen sellainen, että joko pelkäsin tai mua ei vaan niin kiinnostanut eläimet. Nyt jos joku kysyis, niin mun lemmikit ovat mulle niin tärkeitä, että en niistä hevillä luovu. Tahtoisin vaan jatkuvasti lisää ja erilaisia, että saisin tutustua niihin. Elää niiden kanssa. Meillä on nyt kaksi kissaa ja kolme kania. Piti tulla vuohi, mutta se jää nyt kun muutetaan erilaiseen ympäristöön. Unelmana ois oma pieneläintarha, jossa päivät kuluisi kasveja ja eläimiä hoitaen. Niin maadoittava ja hoitava. Onneksi nyt on jo saanut elää osa sitä haavetta ja meillä on tämä pieni perhe.

Eläimet osaavat olla olemassa sillä tavalla, mitä meidän ihmisten ois hyvä oppia olla. Ne on niin välittömiä ja aitoja. Juuri sopivan yksinkertaisia ja läsnäolevia. Jopa meiän känkkäränkkä Höpsö, on niin sielukas kuin olla ja voi. Sitä kun tutustuttaa itsensä eläimiin, niin huomaa niiden moninaisuus ja ulottuvuudet. Uskon, että ne opettaa meitä omalla tavalla, jos me osattais vaan kuunnella. Koen, että mun on välillä ollut pakko hiljentyä ja hiljentää vauhtia, että oon voinut kohdata näitä otuksia. Mutta samalla ne on auttanut mua hidastamaan, että kuulen myös muita ihmisiä ja itseäni. Mä oon luonteeltani hidas ja tarviin aikaa ja tilaa, että kukin. Mun kasvit ja eläimet ovat osa minua ja minä niitä <3


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Seuraa sähköpostitse

Lukijat