perjantai 20. heinäkuuta 2018

Läheisriippuvainen








Riippuvuus toisesta ihmisestä ei aina tarkoita läheisriippuvaisuutta. Aina me ollaan tavalla tai toisella riippuvaisia toisistamme. Koko yhteiskunta toimii niin, että olemme linkitettyjä toisiimme. Onhan ihminen kuitenkin laumaeläin. Silloin kuitenkin, kun riippuvaisuus määrittele suurimman osan ihmisen identiteetistä, voi alkaa jo puhua läheisriippuvaisuudesta.


2.6.13

Sunnuntai, joskus keskiyöllä


Oon nyt kotona. Hapsun ja Hötön kanssa kolmistaan. Olavi lähti sinne ruotsiin.
Kun tulin sisälle ja sanoin ”mitäs mun pojat” niinkuin yleensä niin aloin itkemään tajuttomasti kun Olavi ei ole täällä vastaamassa et ”hei kulta”.

Oli ajoittain sellainen olo et en pärjää ja on kauhean ikävä. Mut nyt suihkun jälkeen on parempi olo. Ehkä mä pärjään.

Höttö maukuu taas. Tulpat kohta korviin niin voin nukahtaa.

Emilia kirjoitti. Tavallisen mitä kuuluu viestin. En ymmärrä. Mut ehkä sekin selviää.

Oon aika väsy.

<3: Höttö kehräsi ja Hapsu tuijotti ihan kuin se ajatteli et mikä Ph:lla on



3.6.13


Aamulla kun heräsin niin luulin et olin nukkunu tarpeeksi ja ei ois enää väsy, sit heräsin kunnolla niin iski taas väsy. Oli olo ette jaksais nousta.
Aamu käynnistyi muutenkin kankeasti. Tein nuudeliwokkia ja otin mukaan kouluunkin. Söin banaanin ja wokkia aamupalaksi klo 12. Olin ennen yhtä koulussa. Lähdin n. 17ltä kun alkoi väsyttää kovasti. Söin ja join kyllä hyvin mutta en kai ollut kunnolla palautunut.

Menin tokmanniin ja ostin ruokaa yms. Kassajonossa oli yksi idiootti rouva. Tulin kotiin 18.30 ja olin ihan poikki. Tuli kova ikävä Olavia jo kaupassa monta kertaa ja itkin paljon kun olin kotona.

Soitin Ellille ja juttelin kun oli niin yksinäinen olo.

Tekee mieli luovuttaa ja pyytää Olavin kotiin, mut ehkä mun pitää vielä yrittää. Osa musta haluaa tätä että kehittyisin mut onko nyt oikea aika? Ehkä, ehkä ei. Sen näkee sitten. Huomen voisi kokeilla virittää riippumaton.

<3: Olavi lähetti viestin. Kaksikin. En vaan pystynyt vastaamaan.
<3: Juteltiin Olavin kanssa skypessä
<3: Höttö ja Hapsu kehräsi
<3: Parveke on valmis. Kävin siellä äsken







Nyt

21.07.18


No, mistä tietää. Olenko läheisriippuvainen?

Oon itsestäni kyseenalaistanut tätä asiaa paljon nämä vuodet, kun oon ollut sairaana. Kun on muuttunut auttajasta ja huolehtijasta muita tarvitsevaksi potilaaksi, sekoittaa tämä usein ajatuksia. Uskon, että saatan olla jopa todellisesti itsenäisempi nykyään kuin ollessani ns. terve. Nyt seksuaalisen hyväksikäyttömuistojen läpikäymisen ja DID:n oireilun takia olen hyvin kiinni miehessäni ja muissa. Elän aika rajoittunutta elämää. En pääse yksin pihapiiriä pidemmälle, mutta silti henkisesti koen vahvistuvani ja itsenäistyväni enemmän kuin koskaan. Aikaisemmin minua ei ollut. Minuus oli tyhjää ja täytin elämäni toisilla ihmisillä ja heidän ongelmilla. Haalin kaikkea itselleni, jotta tuntisin itseäni tärkeäksi ,arvokkaaksi ja tarpeelliseksi. Elin muita varten ja heidän kautta. Yritin pelastaa muita ja koin syyllisyyttä ja vihaa jos en näin pystynyt. Useimmitenhan en pystynyt. Ei kukaan voi yksinään toista ihmistä pelastaa.

Minulla on vieläkin vahva tarve auttaa muita ja olla tarpeellinen. Varsinkin kun on läheiset kyseessä, pelastamisen tarve valtaa täysin. Unohtuu mihin loppuu minä ja mistä alkaa toinen. Murehtijana sitä pohtii jatkuvasti miten voisi olla avuksi, mitä pitää tehdä, että toinen voisi paremmin.  Ja miten voisi poistaa toisen ongelmat. Voin jopa luulla, että minä tiedän vastauksen. Ihan kuin tietäisin, miten toisen pitää elää ja olla, jotta hänellä olisi parempi olla. Minulla voi olla idea siitä, mutta mitään en todellisesti tiedä. Olen jopa ollut vihainen ja katkera siitä, kun toinen ei käy läpi asioita minun tavalla. Yritän pitää langat käsissä, koska pelkään, että kaikki hajoaa ympäriltä jos näin ei olisi.







Tämä blogikin lähti siitä, että halusin auttaa. Mutta mitä pidemmälle pääsen, huomaankin uusia vivahteita tässä itsekkyydessä. Sen läheisriippuvaisuuden itsekkyyden ohelle on kehittynyt terve itsekkyys. Että koenkin tarvitsevani kirjoittamista itsellleni ja teen tämän,koska koen sen tärkeäksi. Teen tätä itseni takia, en enää siksi, että minun PITÄISI tällä jotakuta pelastaa. Jos sen ohella niin käy, olen enemmän kuin tyytyväinen. Mutta enää en pakota ja suorita siksi, että niin kävisi. Olen arvokas ja tarpeellinen, vaikka en ketään pystyisi pelastamaan. Voin toki auttaa ja olla osallisena matkassa, mutta kenenkään puolesta en voi kävellä. Loppujen lopuksi se, jonka todellisesti pystyy pelastaa on itse itsensä. Muut voivat tehdäkin paljon, olla avuksi ja olla siinä vieressä ja tukena. Mutta mihinkään todelliseen, pysyvään muutokseen ei saavuta jos itse ihminen, joka on niissä syövereissä ei halua sitä muutosta.

En väitä, että olen ”parantunut”. Että yhtäkkiä olenkin oppinut kaiken ja en ole enää läheisriippuvainen. Olen sitä vieläkin, mutta olen myös paljon muutakin. Jos pistäisin kaiken energian itseni huolehtimiseen, läheisenikin voisi paremmin. Mutta fakta on se, että en ole aina fiksu ja viisas. Teen jatkuvasti virheitä ja toistan samaa kulunutta kaavaa. Sallittakoon sen minulle. Ehkä joku päivä opin. Tai ehkä se riittää, että oivallan vähän välillä jotain. Ehkä se itää ja tuottaa hedelmää, vaikka unohtaisinkin kastella sitä. Ehkä se on vaan osa tätä elämää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Seuraa sähköpostitse

Lukijat