Hidas ja herkkä

6.6.13

klo 00.50

Ei nukkumaanmeno näköjään aikaistu. Täällä on aika kuuma. Meinasin nukkua poikien kanssa tää yö olohuoneessa. En tiiä mitä tästä tulee kun on niin kuuma. Ainakin tuuletin päällä.

Aamulla olin tosi väsy. Tuntui että tästä päivästä tulee huono päivä. Mut sain sen käännettyä. Kävin kattoo lampaita. Ei silloinkaan tuntunut hyvältä mut ajattelin tehä sen kuitenkin. Ostin myös sipsiä ja pähkinöitä. Sit menin parvekkeelle riippumatolle. Hetken oli rentoa.

Höttö tietenkin maukuu koko ajan. Nytkin. Siksi vähän stressaa. Kohta tulpat korviin...

Nyt ne on korvissa. Heti tulee helpompi olla kun sulkee maailman pois. Jää vaan minä ja mun tuntemukset. Ja ajatukset. Sillai rauha.

<3: Hötön ja Hapsun kanssa hetken makoilu lattialla

<3: Stand up

<3: Höttö tuli kehrää nyt ja nukkuu mun kanssa

<3: Innostus häämekkoa kohtaan kun laitoin kristalleja kokeiluun

<3: Eläimet Sinkkolassa

7.6.13

klo 12

Tulin olkkariin makoilee. En mä yöllä jäänyt tähän nukkuu kun Höttö maukui niin paljon. Stressitaso oli aika korkealla. Nyt se hölmö on niin hölmö

<3: Höttö teki kuperkeikan et sen pää osui oveen :D hölmö mikä hölmö

Mitä mie teen ton maukumisen kanssa? Se aiheuttaa mulle stressiä, enkä osaa käsitellä sitä nyt hyvin. Tai siihen menee kaikki voimat ja oon sit ihan väsy ja sit menee päin pyllyä kaikki. Tai ainakin siltä tuntuu. Kirjoitan ihan vinoon. Vinosilmä. Mie soitan eläinlääkärille. Vaikka kuulostan ihan tyhmältä niin sitten kuulostan. Jos se auttaa niin ois kiva. Kaipaan kun Olavi on se johtaja. Mä en nyt jaksais.

 

klo 19

Noit kahta miestä mahtaa ärsyttää mun syöminen. Ensin omena ja sit manteleita. Huvitti kun mietin et niit ärsyttää.

Mulla on ikävä mun miestä. Ikävä sitä kaikkea mitä voin tehä Olavin kanssa. Sitä et jakaa asioita just sen kanssa. Ei se et muut ei ois tärkeitä mut Olavin kanssa asioiden jakaminen tuntuu vaan parhaalta.

Olin terapiassa klo 14sta eteenpäin. Jotenkin aina käynnin jälkeen tuntuu kun ois kevyempi ja voimattomampi. Kulkeminen rappusissa alaspäin tuntuu siltä ihan kuin minä hetkellä hyvänsä jalat pettää ja oon siellä solmussa. Vai onko sittenkään se et oon ”painavampi”? Väsyneempi käyntien jälkeen? Istun nyt junassa. Oon väsy mut en saa nukuttua. Yritän uusiksi.

Nyt

28.7.18

Käyttäytymisen aktivointi. Tuo reipas asenne ja työkalu masennuksen hoitoon, mitä yritin soveltaa omaan elämääni. Päivän kulun kääntäminen ja itselleen tekemisen keksimistä, vaikka mikään ei tunnu miltään. Itse jostain syystä inhoon sitä. Tähän työkaluun oon törmännyt paljon, varsinkin uusien hoitajien kanssa, jotka ei ole vielä tutustunut minuun, aktivoinnin ja reipastumisen vastustajaan. Tiedän, että masentuneena katson harmaitten linssien läpi elämää ja maalaan sen aina negatiiviseksi tai jollain tavalla huonoksi. Mutta oon näitten vuosien aikana huomannut, että itselleni armollinen ja lempeä tapa tervehtyä masennuksesta on ottaa kunnolla taukoa ja pysähtyä, jopa mädäntyä hieman siinä paikoillaan ja sitten vasta ottaa vauvan askeleet kohti tulevaisuutta tai nykyisyyttä. Että antaisin itselleni aikaa ja tilaa olla. Että en pakottaisi itseäni kiirehtimään ja olemaan tarmokas ja tehokas jopa sairastaessani. Oon kokeillut sitä kyllä, ottamalla isoja projekteja ja aktivoimalla itseni tekemään asioita. Ihan sama mitä, mutta TEKEMÄÄN. Tai olihan ne ns. mielekkäitä, koska ovat aiheista mistä normaalisti innostuisin ja olisin kiinnostunut. Mutta kun tilanne ei ole normaali, niin miksi vaadin itseltäni normaalia käyttäytymistä? En ole tuloksellisin, tehokkain, enkä taloudellisin potilas, mutta täytyykö minun olla?Tai kenenkään? Onko meidän arvo siinä, olemme hyödyllisiä vai ei. Rakastetaanko ja hyväksytäänkö meitä vaan jos tuotamme ja annamme. Hylätäänkö meidät jos emme pystykään mihinkään. Muuhun kuin tarvitsemaan ja kuluttamaan?

Uskon aktivoinnin olevan tehokas ja nopea tapa parantua masennuksesta, mutta en koe sitä itselleni hyväksi. Joillekin se voisi toimia, mutta itse en välitä siitä. Inhoon kun joku kehoittaa minua pitämään rutiineista ja tavoitteista kiinni. Aikatauluttaisin ja tekisin to-do-listoja. Yök yök yök. Tuo on juuri sitä suorittamista ja elämän tavoitteellisuuden kannustamista mitä en koe yhtään enää omakseni. Enää, koska oon kokeillut ja totenut, ettei se heijasta sitä mitä olen todellisesti sisälläni. Olen hidas ja herkkä,sellaista elämää minun kuuluukin elää. Tietenkin sopeutuen muuhun yhteiskuntaan, mutta ei kuitenkaan jatkuvasti sopeuttaen. Siinä kuluin puhki ja jäin ulkopuoliseksi omasta elämästäni. Minussa on montaa puolta ja koko ajan niitä tunnistaen pääsen rakentamaan elämäni minunlaiseksi. Ei sellaiseksi, mitä muut odottavat minulta vaan sellaisen missä minulla on hyvä olla ja voin niin hyvin, että vuodan yli ja levitän hyvää sama missä olen tai mitä teen. Siihen elämään minä pyrin ja siihen aion kasvaa. Mutta minun vauhdilla, etanavauhdilla.

Kun on erityisherkkä, muu maailma voi olla hyvin kuormittava. Kaikki aistit ovat jatkuvasti maksimaalisessa vastaanottotilassa, eikä niitä voi sulkea pois. Kun itse voi huonosti, ei pysty vastaanottamaan enää mitään. Kaikki on liikaa. Kaikki sattuu. Kirjaimellisesti. Oon vaikka kuinka monesti itkenyt sitä kun ei jaksa vaan enää yhtään. Ei mitään tunnetta tai kokemusta. Että on ihan puhki ja haluu vaan sulkea itsensä johonkin, missä ei ole mitään. Tässä dissosiaatio tulee apuun ja on hyödyllinen. Kun on liian ylivoimaista, niin ennen kuin opin terveellisiä tapoja kohdata ne niin dissoan. En tee sitä tahallani vaan mieleni ja kroppani on niin tottunut tähän kaavaan, että kun tulee ylikuormitusta niin häviän. Uskoisin tän olevan koko olemassaoloni helpottavaa asiaa. Ei vaan kovin toimintakykyä eheyttävää.

Koen tarpeelliseksi harjoittaa ajoittaista itkuhuutoa varastojen puhdistamiseksi. Siinä puran kaiken pois ja teen tilaa uusille tunteille ja tuntemuksille. Korvatulpat tai pimeä huone on ollut tähän asti ne hyvät toimivaksi havaitut menetelmät ylikuormittumisen välttämiseen. Luonnossa tunnen olevani eniten rauhassa itseäni kanssa. Siellä asiat ovat kuten ovat, mitään ei ole liikaa ja kaikki on paikoillaan. En rasitu aistimuksista vaan palaudun. En ole tosin ollut kolmea päivää pitempään vaan luonnossa niin en tiedä miten sitten koen sen. Täytyy kokeilla jos vaikka sitten muutun Ronja Ryövärintyttäreksi ja muutan metsään asumaan eläinten kanssa. Paitsi, ettei siellä saa kakkua.

Asuttiin tuolloin kerrostalossa, toisessa kerroksessa missä oli parveke. Sitä ennen rivitalossa ja kissat sai ulkoilla oman tahtonsa mukaan. Hötölle, sopeutuminen uuteen ympäristöön oli vaikea, ehkä jopa mahdoton. Se maukui päivät ja yöt ja olin ihan loppu sen kanssa. Tai olin jo ihan loppu ilman Höttöä, se oli vaan kirsikka kakun päällä. Opeteltiin sitä kulkemaan valjaissa, mutta ulkoilu Hötön ehdoilla oli siinä masennustilassa epätoivoista. Enhän jaksanut edes hengittää saati juoksennella sen kanssa pitkin katuja. Yritin, mutta epäonnistuin. Musta ei ollut siihen. Koin olevani huono emäntä kun toinen voi niin huonosti minun takia. Tilanne ei ollut yhtään minun hallinnassa, eikä mulla ollut työkaluja tilanteen korjaamiseen. Meidän lemmikit ovat meille perheenjäseniä, niin niistä luopuminen ei ollut vaihtoehto. Vaikka sekin ajatus kulki päässä pahimmilla hetkillä syyllistäen samalla itsensä niistä. Avun pyytäminen tällaisiin tilanteisiin ois suotavaa, jos pääsisi vaan egon yli ja uskaltais myöntää, ettei pärjääkään. Ettei osaakaan. Ei kissa ole sama kuin lapsi, mutta uskon tän kaiken olevan kovin tuttua myös vanhemmille. Se on ihan ok välillä jopa vihata omaa perheenjäsentä, että tekis mieli pakata sen laatikkoon ja lähettää kauas pois. Kunhan ei tee sitä. Sitä ennen ois hyvä kertoa tästä jollekin ja pyytää apua. Ei ole hävettävää, ettei pärjää. Ei aina tarvi pärjätä. Ei voi vaatia itseltään sitä, että olisi kaikki vastaukset kaikkeen. Saa olla tarvitseva ja kuluttava. Tärkeimmille tyypeille ollaan silti rakastettuja ja hyväksyttyjä. Jopa arvokkaita.

Suorittaminen

4.6.13

klo 10.40

Aamu alkoi menkoilla. Ne on ollut vähän myöhässä. Yleensä tullut kuun lopussa. Ehkä toivon jo lasta kun olin tavallaan enemmän innoissani kun ne menkat myöhästyi kuin huolissani. Mutta todellisuudessahan en pystyis hoitamaan pikkuista kun en vielä itestänikään pysty aina.

Minkä takia yön yli jääneessä vedessä on kuplia?

<3: Nukuin yön hyvin

klo 00.00

<3: Oli ihanaa jutella kullan kanssa webcamin kanssa, oli ihanaa vaan olla siinä ja tuijottaa toista

Tekee mieli lähtee ruotsiin hetkeksi. Tein tosin aikataulun mekolle ja näyttää siltä et en ehtisi käydä... tekis mieli tehä töitä urakalla niin sais ylimääräistä aikaa et vois käydä. No katson tän viikon. Sen näkee sit kuin väsy oon niin osaa sanoa. Tää päivä on ollut ok. Välillä ollut tosi ikävä ja tekee mieli vaan itkeä mut yritin olla vaan ja tehä asioita. Maksoin laskut ja kävin nettisivuilla. Laitoin riippumaton ja löhöilin siellä hetken. Tein ruokaa, wokkasin nopeasti kasvikset ja söin sitä kaksi kertaa. Katoin stand up. Se oli ihan hauska puuhaa ja aivotonta. Ehkä tää oikeasti helpottaa kun saa väsymyksen pois.

Piti viedä pojat ulos mut en halunnut lopettaa puhumisen Olavin kanssa.Nyt Höttö sit maukuu surullisena. Huomen uusi yritys. Haluisin viedä sitä niin pitkälle lenkille että se sais purettua kunnolla sen energiat.

<3: Oli kiva kun pojat paini keskenään, en ole pitkään aikaan nähnyt

<3: Laitoin riippumaton kiin, en löytänyt karbiinia niin keksin laittaa munalukon, toimii

<3: Stand up

5.6.13

klo 16.20

Oon koululla. Oon aika väsy, mut yksi juttu vielä sit meen kotiin lepäämään. Mietin miten mua nykyään väsyttää niin helposti. Mietti et eilen oli vapaapäivä. Kävin kyllä syömässä äsken ja istuskelin muuten vaan.

Nyt

24.7.18

Musta tuntuu, että jos ihminen on todellisesti hyvinvoiva niin ei tarvitse pitää positiivisuudesta kiinni tai pelätä pysähtyä ja olla vaan. Silloin ottaa asiat vastaan kuten ne ovat ja uskaltaa käydä ne läpi sellaisenaan, koska on voimia siihen. Ei tarvitse keksiä itselleen tekemistä tai suorittaa asioita, kun voi tehdä miltä tuntuu. Jos on huono hetki, niin hetken murehtii sitä ja kiukutella tai surra se pois, sit jos on hyvä flow niin voi olla luova, innostuttaa ja iloita pienistä sekä suurista asioista. Uskoisin positiivisuuden tai negistelyn olevan selviytymismekanismi useimmalle. Itse olen harrastanut molempia. Ja tulevaisuudessakin todennäköisesti turvaudun molempiin, ellen ole yhtäkkiä viisastunut ja oppinut hyväksymään asiat niinkuin ne ovat tai tulevat olemaan.

Saatan blogissa välillä innostautua provosoimaan ja ilmaisemaan mielipiteitä vahvasti, mutta anteeksi pyytelemään en rupea, koska tää on rehellistä minua. En aina toimi viisasti, enkä erota vieläkään, eikä minun tarvitse jos muut persoonatkin ovat mukana huutelemassa. Olen kokonaisuudessani melkoinen pakkaus ja ehkä tässä asiassa voin alkaa tätä hyväksyntää harjoittelemaan.

Huomaan, että mulla on taipumus innostua suuresti ja alan kaikkiin projekteihin sellaisella vauhdilla, että monesti hirvityttää. Pistän kaikkeni peliin ja vaadin itseltäni mahdottomia, mutta mielestäni mahdollisia. Koska kaikkihan on tahdosta kiinni? En ollenkaan laske sitä muuttujaa, kuin oma vointini. Sillä ei ollut koskaan väliä. Minulla oli tavoitteita ja päämääriä, edessä on vaan työ mitä minun pitää tehdä. En ymmärtänyt sitä lainkaan, että omalla hyvinvoinnilla on väliä ja unelmat saa olla haaveita, joita ei tarvitse eikä täydy aina toteuttaa. Ei tässä mitään, arvostan työteliäisyyttä ja innokkuutta. Meidän koko perhe on yrittäjiä. Sitä geeniä ei meiltä puutu. Mutta missä vaiheessa kuuluu puhaltaa aikalisä ja pohtia, jopa huolehtia siitä miten itse voin? Täytyykö mun saavuttaa yhtikäs mitään, että voin olla tyytyväinen itseeni? Mun mies sanoo hyvin sen, ettei hän jaksa aina olla paras versio itsestään. Ei kenenkään tarvis. Mutta ei, me syötetään itsellemme sen ajatuksen, että pitää. Se on suorastaan velvollisuus. Alamme olettaa näin myös muista ja vaatia. Hiljaa ja ääneen. Näin syntyy masentuneita. Ainakin minusta syntyi. Okei, on siihen muutkin syyt, mutta näin kärjistetysti nivoutettuna. Ainakaan se ei masennusta paranna, että vaatii lisää itseltään. En tuolloin ymmärtänyt todellisesti, että masennus on sairaus. Ihmettelin monesti, ettei miksi väsymys lähde levolla ja tahdolla. Minähän tein kaikkeni, että parantuisin. Kävin hoidossa ja otin lääkkeitä. Luin aiheesta ja pidin positiivisuudesta kiinni. Tein kaikkea. Ehkä juuri siinä mokasin. Tein kaikkea.

Useimmiten uupumus ja masennus vaatii pysähtymisen. Kääntymisen sisäänpäin ja alkaa kuunnella sisäistä ääntään. Kyllä mieli ja vartalo meille viestii, mutta jos ei ole opetettu tai harjoiteltu kuuntelua niin se kuulostaa lähinnä siansaksalta kun alussa sitä yrittää ymmärtää. Tätä varten on muut. Ammattilaiset ja muut ihmiset peileinä ja ohjaajina. Ei tätä elämää tarvitse yksin tarpoa läpi ja selvitä sisulla. Kunniamitalin ei tästä saada tai ei todellisesti arvokasta sellaista. Ehkä arvokkaampaa on itse elämä ja kaikki vivahteet siinä. On se ainakin koikeilun arvoinen.

Olen niin pitkään kuin olen muistanut, haaveillut vauvasta. Tai en pelkästään vauvasta vaan lapsista. Meidän jälkeläisistä. Oon aina ollut emomainen ja ehkä läheisriippuvaisuuden ja erityisherkkyyden takia emoilen kaikille. Vaikka ne ei haluiskaan, vaikka ne ois suoraan sanonut että lopeta. Opettelen tästä pois ja yritän olla sitten tukehduttamatta meidän tulevia lapsia siihen, että ylihuolehdin. Jos meille tulee tai saadaan edes lapsia. Oon tätäkin käynyt läpi ja jopa lasten mahdollinen vamma tai kuolema. Miten niin traumapotilas? Tai murehtija? Kuulemma valmiiksi suunnittelen piloille. Ihan kuin se valmistaa minua paremmin vastoinkäymisen kohdattaessa. Tai miksipä ei. Hyvin suunniteltu on kuin puoliksi tehty. Eikö niin?

Googletin tuon, että miksi yön jälkeisestä vedessä on kuplia. Mutta näin neljän tunnin yönunen takia en pysty sitä täydellisesti ymmärtämään enkä kiteyttämään, joten linkki. Joku on selvittänyt asian. Onneksi.

https://www.tiede.fi/artikkeli/kysy/miksi_yon_seisovaan_vesilasiin_muodostuu_pienia_kuplia

Kun netti ja positiivisuus yököttää

Tänään

22.7.18

Oli aika kun netti oli hieno ulottuvuus, missä saattoi seikkailla ja olla koko ajan ihmeissään, kuinka paljon ihmeellisyyksiä maailmassa oikein voikaan olla. Nykyään lähinnä ahdistaa ja turtuu, kun roikkuu netissä katsomassa kaikkea turhaa. Jossain vaiheessa käytin nettiä viihteenä, tarvitsin kipeästi ”taukoja” elämästäni. Traumamuistojen käsittely muutti elämän selviytymiseksi. Tarjolla oli Lifestyle ja muotia, viihdeuutisia. Nyt kuvottaa pyöriä missään. Tulee kirjaimellisesti oksennusrefleksi, kun oon niin herkkä. Blogin myötä tuli facebook-ryhmät tutuiksi, löysin vertaistukea ja koin kuuluvani johonkin.Hetken. En ollut outo yksilö, joka kulkee sumussa omassa paskassaan. Pian alkoi kuitenkin tuntumaan, että nyt riitti. Tietoa on liikaa, niin monesta kulmasta ja jokatuutista. Kaikki ovat asiantuntijoita ja kaikilla on mielipiteitä. Ja mitä kauheinta, olen yksi heistä!

Ehkä nyt ois aika stopata, kelata vähän taaksepäin ja kokeilla, löydänköhän vielä sen sekkailunhalun netin suhteen kuin alkuaikoina. Ehkä osaan vielä valjastaa tän hyvään tarkoitukseen. Ihan kuin kasvaminen. Lapsena kaikki on niin suurta ja ihmeellistä, sit teininä tulee kokeiltua kaikkea ja lopulta aikuisena kyynistyy ja kyllästyy. Ehkä herättelen pikkulapsen itsessäni uudestaan ja tauon jälkeen uusin asentein ja silmin tutustun uudestaan tähän ihmeelliseen nettimaailman. Ainakin nyt tiedän mikä saa minut oksentamaan ja mikä ei. Hahmottuu netti-identiteetti. Millainen minä olen täällä.

En jaksa enää yhtään kommenttia, missä ylistetään positiivisuutta ja kehoitetaan katsomaan tulevaisuutta, ettei kannata möyhitä mennyttä. Mistä –anteeksi-sananvalintaani- vitusta sitä voi oppia jos ei omasta menneestä, omista juuristaan? Eikö se historia ole se pohja, mistä ponnistetaan tähän maailmaan ja juuri se mennyt on muokannut sinusta sellaisen kuin olet tänä päivänä? Kaikki ne hyvät hetket ja paskat, varsinkin. Menneisyydestäkin voi saada lohtua ja toivoa, uskoa jopa. Kaikkia tunteita ja elämänosa-alueita tulisi arvostaa ja kunnioittaa. Vaikka sairastan DIDtä ja mulla on paskoja traumoja takana, niin en muuttaisi mitään vaikka saisin siihen mahdollisuuden. Tämä on mun elämä, tämä on minä. Kaikki se mitä on tapahtunut on tehnyt minusta minän. Ja miksi ihmeessä itseäni haluisin muuttaa?Tai vältellä sen olemassaoloa? Vaikka mulla on vaikeeta, niin se ei silti tarkoita, etten olisi onnellinen. Vaikka möyhin paskassa, niin ei tarkoita etten olisi kaunis. Tukka rasvaisena ja yökkäreissä koko päivän. Kenellä on oikeus arvostella mun elämää ja sanoa, että tämä on huono, tämä on väärin? En juutu menneeseen vaan aion ottaa siitä oppia. Haluan ymmärtää ja tutkia sitä, jotta se  antaisi valmiudet minun eheytyä ja kasvaa.  Ja kun on paskaa olla, niin saa olla. Saa olla vittuuntunut ja turhautunut. Ihan luvan kanssa.

Ymmärrän, joillakin on tarve kokea positiivisuutta, jotta elämä tuntuisi kevyemmältä. Mutta keveys on yliarvostettu. Ilo on yliarvostettu. Ei elämä voi olla aina kivaa, eikä se kuulukaan mennä niin. Elämään kuuluu ja mahtuu KAIKENmaailman tunteita ja vaiheita. Suru on on yhtä tärkeä tunne kuin ilo. Vaikka kokeekin niitä negatiivisiksi, niin ei ne ole sitä. Ei todellakaan. Ilman surua ei voi eheytyä. Tämäkin tosin minun keittiöpsykologian ammattimainen mielipiteeni. Mutta arvostakaa ihmeessä kaikkia tunteita mitä meille on annettu. Se on rikkaus. Ja kaunista kokea kaikkea. Älä pelkää niitä epämiellyttäviä tunteita, ei ne sinulle pahaa tee. Ne yrittää kertoa sulle jotain tärkeetä.

Ylistäköön muut sitä positiivisuutta. Minä mielensäpahoittajan jäljessä aion olla yrmy ja olla surullinen, tuohtunut, ärsyyntynyt ja jopa vihainen. Ehkä kokeilen katkeruutta ja kateellisuutta. Häpeän vähän aikaa ja syyllistyn. Ihan vaan siksi, koska voin. Suvaitsevaisuutta tunteita kohtaan, älä ole tunnerasisti.

Tasapainon vuoksi me tarvitaan näitä elämäntärkeitä tunteita. Ei niitä kuulu piilottaa maton alle. Jos on olemassa kampanja kuin free-the-niples(vapauta nännit), niin miksei free-the-feelings? All of them. Kaikki tunteet ovat tärkeitä, yhtä arvokkaita. Mä liputan elämän moninaisuuden puolesta.

Kiitos, kun luit tämän. Minun pienen vallankumoukseni.

Seksuaalinen hyväksikäyttö

Tänään 16.7.18

aamuyö

Näin Arnosta unta.

Painajaisessa heräsin unesta ja olin nukkunut pommiin. Olin yläasteella ja olin myöhässä liikkatunneilta. Menin äidin ja isän huoneeseen herättää ne ja Arno oli siellä kanssa nukkumassa, täysi-ikäisenä. Se sanoi, että mun ois pitänyt tulla aiemmin nyt se ei enää heitä mut kouluun tai vasta yheltä kun sillä ois silloin menoa. Suutuin ja sanoin et mä meen pyörällä, etten tarvi sitä. Isä sanoi sille, että heitä se nyt kouluun.

Menin suuttuneena huoneeseen hakee vaihtovaatteet yms. koulua varten ja Arno tuli sinne vastahakoisesti koska isä oli käskenyt. Se alkoi puhua tuhmia ”salaa” ja ahdisteli mua seksuaalisesti sanoillaan. Mulla meni hermot ja uhkasin lyödä sitä naamaan. Mulla oli nyrkki sen kasvojen lähellä ja oli vähällä, etten motannut. Sit se sanoi, et lyö vaan. Se tykkää siitä. Se nauttii siitä seksuaalisesti. Mä menin täysin lukkoon. Jäädyin.

Sit menin sanoo siitä iskälle.Kerroin mitä kävi ja iskä oli helvetin vihainen. Se meni huutaa Arnolle ja sanoi, että tuo on todella alhaista ja säälittävää käytöstä. Arno ei ole minkään arvoinen ja muutenkin isä tylytti sitä maanrakoon.

Iskä teki sen mitä se osasi parhaiten. Saada toista häpeämään.

Mä voimaannuin siitä ja kohtasin Arnon ja sanoin provosoivana, että mä en enää pelkää sua. Nyt mä en enää ole hiljaa ja kerron iskälle sun tempuista. Mä kerron kyllä eteenpäin.  Sä et enää hallitse mua.

Se oli hiljaa ja häpeillen vei mut kouluun ja oli kiltisti. Se ei enää manipuloinut ja ahdistellut mua nurkkaan seksuaalisella käytöksellään.

Jiri tuli yhtäkkiä mukaan ja se oli ehkä 10v. Itki, että siihen sattu kauheasti. Ymmärsin, että ne oli kasvukipuja ja sanoin, että menee koulussa pyytämään puolikkaan särkylääkkeen. Lohdutin sitä ja olin vahva. Koin, ettei mun tarvinnut enää pelätä ja mennä lukkoon. Lamaantua.

Heräsin sit oikeasti unesta hiestä märkänä ja olin niin taistelufiiliksellä. Mä taistelin enkä jäätynyt. Mä pelastin itseäni unessa. Ahdisti mut olin myös voimaantunut. Olin rohkea. Puhuin. Kerroin niille, jotka voi mua puolustaa. En jäänyt yksin. En antanut Arnolle sen vallan.

Oli pakko kirjoittaa tää ylös. Tästä saan voimaa taas jatkaa tätä. Ehkä mä alan uskoa, että minä ja mun puolet osataan nyt taistella. Ei enää lamaannuta vaan meillä on keinoja hakea apua jos me ei kykenentä yksin puolustautumaan.

Mee nukkuu nyt rakas.

Sie tarviit lepoa. Nyt on kaikki hyvin.

Sie oot turvassa. Ootte kaikki.

Nyt ei tarvi taistella.

Nyt voi levätä. Ihan rauhassa.

Se ei tule sua häiritsemään.

Meinasin sanoa, että mä pidän siitä huolen, mutta oot niin taistelija, että kyllä sä osaat pitää siitä huolen.

Mä autan sua.

Et ole yksin rakas.

Et enää <3

Nyt

Päivällä

Koko painajaisen ajan oli ahdistava, inhottava ja painava tunne. Ilmapiiri oli likainen, limainen ja saastunutta. Kaikki ne äänensävyt ja painotteet Arnon puheessa. Iskän silmitön suuttumus ja keino saada toista häpeämään. Kaikki nää oli negatiivisia asioita, mutta herättyä koin, että olin taistelussa. Ja mä aloin saada keinoja voittoon. En ollut vielä voittanut sodan mutta paremman puolella olin. Mulle oli tullut voimaa ja uskoa itseeni. Koin olevani vahva pitkästä aikaa. En ole enää vaan uhri. Olin taistelija.

Kerran terapiassa otin tän blogin puheeksi, ja olin kahen vaiheilla, että muutanko mun veljen nimeä. Salaa halusin kostaa. Tuoda sen julki, mitä paskaa se oli mulle ja muille tehnyt. Piilotin sen siihen ajatukseen, että en halunnut ihmisten sekoittavan tätä veljeä toiseen veljeen. Oli sekin oikeasti huoli, mut todellisuus oli kuitenkin se, että halusin silmittömästi kostaa. En kokenut, että oikeudenkäynnin tulos oli ollut tyydyttävä, koska en tuolloin ole päässyt edes pahimpiin traumamuistoihin, jolloin en voinut sanoa oikeudessa kaiken, mitä oli tapahtunut. Se ei saanut kaikesta teoistaan siis rangaistuksen. Ei minun mielestä.

Seksuaalinen hyväksikäyttö alkoi, kun olin 5vuotias. Jatkui teini-ikään asti, mutta muutti muotoaan. Vanhimmiten se hyväksikäyttö ei ollut enää kokonaan fyysinen, koska pystyin jo pistää välillä vastaan ja hän asui muualla. Se alkoi olla sanallista ahdistelua ja manipulointia. Provosointia ja oli hänen seksikokemuksia ylistäviä kerrontoja ja mieltymyksiään tuputtamista. En muista tarkkaalleen lapsuudesta kuinka usein mikäkin tapahtui, kossa DID auttaa muistojen piilottamisessa. Muistan kuitenkin satunnaisia kertoja selkeästi, kuinka fyysistä inhottavuutta se oli kaikki. Ja kuinka sitä pelkäsi tapahtuvan missä vaan, milloin vaan. Arnolla oli taito löytää ne tilanteet, missä hän pystyi hyväksikäyttää. Ihan sama oliko muita läsnä tai ei. Pelkäsin aina mennä nukkumaan, koska hän tuli öisin viereen. Pelko nukkumaanmenoa kohtaan on vieläkin, siitä on tää ihana unettomuus lahjana.

Sain nyt keväällä lapsipersoonalta tiedon, että oli tapahtunut raiskaus. Hänelle. Ja tätä käytiin terapiassa myös läpi. En käsitä kuinka voi joku muisto olla minulta niin piilossa, ettei ole mitään hajua tai kokemusta asiasta. Vieläkin ihmettelen tätä DIDn mekanismin hienoutta, kuinka meidän aivot on suojellut meitä niin hyvin. Mieleen tuli ,että halusin nostaa uuden syytteen, koska oikeudenkäynnissa oli vaan syyte hataroista muistikuvista eikä ollut tästä raiskauksesta kuin vihjaus. Oon kuitenkin nyt tullut siihen tulokseen, etten jaksa. Mulla ei ole voimia siihen ja uskon, että jokin on käynyt siellä toisessakin päässä. Ehkä mun veli on jotain ajatellut. Ehkä se jonain päivänä katuu todellisesti tekojaan ja tulee vielä kohtaamaan mut. Ehkä jopa pyytää aidosti anteeksi.

Sitä ennen mä vahvistan itseäni ja suojelen mun persoonia. Luon turvallisuutta meille ja pidän huolen, ettei meidän rajoja rikota enää. Mä suojelen meitä. Nyt kun mä voin. Nyt kun mä pystyn. Ja aion olla äänessä. Meidän ja muitten takia. Tästä ei todellakaan tarvitse olla hiljaa, niin ne manipuloijat meille uskottelee. Ne istuttaa meihin häpeän, syyllisyyden, jotta ne voi salaa tehdää mitä tahtoo meille. Mä aion pistää sille pisteen. Mua ei vedetä kuin räsynukkea. Mä en häpeä enää. Se ei ole mun häpeä. Se ei mulle kuuluu, joten ei kiitos.

Koko elämäni toivoin, että joku olisi mun vihjailuista ottanut selvää. Joku olisi kysynyt, mitä on käynyt. Joku olisi pysähtynyt mun kohdalle ja nähnyt tän ruttuisen tytön joka on ihan ruhjeilla. Nyt ei tarvitse ootella enää. Nyt tää on tiedossa ja mä voin vihdoin hengittää.

Toivon, että tää voi olla jollekin se sysäys. Se pieni kysymys tai pysähtyminen. Että ei tarvitse enää olla piilossa ja olla hiljaa. Ei ole mitään hävettävää. Ei meillä. Ei ikinä <3

Uupumus ja lohtusyöminen

27.5.13

maanantai klo 00.30

Oon taas aika väsy, fyysisesti. Menee aina kauhean pitkään tää. Kymmenen aikaan ajattelee et kohta vois mennä nukkumaan, mut se ”kohta” kestää pitkään ku jää hoitaa asioita tai jää hengaa nettiin yms. Eli pitäis vaan mennä silloin pesee hampaita ja sänkyyn.

Nukuin siis 8.30 asti, 9ltä terapia. Sen jälkeen kotiin, pienet päikkärit. 11.30n kouluun, 17.30 tunnin päikkärit ja tuntuu et olis ollut hyvä mennä nukkuu klo 23. Eli tarviin nykyään aika paljon unta.

Ilon aiheet tänään :

<3: Höttö kehrää ja oli parikin hyvää hetkeä sen kanssa ilman ulkoilua jopa

<3: Olavin kanssa suutelu, kun tuoksuttelin sen huulia samalla

<3: Pyöräily Marjalaan Olavin kanssa. Oli kaunis seutu. Hyvä olo, ns. tyhjä, hyvällä tavalla

<3: Hääkankaat tuli, olin hetken todella onnellinen siitä ja tuli olo et toi iltapukukin näyttää hyvältä kun oli helpottuneempi olo. Innostus hääpukua kohtaan!

<3: Höttö alkoi maukua, menin sänkyyn ja laitoin korvatulpat. Luksusta.

<3: Olavin kanssa TV:n katselu sen kainiksessa. Olavin kädet mun ympärillä ja mun pää sen rinnalla. Hyvä olla.

29.5.13

klo 01.00

<3: Kun paljaalla jalalla astuin asfaltille. Otin kengät pois ja pyöräilin

<3: On närästänyt niin tuntui helpottavalta kun röyhtäsin kunnolla

<3: Olavi oli todella hyvännäköinen kun tuli suihkusta ulos

<3: Olavin kalu näytti ja tuntui hyvältä kädessä

30.5.13

Torstai

<3: Hapsu tuli syliin makoilee ja kehrää kun menin vessaan. Lohdutti aika paljon parin päivän rankan mahakivun jälkeen

31.5.13

Perjantai

<3: Olavin kanssa pelleily junassa

1.6.13

Lauantai

<3: Lohturuokaa kun olin lähtenyt juhlista itkien Iloniemeen. Söin kaikkea hyvää ja se lohdutti

<3: Kun oltiin Olavin kanssa purolla ja pesin mun likaiset ja räkäset kädet purossa. Oli aika kirkasta vettä

Nyt

12.7.18

Nytkin väsyttää. Tosin eri syy kuin tuolloin. Laitoin eilen asuntolainahakemuksen, olin tehnyt sitä monta tuntia ja sekosin täysin kun sain sen lähetettyä. Dissoilin ja persoonat vaihtui tiuhaan tahtiin, en ollut enää selvillä kuka oli milloinkin ja en pystynyt lainkaan itseäni rauhoittamaan. Onneksi oli Olavi siinä rauhoittelemassa puolia ja epämääräisen ajan jälkeen tokenin. En huomioinut oloja, enkä kuunnellut sitä kun sanoin ääneen monesti, että ”en jaksaa enää yhtään” ja ” menee kaikki ihan yli”. Olisi ehkä pitänyt ymmärtää, että ois voinut lopettaa ja jatkaa seuraavana päivänä. Mutta ei, kiitos jääräpäisyyden ja tyranni-Phta, että kaikki on pakko tehdä heti eikä myöhemmin. Nukuin ehkä 5h ja joo. Meen kohta nukkumaan päikkärit.

Takaisin tuohon 2013 aikaan. Olin tuolloin aika uupunut ja masentunut. 2012 alkoi masennus, eikä missään vaiheessa parantunut vaan aaltoili eri jaksoina. Oli vaiheita, jolloin itkin koko ajan enkä päässyt sängystä. Se aika meni niin sumussa, etten juurikaan muista muuta kuin, että odotin joka päivä sängyssä milloin Olavi tulisi koulusta. Ja 2011 meille tuli toinen kissa, Höttö. En muista siitäkään kovin paljon muuta kuin mitä nyt kuvissa näkee jälkeenpäin. Oon ajatellut, että Hötölle tapahtui sitä, mitä synnytyksen jälkeisen masennuksen sairastavien äitien vauvoille tapahtuu jos kunnon vuorovaikutusta ei ole. Kun ei se nykyäänkään katso kunnolla silmiin ja on jotenkin vähän poissaoleva välillä. Ei ota kontaktia katsellaan samalla tavalla kuin esim Hapsu. Mutta se on meille maailman paras Höttö <3

Harmittaa vaan, etten voinut olla Hötölle läsnä, kun olin iteltänikin aika kadoksissa. Tältä ajalta ei ole päiväkirjaa ja disson vuoksi varmaankin oon kadottanut aikaa siinä ohella. 

2011 muutettiin Kovalahteen ja aloitin Humak:ssa opinnot. Keskeytin ne puolen vuoden jälkeen ja aloin tehdä keikkaa päiväkodeissa. Sitten aloitin työt henkilökohtaisena avustajana ja siellä lopulta uuvuin täysin ja lopetin työt. En ehtinyt olla kotona pitkään kun aloitin vaatetusompelijan opinnot 2012 syksyllä. Nyt en osaa yhtään yhdistää tuon jokapaikassa pyörimisen ja sen kuin makasin päivät pitkät kotona itkien. Tässä huomaa hyvin, miten DID on vaikuttanut, että ei ole yhtenäistä tai johdonmukaista muistoa ja kuinka eri persoonat on ollut yhtä aikaa esillä, jotta toimintakyky on säilynyt.

Yllä olevien päiväkirjamerkinnöissä alkoi jakso, jolloin olin niin jatkuvasti ylikuormittunut, etten oikein jaksanut sanoittaa mitään. Aloin pitämään kiinni pienistä iloista ja kirjasin ne ylös, muistuttaakseni itseäni viimeisistä rippeistä, millä pidin itseäni pinnalla. Olin jatkuvasti väsynyt ja vatsa temppuili kovasti. Stressasin ja närästi niin kivuliaasti, etten usein saanut unta.

1.6 oli siskon pojan ylioppilasjuhlat ja oltiin sitä varten tultu junalla Etelään. Olin valmistautunut kohtaamaan suurta ihmisjoukkoa, mutta huomasin jo autossa, etten kykene pitämään itseäni kasassa. Suutuin veljentytölle joka oli vasta pieni lapsi, kun hän halusi vanhempiensa luo. Huusin hänelle kovaan ääneen, vaikka aina oon ollut erityisesti lasten kanssa kärsivällinen ja ymmärtäväinen. En tiedä, oliko tuolloin ollut toinen persoona vai käyttäytyinkö niin, koska vaan napsahdin. Kiehuin suorastaan järjettömästä aiheesta. En ehtinyt kuin tulla sisälle eteiseen kun hajosin täysin. En muista mitä kävi, mutta jossain vaiheessa olin lukittautuneena huoneessa itkien Olavin seurassa. Olin siellä monta tuntia, ennen kuin mentiin Olavin kanssa pienelle kävelylle ja päädyttiin tälle purolle, missä pesin itseäni räästä. Poistuin sen jälkeen juhlista ja mentiin äidille rauhoittumaan. Ja syömään.

Oon tunnesyöjä ja lohdutan itseäni usein ruualla. Jälkeenpäin sain tietää, että se oli jo pienenä kehkeytynyt tapa, koska yhden traumamuiston jälkeen olin mennyt syömään illallista perheen kanssa. Joten syöminen on ollut aina merkki minulle siitä, että nyt vaikea ja inhottava tilanne on ohi. Silloin on asiat hyvin kun syö. Vaikka siinä syödessä on koko ajan olo, että ahdistaa, muttei tiedä miksi. Ja on pakko vaan änkeä ruokaa, jotta olo muuttuisi ehkä paremmaksi. Tähän liittyy usein myös syyllisyys ja häpeä, kun vaan ahmii, eikä osaa lopettaa. Olo on tukala ja tietää lihovansa. Välillä minulla on oikein terveellinen suhtautuminen ruokaan, kai se on tapa kompensoida tätä. Väsyneenä tai vaikeimpina aikoina kuitenkin tää ahmiminen alkaa, eikä ole hallintaa millään tavalla. Onneksi tää on silti nykyään ajoittaista ja tiedostamalla voin vaikuttaa. Tai kun jaksan. Aina en jaksa ja se on ihan ok.

Puskee vaikka läpi harmaan kiven

20.5.13

klo 10.30

Ollut aika raskas viikonloppu. Luulin, etten ois niin väsy ton viikon jälkeen kun aikataulutin niin hyvin, eikä se työskentely ollut niin kamalaa. Tai se ettei mennyt kaikki energiat turhaan.

Se on nyt viittä vaille valmis iltapuku. Ois kiva jos Anni tykkäisi siitä oikeasti, eikä vaan tän mun tilan takia yritä sanoa et se on ihan hyvä. Luulen että hääpuvusta tulee upeampi. Ihan vaan sen värinkin takia plus kristallit.

Aika paljon ajattelin et kaikki on nyt ihan väärin. Et meidän arki on tuhoon tuomittu. Vai onko se vaan mun ajatustapa se mikä on oikeasti tuhoon tuomittu? Tuntuu usein etten voi jakaa mun asioita toisille kun niillä on kuitenkin muita huolia tai tärkeämpää meneillään. Se et mun elämä ei ole tapahtumarikas, mut mulle riittää ne pienet asiat. Mut kun tuntuu ettei se muille mitään tarkoita niin ei tunnu hyvältä jakaa niitä.

Aino soitti eilen itkuisena. Se kuulostaa olevan aika loppu. En tahtoisi että se menisi tähän kuntoon kuin minä. Oon hyvä lohduttaa ja sanoa sille fiksuja juttuja mut missä on se tyyppi kun on ite huonossa jamassa? Se puoli musta vaan katoaa ja jää jäljelle vaan se joka haukkuu ja moittii kuin paskaa kaikki on.

Mieti mitä paras ystävä tässä sanoisi. Tässä tilanteessa. Lohduttaisi, et kaikki tulee olemaan vielä hyvin. Olavi on mun paras ystävä. Ihan paras sellainen. Kukaan ei ollut mulle koskaan tollanen. On tukena eikä vaadi suuria takaisin. Kyl perhe auttaa ja on tukena, mut tuntuu että on myös odotuksia. Tai ne on mun päässä. Mut ne on mun todellisuutta.

Sanoin Ainolle et nyt time out ja sen kannattaisi pistää elämän hetkeksi offille. Sillä on paljon sen elämässä asioita, mitä ”pitää” hoitaa, siksi niitä turhimpia ”pitää” vois karsia. Mitä ne on mun elämässä? Kuin paljon pitää karsia, että on tarpeeksi? Sit kun tuntuu hyvältä. Kuin pitkäksi ajaksi? Tiskit on jo homeessa ja alkaa jo haisemaan. Kuinka pitkään on siis tarpeeksi?

Ehkä se on totta se, että mun perhe ovat aika tuomitsevia. Siksi pelkään et ihmiset yhtä lailla tuomitsevat. Kriittisiä, tuomitsevia mutta hyväntahtoisia. Vai onko toi vietnamilaisten ominaisuudet? Kulttuurissa vikana?

Mä haluaisin luoda oman kulttuurin Olavin kanssa. Sellaisen meidän omanlaisen, joka sopii meille. Eli ei yliahkeria, eikä sosiaalipummeja. Tahtoo välillä unohtua tuo päämäärää ja kärsivällisyys. Olavi on oikeassa sen suhteen, et pitäis nähä enemmän niitä asioita ympärillään, jotka ovat hyvin. Mut missä menee se raja että on hyvä asenne vai välttelee niitä ongelmia? Eikä nää niitä. Tai ei halua. Silloin ei myöskään tarvi tehä niille mitään. Mulla on liian aggressiivinen asenne ongelmia kohtaan kun Olavilla taas liian löysä. Mikä on silloin se ”zen” meille?

Nyt

9.7.18

Vaikean masennuksen aikaan oli kauhea tarve sen diagnoosista masentumisen jälkeen ottaa kiinni kaikista rippeistä, mitä itsestään oli ja todistaa, että on musta muuhunkin kuin masentumiseen. Sain tilaisuuden tehdä itsenäisesti hääpuvun ja sen prototyypiksi iltapuvun koulussa opettajan ohjauksella. Olen harrastanut omatoimisesti amatöörimäistä ompelua teinistä asti ja olin tuolloin päässyt opiskelemaan vaatetusompelijaksi. Muut teki sillä kurssilla kesämekkoa, mie pitsi-iltapuvun. Se kuin vaikea masennus ei itsessään olisi jo riittävä haaste, pakotin itseäni näyttämään itselleni ja muille, että musta on enempään.

Jälkeenpäin mietittynä, ihan helvetin tyhmäähän se oli. Oli pakko jotenkin todistaa, ettei masennus määrittele mua. Että olen paljon muutakin kuin mun sairaus. Ja olinhan mä. Ilman sitä stressin ja uupumuksen määrää, mitä tuli pukujen kanssa taisteltua. Mutta, emmä osannut hyväksyä asiat sellaisenaan, vaan piti oppia kantapään kautta.

Oon jollain tavalla ollut aina yksinkertainen. Ironiaa sinänsä, kun sairastaa DIDtä ja on 15-20 eri persoonaa. Mutta oon ollut usein vähään tyytyväinen ja ollut onnellinen pienistä asioista. En ole haalinut mammonaa tai päättänyt, että pitää saavuttaa tiettyjä asioita elämässä, jotta olisin hyvä. Se on ollut mun sisin. Jotenkin kasvaessa sain kuitenkin päähänpinttymän paremmasta ihmisyydestä. Mun piti olla hyvä ihminen, vaikuttaa asioihin ja korjata kaikkien ongelmat. Tähtäsin lastenkotiin hoitajaksi ja päätin, että pelastan lapsia ja nuoria ja olisin niille se turvallinen aikuinen. Otin asiakseni myös perheessä kasvattajan roolin ja olin varaemona miun siskon lapsille. Haalin kaikkea kai, jotta ei olisi tarvinnut kohdata omaa sisäistä lasta tai nuorta, joka on ollut heitteillä kuin pitkään. Ei mulla ollut hajuakaan, minkälainen sekasorto mun sisällä oli tai on. Kuljin pää putkessa. Kohti tavoitteita ja päämääriä. Ja minähän saavutan niitä, koska mikään ei ole mahdotonta. Työllä ja päättäväisyydellä saa sitä mitä haluaa. Oman hyvinvoinnin kustannuksellakin.

Luulen, että Vietnamin työteliäisyys yhdistettynä Suomen sisuun on aika varma pommi-kombo. Sillä voi saavuttaa paljon hyvää, mutta voi myös aiheuttaa paljon pahaa. Siinä on tietynlaista jästipäisyyttä, että puskee vaikka läpi harmaan kiven. Ei jää paljoa itse-empatialle tilaa siinä vaiheessa, kun jotain päätetään.

Oon ollut ennen todella lempeä mun läheisille, uskon että siinä on ollut mukana minun ”äiti”-persoona. Nyt päiväkirjaa kirjoittaessa hän on esiintynyt myös mulle. Hän lohduttaa ja kuuntelee. On ymmärtäväinen ja sanoo, ne asiat, joita kuuluukin sanoa. Hän muistuttaa, että riitän ja topuuttaa lepäämään.  Hän on äidillisin, jota tiedän. En usko, että olisin itse äitinä niin äidillinen, vaikka minulla olisikin tämä persoona mukana. Noh, sen näkee kun on sen aika.

Ehkä todellisesti riitän vähempänä ja saan olla niin hidas ja ottaa niin paljon tilaa,kuin tarviin. Vaikka ne tiskit ois kuin homeessa ja kämppä kuin pölyinen. Se ei ole mitään peruuttamatonta eikä niin vakavaa, että niiden takia pitää itsensä ylistressata ja sairastuttaa. Tälläkin hetkellä tiskit odottaa kolmatta päivää ja pölypallerot vierii paikasta toiseen. Ei ne ole mihinkään karkaamassa, joten odotan energisempää päivää kun kohtaan ne. Tänään olen tehnyt enemmän kuin tarpeeksi. Lepää nyt rakas <3