lauantai 28. heinäkuuta 2018

Hidas ja herkkä







6.6.13

klo 00.50


Ei nukkumaanmeno näköjään aikaistu. Täällä on aika kuuma. Meinasin nukkua poikien kanssa tää yö olohuoneessa. En tiiä mitä tästä tulee kun on niin kuuma. Ainakin tuuletin päällä.

Aamulla olin tosi väsy. Tuntui että tästä päivästä tulee huono päivä. Mut sain sen käännettyä. Kävin kattoo lampaita. Ei silloinkaan tuntunut hyvältä mut ajattelin tehä sen kuitenkin. Ostin myös sipsiä ja pähkinöitä. Sit menin parvekkeelle riippumatolle. Hetken oli rentoa.

Höttö tietenkin maukuu koko ajan. Nytkin. Siksi vähän stressaa. Kohta tulpat korviin...
Nyt ne on korvissa. Heti tulee helpompi olla kun sulkee maailman pois. Jää vaan minä ja mun tuntemukset. Ja ajatukset. Sillai rauha.

<3: Hötön ja Hapsun kanssa hetken makoilu lattialla
<3: Stand up
<3: Höttö tuli kehrää nyt ja nukkuu mun kanssa
<3: Innostus häämekkoa kohtaan kun laitoin kristalleja kokeiluun
<3: Eläimet Sinkkolassa


7.6.13

klo 12


Tulin olkkariin makoilee. En mä yöllä jäänyt tähän nukkuu kun Höttö maukui niin paljon. Stressitaso oli aika korkealla. Nyt se hölmö on niin hölmö

<3: Höttö teki kuperkeikan et sen pää osui oveen :D hölmö mikä hölmö

Mitä mie teen ton maukumisen kanssa? Se aiheuttaa mulle stressiä, enkä osaa käsitellä sitä nyt hyvin. Tai siihen menee kaikki voimat ja oon sit ihan väsy ja sit menee päin pyllyä kaikki. Tai ainakin siltä tuntuu. Kirjoitan ihan vinoon. Vinosilmä. Mie soitan eläinlääkärille. Vaikka kuulostan ihan tyhmältä niin sitten kuulostan. Jos se auttaa niin ois kiva. Kaipaan kun Olavi on se johtaja. Mä en nyt jaksais.

klo 19

Noit kahta miestä mahtaa ärsyttää mun syöminen. Ensin omena ja sit manteleita. Huvitti kun mietin et niit ärsyttää.
Mulla on ikävä mun miestä. Ikävä sitä kaikkea mitä voin tehä Olavin kanssa. Sitä et jakaa asioita just sen kanssa. Ei se et muut ei ois tärkeitä mut Olavin kanssa asioiden jakaminen tuntuu vaan parhaalta.
Olin terapiassa klo 14sta eteenpäin. Jotenkin aina käynnin jälkeen tuntuu kun ois kevyempi ja voimattomampi. Kulkeminen rappusissa alaspäin tuntuu siltä ihan kuin minä hetkellä hyvänsä jalat pettää ja oon siellä solmussa. Vai onko sittenkään se et oon ”painavampi”? Väsyneempi käyntien jälkeen? Istun nyt junassa. Oon väsy mut en saa nukuttua. Yritän uusiksi.








Nyt

28.7.18


Käyttäytymisen aktivointi. Tuo reipas asenne ja työkalu masennuksen hoitoon, mitä yritin soveltaa omaan elämääni. Päivän kulun kääntäminen ja itselleen tekemisen keksimistä, vaikka mikään ei tunnu miltään. Itse jostain syystä inhoon sitä. Tähän työkaluun oon törmännyt paljon, varsinkin uusien hoitajien kanssa, jotka ei ole vielä tutustunut minuun, aktivoinnin ja reipastumisen vastustajaan. Tiedän, että masentuneena katson harmaitten linssien läpi elämää ja maalaan sen aina negatiiviseksi tai jollain tavalla huonoksi. Mutta oon näitten vuosien aikana huomannut, että itselleni armollinen ja lempeä tapa tervehtyä masennuksesta on ottaa kunnolla taukoa ja pysähtyä, jopa mädäntyä hieman siinä paikoillaan ja sitten vasta ottaa vauvan askeleet kohti tulevaisuutta tai nykyisyyttä. Että antaisin itselleni aikaa ja tilaa olla. Että en pakottaisi itseäni kiirehtimään ja olemaan tarmokas ja tehokas jopa sairastaessani. Oon kokeillut sitä kyllä, ottamalla isoja projekteja ja aktivoimalla itseni tekemään asioita. Ihan sama mitä, mutta TEKEMÄÄN. Tai olihan ne ns. mielekkäitä, koska ovat aiheista mistä normaalisti innostuisin ja olisin kiinnostunut. Mutta kun tilanne ei ole normaali, niin miksi vaadin itseltäni normaalia käyttäytymistä? En ole tuloksellisin, tehokkain, enkä taloudellisin potilas, mutta täytyykö minun olla?Tai kenenkään? Onko meidän arvo siinä, olemme hyödyllisiä vai ei. Rakastetaanko ja hyväksytäänkö meitä vaan jos tuotamme ja annamme. Hylätäänkö meidät jos emme pystykään mihinkään. Muuhun kuin tarvitsemaan ja kuluttamaan?

Uskon aktivoinnin olevan tehokas ja nopea tapa parantua masennuksesta, mutta en koe sitä itselleni hyväksi. Joillekin se voisi toimia, mutta itse en välitä siitä. Inhoon kun joku kehoittaa minua pitämään rutiineista ja tavoitteista kiinni. Aikatauluttaisin ja tekisin to-do-listoja. Yök yök yök. Tuo on juuri sitä suorittamista ja elämän tavoitteellisuuden kannustamista mitä en koe yhtään enää omakseni. Enää, koska oon kokeillut ja totenut, ettei se heijasta sitä mitä olen todellisesti sisälläni. Olen hidas ja herkkä,sellaista elämää minun kuuluukin elää. Tietenkin sopeutuen muuhun yhteiskuntaan, mutta ei kuitenkaan jatkuvasti sopeuttaen. Siinä kuluin puhki ja jäin ulkopuoliseksi omasta elämästäni. Minussa on montaa puolta ja koko ajan niitä tunnistaen pääsen rakentamaan elämäni minunlaiseksi. Ei sellaiseksi, mitä muut odottavat minulta vaan sellaisen missä minulla on hyvä olla ja voin niin hyvin, että vuodan yli ja levitän hyvää sama missä olen tai mitä teen. Siihen elämään minä pyrin ja siihen aion kasvaa. Mutta minun vauhdilla, etanavauhdilla.








Kun on erityisherkkä, muu maailma voi olla hyvin kuormittava. Kaikki aistit ovat jatkuvasti maksimaalisessa vastaanottotilassa, eikä niitä voi sulkea pois. Kun itse voi huonosti, ei pysty vastaanottamaan enää mitään. Kaikki on liikaa. Kaikki sattuu. Kirjaimellisesti. Oon vaikka kuinka monesti itkenyt sitä kun ei jaksa vaan enää yhtään. Ei mitään tunnetta tai kokemusta. Että on ihan puhki ja haluu vaan sulkea itsensä johonkin, missä ei ole mitään. Tässä dissosiaatio tulee apuun ja on hyödyllinen. Kun on liian ylivoimaista, niin ennen kuin opin terveellisiä tapoja kohdata ne niin dissoan. En tee sitä tahallani vaan mieleni ja kroppani on niin tottunut tähän kaavaan, että kun tulee ylikuormitusta niin häviän. Uskoisin tän olevan koko olemassaoloni helpottavaa asiaa. Ei vaan kovin toimintakykyä eheyttävää.

Koen tarpeelliseksi harjoittaa ajoittaista itkuhuutoa varastojen puhdistamiseksi. Siinä puran kaiken pois ja teen tilaa uusille tunteille ja tuntemuksille. Korvatulpat tai pimeä huone on ollut tähän asti ne hyvät toimivaksi havaitut menetelmät ylikuormittumisen välttämiseen. Luonnossa tunnen olevani eniten rauhassa itseäni kanssa. Siellä asiat ovat kuten ovat, mitään ei ole liikaa ja kaikki on paikoillaan. En rasitu aistimuksista vaan palaudun. En ole tosin ollut kolmea päivää pitempään vaan luonnossa niin en tiedä miten sitten koen sen. Täytyy kokeilla jos vaikka sitten muutun Ronja Ryövärintyttäreksi ja muutan metsään asumaan eläinten kanssa. Paitsi, ettei siellä saa kakkua.

Asuttiin tuolloin kerrostalossa, toisessa kerroksessa missä oli parveke. Sitä ennen rivitalossa ja kissat sai ulkoilla oman tahtonsa mukaan. Hötölle, sopeutuminen uuteen ympäristöön oli vaikea, ehkä jopa mahdoton. Se maukui päivät ja yöt ja olin ihan loppu sen kanssa. Tai olin jo ihan loppu ilman Höttöä, se oli vaan kirsikka kakun päällä. Opeteltiin sitä kulkemaan valjaissa, mutta ulkoilu Hötön ehdoilla oli siinä masennustilassa epätoivoista. Enhän jaksanut edes hengittää saati juoksennella sen kanssa pitkin katuja. Yritin, mutta epäonnistuin. Musta ei ollut siihen. Koin olevani huono emäntä kun toinen voi niin huonosti minun takia. Tilanne ei ollut yhtään minun hallinnassa, eikä mulla ollut työkaluja tilanteen korjaamiseen. Meidän lemmikit ovat meille perheenjäseniä, niin niistä luopuminen ei ollut vaihtoehto. Vaikka sekin ajatus kulki päässä pahimmilla hetkillä syyllistäen samalla itsensä niistä. Avun pyytäminen tällaisiin tilanteisiin ois suotavaa, jos pääsisi vaan egon yli ja uskaltais myöntää, ettei pärjääkään. Ettei osaakaan. Ei kissa ole sama kuin lapsi, mutta uskon tän kaiken olevan kovin tuttua myös vanhemmille. Se on ihan ok välillä jopa vihata omaa perheenjäsentä, että tekis mieli pakata sen laatikkoon ja lähettää kauas pois. Kunhan ei tee sitä. Sitä ennen ois hyvä kertoa tästä jollekin ja pyytää apua. Ei ole hävettävää, ettei pärjää. Ei aina tarvi pärjätä. Ei voi vaatia itseltään sitä, että olisi kaikki vastaukset kaikkeen. Saa olla tarvitseva ja kuluttava. Tärkeimmille tyypeille ollaan silti rakastettuja ja hyväksyttyjä. Jopa arvokkaita.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Seuraa sähköpostitse

Lukijat