Kun elämä voi olla hyvä


19.5.13

Siitä on näköjään aikaa kun oon viimeksi kirjoittanut. Oon vissiin ajatellu et kaikki on jotenkin taas hyvin tai käyttänyt kaikki voimat kuntoutukseen ja mekkoon.

Luin mitä oon tähän kirjoittanut.


Meen syömään. Mäkkiä :D Olavi toi vaikka sanoin ettei tarvi. Mä kyl odotin että se toisi. Mun mies on rakas. Osaa sittenkin lukea mua paremmin kuin ite aina uskoinkaan.


Nyt

4.7.18


Vaikeaa traumamenneisyyden takia uskoa, että kyllä näitä voi olla. Tunne, että asiat on hyvin, eikä muuttaisi mitään. Ei yhtikäs mitään. Että elämä voikin antaa hyvää.

Selviytyessä aistikenttä supistuu, jotta kaikki keskittyminen olisi taistelussa tai pakenemisessa. Siinä herää alkukantainen vaisto, joka suojelee pahimmilta. Traumapotilaalla nää vaistot vaan on jatkuvasti päällä, mikä vaikeuttaa kovasti ns. tavallista elämää. Ei oikein voi nauttia kun elää sitä traumaa uudelleen ja uudelleen. Valtaa vaan kauhu ja paniikki. Vaikka olisi hyviä pätkiä välissä, koko ajan vaanii kuitenkin pelko, että kaikki hajoaa vielä käsiin.

Itselläni ollut viimeiset vuodet yhtä sekasortoa kuin oma huone oli teini-ikäisenä. Kai se silloinkin heijasti sisäistä myllerrystä, joka näkyi ulos sotkuna ja siivottomuutena. Ei millään ollu enää mitään väliä, kun kaikki oli viety. Näiden kaikkien rankkojen vuosien ajan, mun vierellä on kulkenut kuitenkin mun ukko. Ensin ystävänä, sitten poikaystävänä. Viime perjantain jälkeen miun aviomiehenä.







Tää on niitä valintoja, mitä koen elämäni saavutuksiksi. Se,että olen aina päättänyt lukuisten erojen jälkeen palata sille tielle, mikä vie mut takaisin mun miehen luo, on ollut vaisto siitä, mikä on todellisesti aidoin. Intuitio sanoo niin. Vaikka oon sekoillut paljon ja silti saanut anteeksi paljon, on niin suurta rakkautta, että välillä kyseenalaistan: ” Ansaitsenko minä tämän? Mitä olen muka tehnyt oikein elämässä, että saan tällaista?” Odotan aina pahinta, oletan vielä pahempaa. Mulla on kauhea luottamuspula ja jatkuvasti inttään: ”Rakastatko minua? Miksi? Ja, että ei sun kannata. Sulla ois niin paljon helpompi ilman mua.” Oon saanut huomata, että toinen uskollisena ja kärsivällisenä pysyy siinä, vaikka kuinka potkis pois. Jossain sanottiin, että: ”Rakasta minua silloin, kun sitä vähiten ansaitsen. Sillä silloin, minä sitä eniten tarvitsen.” Koen, että juuri tätä oon saanut osakseni. Ymmärrystä ja ehdotonta rakkautta. Ei mun mies pyhä ole, mutta osaa se aikalailla rakastaa. Opin siltä jatkuvasti ja huomaan kuinka otan esimerkkiä ja yritän apinoida. Emmä kuitenkaan osaa rakastaa samalla tavalla, enhän mä ole se. Ehkä mä silti riitän ja tiedän riittäväni. Rakastan mun omalla tavalla.

Meidän suhde voi jonkun vieraan tai läheisemmänkin korvaan kuulostaa todella epäterveelliseltä. Mitäh?Isähahmo lapsipersoonille, paras ystävä, vihollinen ja aviomies?Eikö tuo ole jo läheisrippuvaisuutta tai jotain? Todennäköisesti on, mutta mä en välitä. Meillä on hyvä näin. Ja meidän pikkuperheellä on minulle suurin merkitys. Se on minulle tärkein.

Nyt tuntuu rankan päivän jälkeen niin hyvältä olla vaan hetken ulkona autotallin edessä (koska en kykene pidemmälle) ja jutella. Puhaltaa naamaan niin, että toisen pää kolahtaa oveen. Nauraa tyhmille jutuille ja olla vaan iloinen, että toinen on siinä. Tuntuu hyvältä olla naimisissa. Me ollaan ansaittu tän. Edes hetken onnen, mitä nyt meille suotiin. Päivällä kinasteltiin ja oli huutoitkua kaupan jälkeen lapsipersoonalla. Ehditään varmasti vielä ottaa yhteen maailman pienimmistä yksityiskohdista. Mutta nyt. Nyt aion kirjoittaa tän loppuun ja mennä kainaloon haistelemaan hikeä, mille oon ihan liian koukuttunut. Sinne minä kuulun. Siellä on mun koti.

-jonkun vaimo




Kommentit

Suositut tekstit