22.7.18
Oli
aika kun netti oli hieno ulottuvuus, missä saattoi seikkailla ja olla koko ajan
ihmeissään, kuinka paljon ihmeellisyyksiä maailmassa oikein voikaan olla.
Nykyään lähinnä ahdistaa ja turtuu, kun roikkuu netissä katsomassa kaikkea
turhaa. Jossain vaiheessa käytin nettiä viihteenä, tarvitsin kipeästi ”taukoja”
elämästäni. Traumamuistojen käsittely muutti elämän selviytymiseksi. Tarjolla
oli Lifestyle ja muotia, viihdeuutisia. Nyt kuvottaa pyöriä missään. Tulee
kirjaimellisesti oksennusrefleksi, kun oon niin herkkä. Blogin myötä tuli
facebook-ryhmät tutuiksi, löysin vertaistukea ja koin kuuluvani johonkin.Hetken.
En ollut outo yksilö, joka kulkee sumussa omassa paskassaan. Pian alkoi kuitenkin
tuntumaan, että nyt riitti. Tietoa on liikaa, niin monesta kulmasta ja
jokatuutista. Kaikki ovat asiantuntijoita ja kaikilla on mielipiteitä. Ja mitä
kauheinta, olen yksi heistä!
Ehkä
nyt ois aika stopata, kelata vähän taaksepäin ja kokeilla, löydänköhän vielä
sen sekkailunhalun netin suhteen kuin alkuaikoina. Ehkä osaan vielä valjastaa
tän hyvään tarkoitukseen. Ihan kuin kasvaminen. Lapsena kaikki on niin suurta
ja ihmeellistä, sit teininä tulee kokeiltua kaikkea ja lopulta aikuisena
kyynistyy ja kyllästyy. Ehkä herättelen pikkulapsen itsessäni uudestaan ja
tauon jälkeen uusin asentein ja silmin tutustun uudestaan tähän ihmeelliseen
nettimaailman. Ainakin nyt tiedän mikä saa minut oksentamaan ja mikä ei.
Hahmottuu netti-identiteetti. Millainen minä olen täällä.
En
jaksa enää yhtään kommenttia, missä ylistetään positiivisuutta ja kehoitetaan
katsomaan tulevaisuutta, ettei kannata möyhitä mennyttä. Mistä –anteeksi-sananvalintaani-
vitusta sitä voi oppia jos ei omasta menneestä, omista juuristaan? Eikö se
historia ole se pohja, mistä ponnistetaan tähän maailmaan ja juuri se mennyt on
muokannut sinusta sellaisen kuin olet tänä päivänä? Kaikki ne hyvät hetket ja
paskat, varsinkin. Menneisyydestäkin voi saada lohtua ja toivoa, uskoa jopa. Kaikkia
tunteita ja elämänosa-alueita tulisi arvostaa ja kunnioittaa. Vaikka sairastan
DIDtä ja mulla on paskoja traumoja takana, niin en muuttaisi mitään vaikka
saisin siihen mahdollisuuden. Tämä on mun elämä, tämä on minä. Kaikki se mitä
on tapahtunut on tehnyt minusta minän. Ja miksi ihmeessä itseäni haluisin
muuttaa?Tai vältellä sen olemassaoloa? Vaikka mulla on vaikeeta, niin se ei
silti tarkoita, etten olisi onnellinen. Vaikka möyhin paskassa, niin ei
tarkoita etten olisi kaunis. Tukka rasvaisena ja yökkäreissä koko päivän.
Kenellä on oikeus arvostella mun elämää ja sanoa, että tämä on huono, tämä on
väärin? En juutu menneeseen vaan aion ottaa siitä oppia. Haluan ymmärtää ja
tutkia sitä, jotta se antaisi valmiudet
minun eheytyä ja kasvaa. Ja kun on
paskaa olla, niin saa olla. Saa olla vittuuntunut ja turhautunut. Ihan luvan
kanssa.
Ymmärrän,
joillakin on tarve kokea positiivisuutta, jotta elämä tuntuisi kevyemmältä.
Mutta keveys on yliarvostettu. Ilo on yliarvostettu. Ei elämä voi olla aina
kivaa, eikä se kuulukaan mennä niin. Elämään kuuluu ja mahtuu KAIKENmaailman
tunteita ja vaiheita. Suru on on yhtä tärkeä tunne kuin ilo. Vaikka kokeekin
niitä negatiivisiksi, niin ei ne ole sitä. Ei todellakaan. Ilman surua ei voi
eheytyä. Tämäkin tosin minun keittiöpsykologian ammattimainen mielipiteeni.
Mutta arvostakaa ihmeessä kaikkia tunteita mitä meille on annettu. Se on
rikkaus. Ja kaunista kokea kaikkea. Älä pelkää niitä epämiellyttäviä tunteita,
ei ne sinulle pahaa tee. Ne yrittää kertoa sulle jotain tärkeetä.
Ylistäköön
muut sitä positiivisuutta. Minä mielensäpahoittajan jäljessä aion olla yrmy ja
olla surullinen, tuohtunut, ärsyyntynyt ja jopa vihainen. Ehkä kokeilen
katkeruutta ja kateellisuutta. Häpeän vähän aikaa ja syyllistyn. Ihan vaan
siksi, koska voin. Suvaitsevaisuutta tunteita kohtaan, älä ole tunnerasisti.
Tasapainon
vuoksi me tarvitaan näitä elämäntärkeitä tunteita. Ei niitä kuulu piilottaa
maton alle. Jos on olemassa kampanja kuin free-the-niples(vapauta nännit), niin
miksei free-the-feelings? All of them. Kaikki tunteet ovat tärkeitä, yhtä
arvokkaita. Mä liputan elämän moninaisuuden puolesta.
Kiitos,
kun luit tämän. Minun pienen vallankumoukseni.
Apua! Tulee ihan friikki olo, kun olen kommentoinut sun postauksia! 😰Mutta onhan täällä kuitenkin kommenttikentät auki.... 🙂Tähän liittyen voisin kysäistä, että onko sulle ok, että olen linkittänyt sun blogisi omassa blogissani??? (Voin ilman muuta poistaakin linkin jos et halua ylimääräistä "liikennettä". Itse "eksyin" tänne blogit.fiistä.)
VastaaPoistaHei!
VastaaPoistaIhana, että eksyit! Ja saa linkittää toki blogiani, jopa KIITOS siitä :)
Siis Vau! Puit ajatukseni sanoiksi. Tosin koko ajan olen ollut tekemisissä netissä ja elämässä vaikka minkä kanssa ja kera eri tunteiden.
VastaaPoistaMulle tietty huumori on elinehto. Ilman en olisi täällä.
Netti välillä innostuttaa ja välillä turhaututtaa. Kai tässä piilee hyviäkin tapoja olla täällä, sitä polkua etsimässä :) Huumori on parasta! Ilman sitä elämä ois aika kuivaa purettavaksi.
PoistaIte oon näitä asioita käsitellyt sanalla 'optinisti' ... joskus se toivo vaan on ainut asia , mikä saa ylös . Tsemppiä kirjoittelemisiin !
VastaaPoistakuvaava sana :) ylioptimisti on aika rasittava. Vähän kuin palvottu ja toivottu mania.
Poista