6.6.13
klo 00.50
Ei
nukkumaanmeno näköjään aikaistu. Täällä on aika kuuma. Meinasin nukkua poikien
kanssa tää yö olohuoneessa. En tiiä mitä tästä tulee kun on niin kuuma. Ainakin
tuuletin päällä.
Aamulla
olin tosi väsy. Tuntui että tästä päivästä tulee huono päivä. Mut sain sen
käännettyä. Kävin kattoo lampaita. Ei silloinkaan tuntunut hyvältä mut
ajattelin tehä sen kuitenkin. Ostin myös sipsiä ja pähkinöitä. Sit menin
parvekkeelle riippumatolle. Hetken oli rentoa.
Höttö
tietenkin maukuu koko ajan. Nytkin. Siksi vähän stressaa. Kohta tulpat
korviin...
Nyt
ne on korvissa. Heti tulee helpompi olla kun sulkee maailman pois. Jää vaan
minä ja mun tuntemukset. Ja ajatukset. Sillai rauha.
<3:
Hötön ja Hapsun kanssa hetken makoilu lattialla
<3:
Stand up
<3:
Höttö tuli kehrää nyt ja nukkuu mun kanssa
<3:
Innostus häämekkoa kohtaan kun laitoin kristalleja kokeiluun
<3:
Eläimet Sinkkolassa
7.6.13
klo 12
Tulin
olkkariin makoilee. En mä yöllä jäänyt tähän nukkuu kun Höttö maukui niin
paljon. Stressitaso oli aika korkealla. Nyt se hölmö on niin hölmö
<3:
Höttö teki kuperkeikan et sen pää osui oveen :D hölmö mikä hölmö
Mitä
mie teen ton maukumisen kanssa? Se aiheuttaa mulle stressiä, enkä osaa
käsitellä sitä nyt hyvin. Tai siihen menee kaikki voimat ja oon sit ihan väsy
ja sit menee päin pyllyä kaikki. Tai ainakin siltä tuntuu. Kirjoitan ihan
vinoon. Vinosilmä. Mie soitan eläinlääkärille. Vaikka kuulostan ihan tyhmältä
niin sitten kuulostan. Jos se auttaa niin ois kiva. Kaipaan kun Olavi on se
johtaja. Mä en nyt jaksais.
klo 19
Noit
kahta miestä mahtaa ärsyttää mun syöminen. Ensin omena ja sit manteleita.
Huvitti kun mietin et niit ärsyttää.
Mulla
on ikävä mun miestä. Ikävä sitä kaikkea mitä voin tehä Olavin kanssa. Sitä et
jakaa asioita just sen kanssa. Ei se et muut ei ois tärkeitä mut Olavin kanssa
asioiden jakaminen tuntuu vaan parhaalta.
Olin
terapiassa klo 14sta eteenpäin. Jotenkin aina käynnin jälkeen tuntuu kun ois
kevyempi ja voimattomampi. Kulkeminen rappusissa alaspäin tuntuu siltä ihan
kuin minä hetkellä hyvänsä jalat pettää ja oon siellä solmussa. Vai onko
sittenkään se et oon ”painavampi”? Väsyneempi käyntien jälkeen? Istun nyt
junassa. Oon väsy mut en saa nukuttua. Yritän uusiksi.
Nyt
28.7.18
Käyttäytymisen
aktivointi. Tuo reipas asenne ja työkalu masennuksen hoitoon, mitä yritin
soveltaa omaan elämääni. Päivän kulun kääntäminen ja itselleen tekemisen keksimistä,
vaikka mikään ei tunnu miltään. Itse jostain syystä inhoon sitä. Tähän
työkaluun oon törmännyt paljon, varsinkin uusien hoitajien kanssa, jotka ei ole
vielä tutustunut minuun, aktivoinnin ja reipastumisen vastustajaan. Tiedän,
että masentuneena katson harmaitten linssien läpi elämää ja maalaan sen aina
negatiiviseksi tai jollain tavalla huonoksi. Mutta oon näitten vuosien aikana
huomannut, että itselleni armollinen ja lempeä tapa tervehtyä masennuksesta on
ottaa kunnolla taukoa ja pysähtyä, jopa mädäntyä hieman siinä paikoillaan ja
sitten vasta ottaa vauvan askeleet kohti tulevaisuutta tai nykyisyyttä. Että
antaisin itselleni aikaa ja tilaa olla. Että en pakottaisi itseäni kiirehtimään
ja olemaan tarmokas ja tehokas jopa sairastaessani. Oon kokeillut sitä kyllä,
ottamalla isoja projekteja ja aktivoimalla itseni tekemään asioita. Ihan sama
mitä, mutta TEKEMÄÄN. Tai olihan ne ns. mielekkäitä, koska ovat aiheista mistä
normaalisti innostuisin ja olisin kiinnostunut. Mutta kun tilanne ei ole
normaali, niin miksi vaadin itseltäni normaalia käyttäytymistä? En ole
tuloksellisin, tehokkain, enkä taloudellisin potilas, mutta täytyykö minun
olla?Tai kenenkään? Onko meidän arvo siinä, olemme hyödyllisiä vai ei.
Rakastetaanko ja hyväksytäänkö meitä vaan jos tuotamme ja annamme. Hylätäänkö
meidät jos emme pystykään mihinkään. Muuhun kuin tarvitsemaan ja kuluttamaan?
Uskon
aktivoinnin olevan tehokas ja nopea tapa parantua masennuksesta, mutta en koe
sitä itselleni hyväksi. Joillekin se voisi toimia, mutta itse en välitä siitä.
Inhoon kun joku kehoittaa minua pitämään rutiineista ja tavoitteista kiinni.
Aikatauluttaisin ja tekisin to-do-listoja. Yök yök yök. Tuo on juuri sitä
suorittamista ja elämän tavoitteellisuuden kannustamista mitä en koe yhtään
enää omakseni. Enää, koska oon kokeillut ja totenut, ettei se heijasta sitä
mitä olen todellisesti sisälläni. Olen hidas ja herkkä,sellaista elämää minun
kuuluukin elää. Tietenkin sopeutuen muuhun yhteiskuntaan, mutta ei kuitenkaan
jatkuvasti sopeuttaen. Siinä kuluin puhki ja jäin ulkopuoliseksi omasta
elämästäni. Minussa on montaa puolta ja koko ajan niitä tunnistaen pääsen rakentamaan
elämäni minunlaiseksi. Ei sellaiseksi, mitä muut odottavat minulta vaan
sellaisen missä minulla on hyvä olla ja voin niin hyvin, että vuodan yli ja
levitän hyvää sama missä olen tai mitä teen. Siihen elämään minä pyrin ja
siihen aion kasvaa. Mutta minun vauhdilla, etanavauhdilla.
Kun
on erityisherkkä, muu maailma voi olla hyvin kuormittava. Kaikki aistit ovat
jatkuvasti maksimaalisessa vastaanottotilassa, eikä niitä voi sulkea pois. Kun
itse voi huonosti, ei pysty vastaanottamaan enää mitään. Kaikki on liikaa.
Kaikki sattuu. Kirjaimellisesti. Oon vaikka kuinka monesti itkenyt sitä kun ei
jaksa vaan enää yhtään. Ei mitään tunnetta tai kokemusta. Että on ihan puhki ja
haluu vaan sulkea itsensä johonkin, missä ei ole mitään. Tässä dissosiaatio
tulee apuun ja on hyödyllinen. Kun on liian ylivoimaista, niin ennen kuin opin
terveellisiä tapoja kohdata ne niin dissoan. En tee sitä tahallani vaan mieleni
ja kroppani on niin tottunut tähän kaavaan, että kun tulee ylikuormitusta niin
häviän. Uskoisin tän olevan koko olemassaoloni helpottavaa asiaa. Ei vaan kovin
toimintakykyä eheyttävää.
Koen
tarpeelliseksi harjoittaa ajoittaista itkuhuutoa varastojen puhdistamiseksi.
Siinä puran kaiken pois ja teen tilaa uusille tunteille ja tuntemuksille. Korvatulpat
tai pimeä huone on ollut tähän asti ne hyvät toimivaksi havaitut menetelmät
ylikuormittumisen välttämiseen. Luonnossa tunnen olevani eniten rauhassa
itseäni kanssa. Siellä asiat ovat kuten ovat, mitään ei ole liikaa ja kaikki on
paikoillaan. En rasitu aistimuksista vaan palaudun. En ole tosin ollut kolmea
päivää pitempään vaan luonnossa niin en tiedä miten sitten koen sen. Täytyy
kokeilla jos vaikka sitten muutun Ronja Ryövärintyttäreksi ja muutan metsään
asumaan eläinten kanssa. Paitsi, ettei siellä saa kakkua.
Asuttiin
tuolloin kerrostalossa, toisessa kerroksessa missä oli parveke. Sitä ennen
rivitalossa ja kissat sai ulkoilla oman tahtonsa mukaan. Hötölle, sopeutuminen
uuteen ympäristöön oli vaikea, ehkä jopa mahdoton. Se maukui päivät ja yöt ja
olin ihan loppu sen kanssa. Tai olin jo ihan loppu ilman Höttöä, se oli vaan
kirsikka kakun päällä. Opeteltiin sitä kulkemaan valjaissa, mutta ulkoilu Hötön
ehdoilla oli siinä masennustilassa epätoivoista. Enhän jaksanut edes hengittää
saati juoksennella sen kanssa pitkin katuja. Yritin, mutta epäonnistuin. Musta
ei ollut siihen. Koin olevani huono emäntä kun toinen voi niin huonosti minun
takia. Tilanne ei ollut yhtään minun hallinnassa, eikä mulla ollut työkaluja
tilanteen korjaamiseen. Meidän lemmikit ovat meille perheenjäseniä, niin niistä
luopuminen ei ollut vaihtoehto. Vaikka sekin ajatus kulki päässä pahimmilla
hetkillä syyllistäen samalla itsensä niistä. Avun pyytäminen tällaisiin
tilanteisiin ois suotavaa, jos pääsisi vaan egon yli ja uskaltais myöntää,
ettei pärjääkään. Ettei osaakaan. Ei kissa ole sama kuin lapsi, mutta uskon tän
kaiken olevan kovin tuttua myös vanhemmille. Se on ihan ok välillä jopa vihata
omaa perheenjäsentä, että tekis mieli pakata sen laatikkoon ja lähettää kauas
pois. Kunhan ei tee sitä. Sitä ennen ois hyvä kertoa tästä jollekin ja pyytää
apua. Ei ole hävettävää, ettei pärjää. Ei aina tarvi pärjätä. Ei voi vaatia
itseltään sitä, että olisi kaikki vastaukset kaikkeen. Saa olla tarvitseva ja kuluttava.
Tärkeimmille tyypeille ollaan silti rakastettuja ja hyväksyttyjä. Jopa
arvokkaita.