Aina ei tarvi mennä siitä, mistä aita on korkein.



11.3.13

klo 00.03

Huomenna on maanantai. Eli alkaa taas arki. Loma meni oikein mukavasti. Olin ja rentouduin. Pidin taukoa tästä päiväkirjasta ja kirjasta. Pidin myös taukoa alakuloisuudesta ja muusta. Toivottavasti ei jää tauoksi vaan jatkuisi tää parempi jakso. Kyl uskon et oon oppinu tästä jotain. En ole soittanut lääkäriin enkä usko että pyydän reseptiä. Jokin kuitenkin takaraivossa pelkää että se paha olo toistuu.

Torstaina käytiin katsomassa stand up ja sen jälkeen Ilonaan. Oli mukava nauraa ja olla vapaasti. Huomasin että musta on viel siihen. Hauskanpitoon. Olin taas se Ph/Hunkkeli jota kovasti kaipasin. Tuntuu että synnyn uudelleen. Parempana. Hiljatellen opin. Huomenna sen näkee että osaanko ottaa samat asenteet ja käytännöt toteen arjessa tai kun on noin paljon ihmisiä lähellä.

Haluan olla rakastettu, haluttu ja arvostettu.

Puhuin Tonin kanssa pitkään puhelimessa. Oli mukavaa jutella jonkun muun kanssa, joka on mies ja ajattelee kuin mies, kuin oman Olavin kanssa. Näkee asiat vähän eri tavalla ja eri näkökulmista.

Huomaa et laajennan taas mun ihmispiiriä kun on ollut parempi fiilis. Oon enemmän ulospäinsuuntautunut.

Kun mentiin laulaa Hannan kanssa. Löi vaan tyhjää päässä. En osannut yhtään sitä biisiä ja tuntui et vähän mitä osasin niin lauloin nuotin vierestä. Kurkku oli kuiva ja käheä ku oli väsy ja hengittänyt tupakansavua. Nolotti mut ei paljoa. Oon jäänyt kyl miettii sitä paljon. Ehkä siksi että jotenkin oon niin ylpeä etten nolostunut pahasti enkä hajoa siihen kun olin ihan paska. Ei haittaa että en ollut hyvä sillä hetkellä tai ees karaoke-laulamisessa. Ei kaikessa tarvi olla hyvä. Mut ei se tarkoita et sitä ei voisi tehdä.




Nyt

1.7.18

Kun on väsynyt, pitää levätä että palautuisi. Kun on uupunut niin pitää pysähtyä kunnolla ja levätä piiiiitkään. Tehdä asioita, jotka rentouttavat ja vähentää suorittamista. Ehkä siksi tuolloin oli hyvä jakso kun oli lomalla velvollisuuksista ja vastuista. Vaikka on masentunut ja ahdistunut niin ei elämän täydy olla vaan koko ajan ankeaa. Löytyy niitä kullanhippuhetkiä välillä ja oi, kun se tuntuu silloin hyvältä. Ellei ole jo niin loppu, ettei mikään enää tunnu miltään. Siinä vaiheessa tarvitaan jo järeämmät aseet, kuten lääkehoito ja ammattilaisia kehiin. Ei silloin enää itsehoidolla pärjää. Ei vaikka kuinka tahtoisi.

Oon ollut niin lääkevastainen niin pitkään kuin muistan. En ole ikinä tykännyt ottaa mitään vartalooni ilman, että ymmärrän sitä täysin. Tässä huomaa kuinka on luottamuspula myös hoitotahoon, että ne tietäis mikä mulle ois parasta siinä sairauden hoitossa. Koko ajan pitäis olla omissa käsissä langat muuten hukun. Mutta oon todennut näiden sairaslomien aikana, etten mä voi tai edes tarvi tietää niin paljon KAIKESTA. On ihan ok luottaa joskus toiseen ihmiseen ja että ne tarkoittavat vaan hyvää. Oon mä vieläkin jääräpää hoidon suhteen ja nyt tiiän enemmän mitä tarviin, mutta emmä torju ammattilaisten neuvoja tai ideoita, että mitä jos kokeilis jotain muuta kuin mihin on tottunut. Ne tekee sitä työkseen, joten on niillä joku haju asiasta. Tosin luotan myös mun intuitioon, et mikä toimii ja mikä ei. Mutta lääkevastainen en ole enää. Ymmärrän että tarviin kaiken avun minkä saan, että pärjäisin tän kuntoutumisen kanssa helpommin. Aina ei tarvi mennä siitä, mistä aita on korkein.

Nykyään, kun havahdun siihen, että rajaan muut ulkopuolelle kun on rankkaa, niin lähen rikkomaan omia kaavojani. Se, että oon toiminut aiemmin niin, että jään ihan yksin omien olojen kanssa on välillä ollut melko vaarallista ja epäterveellistä. Ei mikään ihme, että kokee olevansa yksin ja yksinäinen, kun potkii kaikki muut ulos siitä näköpiiristä. Kun on raskasta suljen ihan omien energiatason takia muut pois, mutta välillä huomaan, että se et joku muu köhnöttää siin vieres voi antaa lohdun ja jopa energiaa. Kaikki ei aina vie multa energiaa ja saattavat jopa antaa sitä. Jos vaan uskallan antaa itselleni ja toisille mahdollisuutta olla läsnä. Loppujen lopuksi me ollaan laumaeläimiä. Me tarvitaan toisiamme, vaikka kuinka erakoksi oiskaan ryhtynyt. Toiset enemmän ja toiset vähemmän. Introverttinä tarviin omaa aikaa ja tilaa, mutta emmä pärjäis ilman mun rakkaita. Ja onneksi mulla on niitä. Ei ole silti myöhäistä kenellekään luoda uusia suhteita ja saada uusia läheisiä ihmisiä elämään. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Tai no ehkä haudassa. Mut ennen sitä, go for it.

Kommentit

Suositut tekstit