11.3.13
klo 00.03
Huomenna
on maanantai. Eli alkaa taas arki. Loma meni oikein mukavasti. Olin ja
rentouduin. Pidin taukoa tästä päiväkirjasta ja kirjasta. Pidin myös taukoa
alakuloisuudesta ja muusta. Toivottavasti ei jää tauoksi vaan jatkuisi tää
parempi jakso. Kyl uskon et oon oppinu tästä jotain. En ole soittanut lääkäriin
enkä usko että pyydän reseptiä. Jokin kuitenkin takaraivossa pelkää että se
paha olo toistuu.
Torstaina
käytiin katsomassa stand up ja sen jälkeen Ilonaan. Oli mukava nauraa ja olla
vapaasti. Huomasin että musta on viel siihen. Hauskanpitoon. Olin taas se
Ph/Hunkkeli jota kovasti kaipasin. Tuntuu että synnyn uudelleen. Parempana.
Hiljatellen opin. Huomenna sen näkee että osaanko ottaa samat asenteet ja
käytännöt toteen arjessa tai kun on noin paljon ihmisiä lähellä.
Haluan
olla rakastettu, haluttu ja arvostettu.
Puhuin
Tonin kanssa pitkään puhelimessa. Oli mukavaa jutella jonkun muun kanssa, joka
on mies ja ajattelee kuin mies, kuin oman Olavin kanssa. Näkee asiat vähän eri
tavalla ja eri näkökulmista.
Huomaa
et laajennan taas mun ihmispiiriä kun on ollut parempi fiilis. Oon enemmän
ulospäinsuuntautunut.
Kun
mentiin laulaa Hannan kanssa. Löi vaan tyhjää päässä. En osannut yhtään sitä
biisiä ja tuntui et vähän mitä osasin niin lauloin nuotin vierestä. Kurkku oli
kuiva ja käheä ku oli väsy ja hengittänyt tupakansavua. Nolotti mut ei paljoa.
Oon jäänyt kyl miettii sitä paljon. Ehkä siksi että jotenkin oon niin ylpeä
etten nolostunut pahasti enkä hajoa siihen kun olin ihan paska. Ei haittaa että
en ollut hyvä sillä hetkellä tai ees karaoke-laulamisessa. Ei kaikessa tarvi
olla hyvä. Mut ei se tarkoita et sitä ei voisi tehdä.
Nyt
1.7.18
Kun
on väsynyt, pitää levätä että palautuisi. Kun on uupunut niin pitää pysähtyä
kunnolla ja levätä piiiiitkään. Tehdä asioita, jotka rentouttavat ja vähentää
suorittamista. Ehkä siksi tuolloin oli hyvä jakso kun oli lomalla
velvollisuuksista ja vastuista. Vaikka on masentunut ja ahdistunut niin ei
elämän täydy olla vaan koko ajan ankeaa. Löytyy niitä kullanhippuhetkiä välillä
ja oi, kun se tuntuu silloin hyvältä. Ellei ole jo niin loppu, ettei mikään
enää tunnu miltään. Siinä vaiheessa tarvitaan jo järeämmät aseet, kuten
lääkehoito ja ammattilaisia kehiin. Ei silloin enää itsehoidolla pärjää. Ei
vaikka kuinka tahtoisi.
Oon
ollut niin lääkevastainen niin pitkään kuin muistan. En ole ikinä tykännyt
ottaa mitään vartalooni ilman, että ymmärrän sitä täysin. Tässä huomaa kuinka
on luottamuspula myös hoitotahoon, että ne tietäis mikä mulle ois parasta siinä
sairauden hoitossa. Koko ajan pitäis olla omissa käsissä langat muuten hukun.
Mutta oon todennut näiden sairaslomien aikana, etten mä voi tai edes tarvi
tietää niin paljon KAIKESTA. On ihan ok luottaa joskus toiseen ihmiseen ja että
ne tarkoittavat vaan hyvää. Oon mä vieläkin jääräpää hoidon suhteen ja nyt
tiiän enemmän mitä tarviin, mutta emmä torju ammattilaisten neuvoja tai
ideoita, että mitä jos kokeilis jotain muuta kuin mihin on tottunut. Ne tekee
sitä työkseen, joten on niillä joku haju asiasta. Tosin luotan myös mun
intuitioon, et mikä toimii ja mikä ei. Mutta lääkevastainen en ole enää.
Ymmärrän että tarviin kaiken avun minkä saan, että pärjäisin tän kuntoutumisen
kanssa helpommin. Aina ei tarvi mennä siitä, mistä aita on korkein.
Nykyään,
kun havahdun siihen, että rajaan muut ulkopuolelle kun on rankkaa, niin lähen
rikkomaan omia kaavojani. Se, että oon toiminut aiemmin niin, että jään ihan
yksin omien olojen kanssa on välillä ollut melko vaarallista ja
epäterveellistä. Ei mikään ihme, että kokee olevansa yksin ja yksinäinen, kun
potkii kaikki muut ulos siitä näköpiiristä. Kun on raskasta suljen ihan omien
energiatason takia muut pois, mutta välillä huomaan, että se et joku muu
köhnöttää siin vieres voi antaa lohdun ja jopa energiaa. Kaikki ei aina vie
multa energiaa ja saattavat jopa antaa sitä. Jos vaan uskallan antaa itselleni
ja toisille mahdollisuutta olla läsnä. Loppujen lopuksi me ollaan laumaeläimiä.
Me tarvitaan toisiamme, vaikka kuinka erakoksi oiskaan ryhtynyt. Toiset enemmän
ja toiset vähemmän. Introverttinä tarviin omaa aikaa ja tilaa, mutta emmä
pärjäis ilman mun rakkaita. Ja onneksi mulla on niitä. Ei ole silti myöhäistä
kenellekään luoda uusia suhteita ja saada uusia läheisiä ihmisiä elämään.
Koskaan ei ole liian myöhäistä. Tai no ehkä haudassa. Mut ennen sitä, go for
it.
Muut tekstit yksinäisyydestä:
Hyväksyntä, suurin inhokki ja ystävä
Läheisriippuvuus
Yksin, ihmisten joukossa
Rahalla voi nostattaa elintasoa, mutta ei elämänarvoa
Läheisriippuvuuden merkit
Muut tekstit yksinäisyydestä:
Hyväksyntä, suurin inhokki ja ystävä
Läheisriippuvuus
Yksin, ihmisten joukossa
Rahalla voi nostattaa elintasoa, mutta ei elämänarvoa
Läheisriippuvuuden merkit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti