maanantai 16. heinäkuuta 2018

Seksuaalinen hyväksikäyttö







Tänään 16.7.18

aamuyö

Näin Arnosta unta.

Painajaisessa heräsin unesta ja olin nukkunut pommiin. Olin yläasteella ja olin myöhässä liikkatunneilta. Menin äidin ja isän huoneeseen herättää ne ja Arno oli siellä kanssa nukkumassa, täysi-ikäisenä. Se sanoi, että mun ois pitänyt tulla aiemmin nyt se ei enää heitä mut kouluun tai vasta yheltä kun sillä ois silloin menoa. Suutuin ja sanoin et mä meen pyörällä, etten tarvi sitä. Isä sanoi sille, että heitä se nyt kouluun.

Menin suuttuneena huoneeseen hakee vaihtovaatteet yms. koulua varten ja Arno tuli sinne vastahakoisesti koska isä oli käskenyt. Se alkoi puhua tuhmia ”salaa” ja ahdisteli mua seksuaalisesti sanoillaan. Mulla meni hermot ja uhkasin lyödä sitä naamaan. Mulla oli nyrkki sen kasvojen lähellä ja oli vähällä, etten motannut. Sit se sanoi, et lyö vaan. Se tykkää siitä. Se nauttii siitä seksuaalisesti. Mä menin täysin lukkoon. Jäädyin.

Sit menin sanoo siitä iskälle.Kerroin mitä kävi ja iskä oli helvetin vihainen. Se meni huutaa Arnolle ja sanoi, että tuo on todella alhaista ja säälittävää käytöstä. Arno ei ole minkään arvoinen ja muutenkin isä tylytti sitä maanrakoon.

Iskä teki sen mitä se osasi parhaiten. Saada toista häpeämään.

Mä voimaannuin siitä ja kohtasin Arnon ja sanoin provosoivana, että mä en enää pelkää sua. Nyt mä en enää ole hiljaa ja kerron iskälle sun tempuista. Mä kerron kyllä eteenpäin.  Sä et enää hallitse mua.

Se oli hiljaa ja häpeillen vei mut kouluun ja oli kiltisti. Se ei enää manipuloinut ja ahdistellut mua nurkkaan seksuaalisella käytöksellään.

Jiri tuli yhtäkkiä mukaan ja se oli ehkä 10v. Itki, että siihen sattu kauheasti. Ymmärsin, että ne oli kasvukipuja ja sanoin, että menee koulussa pyytämään puolikkaan särkylääkkeen. Lohdutin sitä ja olin vahva. Koin, ettei mun tarvinnut enää pelätä ja mennä lukkoon. Lamaantua.

Heräsin sit oikeasti unesta hiestä märkänä ja olin niin taistelufiiliksellä. Mä taistelin enkä jäätynyt. Mä pelastin itseäni unessa. Ahdisti mut olin myös voimaantunut. Olin rohkea. Puhuin. Kerroin niille, jotka voi mua puolustaa. En jäänyt yksin. En antanut Arnolle sen vallan.

Oli pakko kirjoittaa tää ylös. Tästä saan voimaa taas jatkaa tätä. Ehkä mä alan uskoa, että minä ja mun puolet osataan nyt taistella. Ei enää lamaannuta vaan meillä on keinoja hakea apua jos me ei kykenentä yksin puolustautumaan.



Mee nukkuu nyt rakas.
Sie tarviit lepoa. Nyt on kaikki hyvin.
Sie oot turvassa. Ootte kaikki.
Nyt ei tarvi taistella.
Nyt voi levätä. Ihan rauhassa.
Se ei tule sua häiritsemään.
Meinasin sanoa, että mä pidän siitä huolen, mutta oot niin taistelija, että kyllä sä osaat pitää siitä huolen.
Mä autan sua.
Et ole yksin rakas.
Et enää <3








Nyt

Päivällä

Koko painajaisen ajan oli ahdistava, inhottava ja painava tunne. Ilmapiiri oli likainen, limainen ja saastunutta. Kaikki ne äänensävyt ja painotteet Arnon puheessa. Iskän silmitön suuttumus ja keino saada toista häpeämään. Kaikki nää oli negatiivisia asioita, mutta herättyä koin, että olin taistelussa. Ja mä aloin saada keinoja voittoon. En ollut vielä voittanut sodan mutta paremman puolella olin. Mulle oli tullut voimaa ja uskoa itseeni. Koin olevani vahva pitkästä aikaa. En ole enää vaan uhri. Olin taistelija.

Kerran terapiassa otin tän blogin puheeksi, ja olin kahen vaiheilla, että muutanko mun veljen nimeä. Salaa halusin kostaa. Tuoda sen julki, mitä paskaa se oli mulle ja muille tehnyt. Piilotin sen siihen ajatukseen, että en halunnut ihmisten sekoittavan tätä veljeä toiseen veljeen. Oli sekin oikeasti huoli, mut todellisuus oli kuitenkin se, että halusin silmittömästi kostaa. En kokenut, että oikeudenkäynnin tulos oli ollut tyydyttävä, koska en tuolloin ole päässyt edes pahimpiin traumamuistoihin, jolloin en voinut sanoa oikeudessa kaiken, mitä oli tapahtunut. Se ei saanut kaikesta teoistaan siis rangaistuksen. Ei minun mielestä.







Seksuaalinen hyväksikäyttö alkoi, kun olin 5vuotias. Jatkui teini-ikään asti, mutta muutti muotoaan. Vanhimmiten se hyväksikäyttö ei ollut enää kokonaan fyysinen, koska pystyin jo pistää välillä vastaan ja hän asui muualla. Se alkoi olla sanallista ahdistelua ja manipulointia. Provosointia ja oli hänen seksikokemuksia ylistäviä kerrontoja ja mieltymyksiään tuputtamista. En muista tarkkaalleen lapsuudesta kuinka usein mikäkin tapahtui, kossa DID auttaa muistojen piilottamisessa. Muistan kuitenkin satunnaisia kertoja selkeästi, kuinka fyysistä inhottavuutta se oli kaikki. Ja kuinka sitä pelkäsi tapahtuvan missä vaan, milloin vaan. Arnolla oli taito löytää ne tilanteet, missä hän pystyi hyväksikäyttää. Ihan sama oliko muita läsnä tai ei. Pelkäsin aina mennä nukkumaan, koska hän tuli öisin viereen. Pelko nukkumaanmenoa kohtaan on vieläkin, siitä on tää ihana unettomuus lahjana.

Sain nyt keväällä lapsipersoonalta tiedon, että oli tapahtunut raiskaus. Hänelle. Ja tätä käytiin terapiassa myös läpi. En käsitä kuinka voi joku muisto olla minulta niin piilossa, ettei ole mitään hajua tai kokemusta asiasta. Vieläkin ihmettelen tätä DIDn mekanismin hienoutta, kuinka meidän aivot on suojellut meitä niin hyvin. Mieleen tuli ,että halusin nostaa uuden syytteen, koska oikeudenkäynnissa oli vaan syyte hataroista muistikuvista eikä ollut tästä raiskauksesta kuin vihjaus. Oon kuitenkin nyt tullut siihen tulokseen, etten jaksa. Mulla ei ole voimia siihen ja uskon, että jokin on käynyt siellä toisessakin päässä. Ehkä mun veli on jotain ajatellut. Ehkä se jonain päivänä katuu todellisesti tekojaan ja tulee vielä kohtaamaan mut. Ehkä jopa pyytää aidosti anteeksi.






Sitä ennen mä vahvistan itseäni ja suojelen mun persoonia. Luon turvallisuutta meille ja pidän huolen, ettei meidän rajoja rikota enää. Mä suojelen meitä. Nyt kun mä voin. Nyt kun mä pystyn. Ja aion olla äänessä. Meidän ja muitten takia. Tästä ei todellakaan tarvitse olla hiljaa, niin ne manipuloijat meille uskottelee. Ne istuttaa meihin häpeän, syyllisyyden, jotta ne voi salaa tehdää mitä tahtoo meille. Mä aion pistää sille pisteen. Mua ei vedetä kuin räsynukkea. Mä en häpeä enää. Se ei ole mun häpeä. Se ei mulle kuuluu, joten ei kiitos.

Koko elämäni toivoin, että joku olisi mun vihjailuista ottanut selvää. Joku olisi kysynyt, mitä on käynyt. Joku olisi pysähtynyt mun kohdalle ja nähnyt tän ruttuisen tytön joka on ihan ruhjeilla. Nyt ei tarvitse ootella enää. Nyt tää on tiedossa ja mä voin vihdoin hengittää.

Toivon, että tää voi olla jollekin se sysäys. Se pieni kysymys tai pysähtyminen. Että ei tarvitse enää olla piilossa ja olla hiljaa. Ei ole mitään hävettävää. Ei meillä. Ei ikinä <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Seuraa sähköpostitse

Lukijat