Kun netti ja positiivisuus yököttää

Tänään

22.7.18

Oli aika kun netti oli hieno ulottuvuus, missä saattoi seikkailla ja olla koko ajan ihmeissään, kuinka paljon ihmeellisyyksiä maailmassa oikein voikaan olla. Nykyään lähinnä ahdistaa ja turtuu, kun roikkuu netissä katsomassa kaikkea turhaa. Jossain vaiheessa käytin nettiä viihteenä, tarvitsin kipeästi ”taukoja” elämästäni. Traumamuistojen käsittely muutti elämän selviytymiseksi. Tarjolla oli Lifestyle ja muotia, viihdeuutisia. Nyt kuvottaa pyöriä missään. Tulee kirjaimellisesti oksennusrefleksi, kun oon niin herkkä. Blogin myötä tuli facebook-ryhmät tutuiksi, löysin vertaistukea ja koin kuuluvani johonkin.Hetken. En ollut outo yksilö, joka kulkee sumussa omassa paskassaan. Pian alkoi kuitenkin tuntumaan, että nyt riitti. Tietoa on liikaa, niin monesta kulmasta ja jokatuutista. Kaikki ovat asiantuntijoita ja kaikilla on mielipiteitä. Ja mitä kauheinta, olen yksi heistä!

Ehkä nyt ois aika stopata, kelata vähän taaksepäin ja kokeilla, löydänköhän vielä sen sekkailunhalun netin suhteen kuin alkuaikoina. Ehkä osaan vielä valjastaa tän hyvään tarkoitukseen. Ihan kuin kasvaminen. Lapsena kaikki on niin suurta ja ihmeellistä, sit teininä tulee kokeiltua kaikkea ja lopulta aikuisena kyynistyy ja kyllästyy. Ehkä herättelen pikkulapsen itsessäni uudestaan ja tauon jälkeen uusin asentein ja silmin tutustun uudestaan tähän ihmeelliseen nettimaailman. Ainakin nyt tiedän mikä saa minut oksentamaan ja mikä ei. Hahmottuu netti-identiteetti. Millainen minä olen täällä.

En jaksa enää yhtään kommenttia, missä ylistetään positiivisuutta ja kehoitetaan katsomaan tulevaisuutta, ettei kannata möyhitä mennyttä. Mistä –anteeksi-sananvalintaani- vitusta sitä voi oppia jos ei omasta menneestä, omista juuristaan? Eikö se historia ole se pohja, mistä ponnistetaan tähän maailmaan ja juuri se mennyt on muokannut sinusta sellaisen kuin olet tänä päivänä? Kaikki ne hyvät hetket ja paskat, varsinkin. Menneisyydestäkin voi saada lohtua ja toivoa, uskoa jopa. Kaikkia tunteita ja elämänosa-alueita tulisi arvostaa ja kunnioittaa. Vaikka sairastan DIDtä ja mulla on paskoja traumoja takana, niin en muuttaisi mitään vaikka saisin siihen mahdollisuuden. Tämä on mun elämä, tämä on minä. Kaikki se mitä on tapahtunut on tehnyt minusta minän. Ja miksi ihmeessä itseäni haluisin muuttaa?Tai vältellä sen olemassaoloa? Vaikka mulla on vaikeeta, niin se ei silti tarkoita, etten olisi onnellinen. Vaikka möyhin paskassa, niin ei tarkoita etten olisi kaunis. Tukka rasvaisena ja yökkäreissä koko päivän. Kenellä on oikeus arvostella mun elämää ja sanoa, että tämä on huono, tämä on väärin? En juutu menneeseen vaan aion ottaa siitä oppia. Haluan ymmärtää ja tutkia sitä, jotta se  antaisi valmiudet minun eheytyä ja kasvaa.  Ja kun on paskaa olla, niin saa olla. Saa olla vittuuntunut ja turhautunut. Ihan luvan kanssa.

Ymmärrän, joillakin on tarve kokea positiivisuutta, jotta elämä tuntuisi kevyemmältä. Mutta keveys on yliarvostettu. Ilo on yliarvostettu. Ei elämä voi olla aina kivaa, eikä se kuulukaan mennä niin. Elämään kuuluu ja mahtuu KAIKENmaailman tunteita ja vaiheita. Suru on on yhtä tärkeä tunne kuin ilo. Vaikka kokeekin niitä negatiivisiksi, niin ei ne ole sitä. Ei todellakaan. Ilman surua ei voi eheytyä. Tämäkin tosin minun keittiöpsykologian ammattimainen mielipiteeni. Mutta arvostakaa ihmeessä kaikkia tunteita mitä meille on annettu. Se on rikkaus. Ja kaunista kokea kaikkea. Älä pelkää niitä epämiellyttäviä tunteita, ei ne sinulle pahaa tee. Ne yrittää kertoa sulle jotain tärkeetä.

Ylistäköön muut sitä positiivisuutta. Minä mielensäpahoittajan jäljessä aion olla yrmy ja olla surullinen, tuohtunut, ärsyyntynyt ja jopa vihainen. Ehkä kokeilen katkeruutta ja kateellisuutta. Häpeän vähän aikaa ja syyllistyn. Ihan vaan siksi, koska voin. Suvaitsevaisuutta tunteita kohtaan, älä ole tunnerasisti.

Tasapainon vuoksi me tarvitaan näitä elämäntärkeitä tunteita. Ei niitä kuulu piilottaa maton alle. Jos on olemassa kampanja kuin free-the-niples(vapauta nännit), niin miksei free-the-feelings? All of them. Kaikki tunteet ovat tärkeitä, yhtä arvokkaita. Mä liputan elämän moninaisuuden puolesta.

Oon erityisherkkä ja koen todella kuormittavaksi mainostaa ja tyrkyttää blogini jokapaikkaan. Tuntuu, että raotan koko sieluni ja vielä siitä pitää mainostaa. Tekee helvetin kipeetä, fyysisestikin. Jokainen ilmoitus, jokainen kommentti rasittaa hulluna, ihan kuin olisi sika markkinoilla. Kuka tykkää ja kuinka paljon. Koen, että haluun tehdä tätä minulle mielekkäällä tavalla ja tunnen, että kirjoittaminen on se tärkeintä. Kaikki muu tuntuu vaan ylimääräiseltä. Hukun face-ryhmiin ja koen, ettei mun kärsimyksellä ole merkitystä. Ettei niillä ole väliä, kun jokaisella on niitä. Ei siinä ole enää mitään vertaistuen voimasta. Eikö mun täydy jo olla hyväksynyt tätä kaikkea ja olla fine?

Aion nyt blogin puolella tehdä niin, että pidän taukoa mainostamisesta ja linkittämisestä itseni jokapaikkaan tämän jälkeen. Ne jotka haluaa seurata elämäni pohdintoja ja päiväkirjan tarinoiden etenemistä, löydätte meidät sivulta www.sirpaleinentaideteos.fi. Ehkä joku päivä, kun löytyy voimia enemmän, niin saatan alkaa taas tulla ihmisten ilmoille huutelemaan. Sitä ennen keskityn palautumiseen. Minä ja mun todellinen maailma on tärkein. Ei netti ja sen kansa. Aion tehdä tätä minun ehdoilla. Mun oman jaksamisen mukaan.

Kiitos, kun luit tämän. Minun pienen vallankumoukseni.