20.5.13
klo 10.30
Ollut
aika raskas viikonloppu. Luulin, etten ois niin väsy ton viikon jälkeen kun
aikataulutin niin hyvin, eikä se työskentely ollut niin kamalaa. Tai se ettei
mennyt kaikki energiat turhaan.
Se
on nyt viittä vaille valmis iltapuku. Ois kiva jos Anni tykkäisi siitä
oikeasti, eikä vaan tän mun tilan takia yritä sanoa et se on ihan hyvä. Luulen
että hääpuvusta tulee upeampi. Ihan vaan sen värinkin takia plus kristallit.
Aika
paljon ajattelin et kaikki on nyt ihan väärin. Et meidän arki on tuhoon
tuomittu. Vai onko se vaan mun ajatustapa se mikä on oikeasti tuhoon tuomittu?
Tuntuu usein etten voi jakaa mun asioita toisille kun niillä on kuitenkin muita
huolia tai tärkeämpää meneillään. Se et mun elämä ei ole tapahtumarikas, mut
mulle riittää ne pienet asiat. Mut kun tuntuu ettei se muille mitään tarkoita
niin ei tunnu hyvältä jakaa niitä.
Aino
soitti eilen itkuisena. Se kuulostaa olevan aika loppu. En tahtoisi että se
menisi tähän kuntoon kuin minä. Oon hyvä lohduttaa ja sanoa sille fiksuja juttuja
mut missä on se tyyppi kun on ite huonossa jamassa? Se puoli musta vaan katoaa
ja jää jäljelle vaan se joka haukkuu ja moittii kuin paskaa kaikki on.
Mieti
mitä paras ystävä tässä sanoisi. Tässä tilanteessa. Lohduttaisi, et kaikki
tulee olemaan vielä hyvin. Olavi on mun paras ystävä. Ihan paras sellainen.
Kukaan ei ollut mulle koskaan tollanen. On tukena eikä vaadi suuria takaisin.
Kyl perhe auttaa ja on tukena, mut tuntuu että on myös odotuksia. Tai ne on mun
päässä. Mut ne on mun todellisuutta.
Sanoin
Ainolle et nyt time out ja sen kannattaisi pistää elämän hetkeksi offille.
Sillä on paljon sen elämässä asioita, mitä ”pitää” hoitaa, siksi niitä
turhimpia ”pitää” vois karsia. Mitä ne on mun elämässä? Kuin paljon pitää
karsia, että on tarpeeksi? Sit kun tuntuu hyvältä. Kuin pitkäksi ajaksi? Tiskit
on jo homeessa ja alkaa jo haisemaan. Kuinka pitkään on siis tarpeeksi?
Ehkä
se on totta se, että mun perhe ovat aika tuomitsevia. Siksi pelkään et ihmiset
yhtä lailla tuomitsevat. Kriittisiä, tuomitsevia mutta hyväntahtoisia. Vai onko
toi vietnamilaisten ominaisuudet? Kulttuurissa vikana?
Mä
haluaisin luoda oman kulttuurin Olavin kanssa. Sellaisen meidän omanlaisen,
joka sopii meille. Eli ei yliahkeria, eikä sosiaalipummeja. Tahtoo välillä
unohtua tuo päämäärää ja kärsivällisyys. Olavi on oikeassa sen suhteen, et
pitäis nähä enemmän niitä asioita ympärillään, jotka ovat hyvin. Mut missä
menee se raja että on hyvä asenne vai välttelee niitä ongelmia? Eikä nää niitä.
Tai ei halua. Silloin ei myöskään tarvi tehä niille mitään. Mulla on liian
aggressiivinen asenne ongelmia kohtaan kun Olavilla taas liian löysä. Mikä on
silloin se ”zen” meille?
Nyt
9.7.18
Vaikean
masennuksen aikaan oli kauhea tarve sen diagnoosista masentumisen jälkeen ottaa
kiinni kaikista rippeistä, mitä itsestään oli ja todistaa, että on musta
muuhunkin kuin masentumiseen. Sain tilaisuuden tehdä itsenäisesti hääpuvun ja
sen prototyypiksi iltapuvun koulussa opettajan ohjauksella. Olen harrastanut
omatoimisesti amatöörimäistä ompelua teinistä asti ja olin tuolloin päässyt
opiskelemaan vaatetusompelijaksi. Muut teki sillä kurssilla kesämekkoa, mie
pitsi-iltapuvun. Se kuin vaikea masennus ei itsessään olisi jo riittävä haaste,
pakotin itseäni näyttämään itselleni ja muille, että musta on enempään.
Jälkeenpäin
mietittynä, ihan helvetin tyhmäähän se oli. Oli pakko jotenkin todistaa, ettei
masennus määrittele mua. Että olen paljon muutakin kuin mun sairaus. Ja olinhan
mä. Ilman sitä stressin ja uupumuksen määrää, mitä tuli pukujen kanssa
taisteltua. Mutta, emmä osannut hyväksyä asiat sellaisenaan, vaan piti oppia
kantapään kautta.
Oon
jollain tavalla ollut aina yksinkertainen. Ironiaa sinänsä, kun sairastaa DIDtä
ja on 15-20 eri persoonaa. Mutta oon ollut usein vähään tyytyväinen ja ollut
onnellinen pienistä asioista. En ole haalinut mammonaa tai päättänyt, että
pitää saavuttaa tiettyjä asioita elämässä, jotta olisin hyvä. Se on ollut mun
sisin. Jotenkin kasvaessa sain kuitenkin päähänpinttymän paremmasta
ihmisyydestä. Mun piti olla hyvä ihminen, vaikuttaa asioihin ja korjata
kaikkien ongelmat. Tähtäsin lastenkotiin hoitajaksi ja päätin, että pelastan
lapsia ja nuoria ja olisin niille se turvallinen aikuinen. Otin asiakseni myös
perheessä kasvattajan roolin ja olin varaemona miun siskon lapsille. Haalin
kaikkea kai, jotta ei olisi tarvinnut kohdata omaa sisäistä lasta tai nuorta,
joka on ollut heitteillä kuin pitkään. Ei mulla ollut hajuakaan, minkälainen
sekasorto mun sisällä oli tai on. Kuljin pää putkessa. Kohti tavoitteita ja
päämääriä. Ja minähän saavutan niitä, koska mikään ei ole mahdotonta. Työllä ja
päättäväisyydellä saa sitä mitä haluaa. Oman hyvinvoinnin kustannuksellakin.
Luulen,
että Vietnamin työteliäisyys yhdistettynä Suomen sisuun on aika varma
pommi-kombo. Sillä voi saavuttaa paljon hyvää, mutta voi myös aiheuttaa paljon
pahaa. Siinä on tietynlaista jästipäisyyttä, että puskee vaikka läpi harmaan
kiven. Ei jää paljoa itse-empatialle tilaa siinä vaiheessa, kun jotain
päätetään.
Oon
ollut ennen todella lempeä mun läheisille, uskon että siinä on ollut mukana
minun ”äiti”-persoona. Nyt päiväkirjaa kirjoittaessa hän on esiintynyt myös
mulle. Hän lohduttaa ja kuuntelee. On ymmärtäväinen ja sanoo, ne asiat, joita
kuuluukin sanoa. Hän muistuttaa, että riitän ja topuuttaa lepäämään. Hän on äidillisin, jota tiedän. En usko, että
olisin itse äitinä niin äidillinen, vaikka minulla olisikin tämä persoona
mukana. Noh, sen näkee kun on sen aika.
Ehkä
todellisesti riitän vähempänä ja saan olla niin hidas ja ottaa niin paljon
tilaa,kuin tarviin. Vaikka ne tiskit ois kuin homeessa ja kämppä kuin pölyinen.
Se ei ole mitään peruuttamatonta eikä niin vakavaa, että niiden takia pitää
itsensä ylistressata ja sairastuttaa. Tälläkin hetkellä tiskit odottaa kolmatta
päivää ja pölypallerot vierii paikasta toiseen. Ei ne ole mihinkään
karkaamassa, joten odotan energisempää päivää kun kohtaan ne. Tänään olen
tehnyt enemmän kuin tarpeeksi. Lepää nyt rakas <3
Ihanat kuvat... <3 Kertoo paljon. :)
VastaaPoista