maanantai 9. heinäkuuta 2018

Puskee vaikka läpi harmaan kiven







20.5.13

klo 10.30


Ollut aika raskas viikonloppu. Luulin, etten ois niin väsy ton viikon jälkeen kun aikataulutin niin hyvin, eikä se työskentely ollut niin kamalaa. Tai se ettei mennyt kaikki energiat turhaan.

Se on nyt viittä vaille valmis iltapuku. Ois kiva jos Anni tykkäisi siitä oikeasti, eikä vaan tän mun tilan takia yritä sanoa et se on ihan hyvä. Luulen että hääpuvusta tulee upeampi. Ihan vaan sen värinkin takia plus kristallit.

Aika paljon ajattelin et kaikki on nyt ihan väärin. Et meidän arki on tuhoon tuomittu. Vai onko se vaan mun ajatustapa se mikä on oikeasti tuhoon tuomittu? Tuntuu usein etten voi jakaa mun asioita toisille kun niillä on kuitenkin muita huolia tai tärkeämpää meneillään. Se et mun elämä ei ole tapahtumarikas, mut mulle riittää ne pienet asiat. Mut kun tuntuu ettei se muille mitään tarkoita niin ei tunnu hyvältä jakaa niitä.

Aino soitti eilen itkuisena. Se kuulostaa olevan aika loppu. En tahtoisi että se menisi tähän kuntoon kuin minä. Oon hyvä lohduttaa ja sanoa sille fiksuja juttuja mut missä on se tyyppi kun on ite huonossa jamassa? Se puoli musta vaan katoaa ja jää jäljelle vaan se joka haukkuu ja moittii kuin paskaa kaikki on.

Mieti mitä paras ystävä tässä sanoisi. Tässä tilanteessa. Lohduttaisi, et kaikki tulee olemaan vielä hyvin. Olavi on mun paras ystävä. Ihan paras sellainen. Kukaan ei ollut mulle koskaan tollanen. On tukena eikä vaadi suuria takaisin. Kyl perhe auttaa ja on tukena, mut tuntuu että on myös odotuksia. Tai ne on mun päässä. Mut ne on mun todellisuutta.

Sanoin Ainolle et nyt time out ja sen kannattaisi pistää elämän hetkeksi offille. Sillä on paljon sen elämässä asioita, mitä ”pitää” hoitaa, siksi niitä turhimpia ”pitää” vois karsia. Mitä ne on mun elämässä? Kuin paljon pitää karsia, että on tarpeeksi? Sit kun tuntuu hyvältä. Kuin pitkäksi ajaksi? Tiskit on jo homeessa ja alkaa jo haisemaan. Kuinka pitkään on siis tarpeeksi?

Ehkä se on totta se, että mun perhe ovat aika tuomitsevia. Siksi pelkään et ihmiset yhtä lailla tuomitsevat. Kriittisiä, tuomitsevia mutta hyväntahtoisia. Vai onko toi vietnamilaisten ominaisuudet? Kulttuurissa vikana?

Mä haluaisin luoda oman kulttuurin Olavin kanssa. Sellaisen meidän omanlaisen, joka sopii meille. Eli ei yliahkeria, eikä sosiaalipummeja. Tahtoo välillä unohtua tuo päämäärää ja kärsivällisyys. Olavi on oikeassa sen suhteen, et pitäis nähä enemmän niitä asioita ympärillään, jotka ovat hyvin. Mut missä menee se raja että on hyvä asenne vai välttelee niitä ongelmia? Eikä nää niitä. Tai ei halua. Silloin ei myöskään tarvi tehä niille mitään. Mulla on liian aggressiivinen asenne ongelmia kohtaan kun Olavilla taas liian löysä. Mikä on silloin se ”zen” meille?






Nyt

9.7.18


Vaikean masennuksen aikaan oli kauhea tarve sen diagnoosista masentumisen jälkeen ottaa kiinni kaikista rippeistä, mitä itsestään oli ja todistaa, että on musta muuhunkin kuin masentumiseen. Sain tilaisuuden tehdä itsenäisesti hääpuvun ja sen prototyypiksi iltapuvun koulussa opettajan ohjauksella. Olen harrastanut omatoimisesti amatöörimäistä ompelua teinistä asti ja olin tuolloin päässyt opiskelemaan vaatetusompelijaksi. Muut teki sillä kurssilla kesämekkoa, mie pitsi-iltapuvun. Se kuin vaikea masennus ei itsessään olisi jo riittävä haaste, pakotin itseäni näyttämään itselleni ja muille, että musta on enempään.

Jälkeenpäin mietittynä, ihan helvetin tyhmäähän se oli. Oli pakko jotenkin todistaa, ettei masennus määrittele mua. Että olen paljon muutakin kuin mun sairaus. Ja olinhan mä. Ilman sitä stressin ja uupumuksen määrää, mitä tuli pukujen kanssa taisteltua. Mutta, emmä osannut hyväksyä asiat sellaisenaan, vaan piti oppia kantapään kautta.

Oon jollain tavalla ollut aina yksinkertainen. Ironiaa sinänsä, kun sairastaa DIDtä ja on 15-20 eri persoonaa. Mutta oon ollut usein vähään tyytyväinen ja ollut onnellinen pienistä asioista. En ole haalinut mammonaa tai päättänyt, että pitää saavuttaa tiettyjä asioita elämässä, jotta olisin hyvä. Se on ollut mun sisin. Jotenkin kasvaessa sain kuitenkin päähänpinttymän paremmasta ihmisyydestä. Mun piti olla hyvä ihminen, vaikuttaa asioihin ja korjata kaikkien ongelmat. Tähtäsin lastenkotiin hoitajaksi ja päätin, että pelastan lapsia ja nuoria ja olisin niille se turvallinen aikuinen. Otin asiakseni myös perheessä kasvattajan roolin ja olin varaemona miun siskon lapsille. Haalin kaikkea kai, jotta ei olisi tarvinnut kohdata omaa sisäistä lasta tai nuorta, joka on ollut heitteillä kuin pitkään. Ei mulla ollut hajuakaan, minkälainen sekasorto mun sisällä oli tai on. Kuljin pää putkessa. Kohti tavoitteita ja päämääriä. Ja minähän saavutan niitä, koska mikään ei ole mahdotonta. Työllä ja päättäväisyydellä saa sitä mitä haluaa. Oman hyvinvoinnin kustannuksellakin.

Luulen, että Vietnamin työteliäisyys yhdistettynä Suomen sisuun on aika varma pommi-kombo. Sillä voi saavuttaa paljon hyvää, mutta voi myös aiheuttaa paljon pahaa. Siinä on tietynlaista jästipäisyyttä, että puskee vaikka läpi harmaan kiven. Ei jää paljoa itse-empatialle tilaa siinä vaiheessa, kun jotain päätetään.

Oon ollut ennen todella lempeä mun läheisille, uskon että siinä on ollut mukana minun ”äiti”-persoona. Nyt päiväkirjaa kirjoittaessa hän on esiintynyt myös mulle. Hän lohduttaa ja kuuntelee. On ymmärtäväinen ja sanoo, ne asiat, joita kuuluukin sanoa. Hän muistuttaa, että riitän ja topuuttaa lepäämään.  Hän on äidillisin, jota tiedän. En usko, että olisin itse äitinä niin äidillinen, vaikka minulla olisikin tämä persoona mukana. Noh, sen näkee kun on sen aika.


Ehkä todellisesti riitän vähempänä ja saan olla niin hidas ja ottaa niin paljon tilaa,kuin tarviin. Vaikka ne tiskit ois kuin homeessa ja kämppä kuin pölyinen. Se ei ole mitään peruuttamatonta eikä niin vakavaa, että niiden takia pitää itsensä ylistressata ja sairastuttaa. Tälläkin hetkellä tiskit odottaa kolmatta päivää ja pölypallerot vierii paikasta toiseen. Ei ne ole mihinkään karkaamassa, joten odotan energisempää päivää kun kohtaan ne. Tänään olen tehnyt enemmän kuin tarpeeksi. Lepää nyt rakas <3






1 kommentti:

Seuraa sähköpostitse

Lukijat