maanantai
klo 00.30
Oon
taas aika väsy, fyysisesti. Menee aina kauhean pitkään tää. Kymmenen aikaan
ajattelee et kohta vois mennä nukkumaan, mut se ”kohta” kestää pitkään ku jää
hoitaa asioita tai jää hengaa nettiin yms. Eli pitäis vaan mennä silloin pesee
hampaita ja sänkyyn.
Nukuin
siis 8.30 asti, 9ltä terapia. Sen jälkeen kotiin, pienet päikkärit. 11.30n
kouluun, 17.30 tunnin päikkärit ja tuntuu et olis ollut hyvä mennä nukkuu klo
23. Eli tarviin nykyään aika paljon unta.
Ilon
aiheet tänään :
<3:
Höttö kehrää ja oli parikin hyvää hetkeä sen kanssa ilman ulkoilua jopa
<3:
Olavin kanssa suutelu, kun tuoksuttelin sen huulia samalla
<3:
Pyöräily Marjalaan Olavin kanssa. Oli kaunis seutu. Hyvä olo, ns. tyhjä,
hyvällä tavalla
<3:
Hääkankaat tuli, olin hetken todella onnellinen siitä ja tuli olo et toi
iltapukukin näyttää hyvältä kun oli helpottuneempi olo. Innostus hääpukua
kohtaan!
<3:
Höttö alkoi maukua, menin sänkyyn ja laitoin korvatulpat. Luksusta.
<3:
Olavin kanssa TV:n katselu sen kainiksessa. Olavin kädet mun ympärillä ja mun
pää sen rinnalla. Hyvä olla.
29.5.13
klo
01.00
<3:
Kun paljaalla jalalla astuin asfaltille. Otin kengät pois ja pyöräilin
<3:
On närästänyt niin tuntui helpottavalta kun röyhtäsin kunnolla
<3:
Olavi oli todella hyvännäköinen kun tuli suihkusta ulos
<3:
Olavin kalu näytti ja tuntui hyvältä kädessä
30.5.13
Torstai
<3:
Hapsu tuli syliin makoilee ja kehrää kun menin vessaan. Lohdutti aika paljon
parin päivän rankan mahakivun jälkeen
31.5.13
Perjantai
<3:
Olavin kanssa pelleily junassa
1.6.13
Lauantai
<3:
Lohturuokaa kun olin lähtenyt juhlista itkien Iloniemeen. Söin kaikkea hyvää ja
se lohdutti
<3:
Kun oltiin Olavin kanssa purolla ja pesin mun likaiset ja räkäset kädet
purossa. Oli aika kirkasta vettä
Nyt
12.7.18
Nytkin
väsyttää. Tosin eri syy kuin tuolloin. Laitoin eilen asuntolainahakemuksen,
olin tehnyt sitä monta tuntia ja sekosin täysin kun sain sen lähetettyä.
Dissoilin ja persoonat vaihtui tiuhaan tahtiin, en ollut enää selvillä kuka oli
milloinkin ja en pystynyt lainkaan itseäni rauhoittamaan. Onneksi oli Olavi
siinä rauhoittelemassa puolia ja epämääräisen ajan jälkeen tokenin. En
huomioinut oloja, enkä kuunnellut sitä kun sanoin ääneen monesti, että ”en
jaksaa enää yhtään” ja ” menee kaikki ihan yli”. Olisi ehkä pitänyt ymmärtää,
että ois voinut lopettaa ja jatkaa seuraavana päivänä. Mutta ei, kiitos
jääräpäisyyden ja tyranni-Phta, että kaikki on pakko tehdä heti eikä myöhemmin.
Nukuin ehkä 5h ja joo. Meen kohta nukkumaan päikkärit.
Takaisin
tuohon 2013 aikaan. Olin tuolloin aika uupunut ja masentunut. 2012 alkoi
masennus, eikä missään vaiheessa parantunut vaan aaltoili eri jaksoina. Oli vaiheita,
jolloin itkin koko ajan enkä päässyt sängystä. Se aika meni niin sumussa, etten
juurikaan muista muuta kuin, että odotin joka päivä sängyssä milloin Olavi
tulisi koulusta. Ja 2011 meille tuli toinen kissa, Höttö. En muista siitäkään
kovin paljon muuta kuin mitä nyt kuvissa näkee jälkeenpäin. Oon ajatellut, että
Hötölle tapahtui sitä, mitä synnytyksen jälkeisen masennuksen sairastavien
äitien vauvoille tapahtuu jos kunnon vuorovaikutusta ei ole. Kun ei se
nykyäänkään katso kunnolla silmiin ja on jotenkin vähän poissaoleva välillä. Ei ota
kontaktia katsellaan samalla tavalla kuin esim Hapsu. Mutta se on meille maailman paras
Höttö <3
Harmittaa vaan, etten voinut olla Hötölle läsnä, kun olin iteltänikin
aika kadoksissa. Tältä ajalta ei ole päiväkirjaa ja disson vuoksi varmaankin
oon kadottanut aikaa siinä ohella.
2011 muutettiin Kovalahteen ja aloitin
Humak:ssa opinnot. Keskeytin ne puolen vuoden jälkeen ja aloin tehdä keikkaa
päiväkodeissa. Sitten aloitin työt henkilökohtaisena avustajana ja siellä lopulta
uuvuin täysin ja lopetin työt. En ehtinyt olla kotona pitkään kun aloitin
vaatetusompelijan opinnot 2012 syksyllä. Nyt en osaa yhtään yhdistää tuon jokapaikassa
pyörimisen ja sen kuin makasin päivät pitkät kotona itkien. Tässä huomaa hyvin,
miten DID on vaikuttanut, että ei ole yhtenäistä tai johdonmukaista muistoa ja
kuinka eri persoonat on ollut yhtä aikaa esillä, jotta toimintakyky on
säilynyt.
Yllä
olevien päiväkirjamerkinnöissä alkoi jakso, jolloin olin niin jatkuvasti
ylikuormittunut, etten oikein jaksanut sanoittaa mitään. Aloin pitämään kiinni
pienistä iloista ja kirjasin ne ylös, muistuttaakseni itseäni viimeisistä
rippeistä, millä pidin itseäni pinnalla. Olin jatkuvasti väsynyt ja vatsa
temppuili kovasti. Stressasin ja närästi niin kivuliaasti, etten usein saanut
unta.
1.6
oli siskon pojan ylioppilasjuhlat ja oltiin sitä varten tultu junalla Etelään.
Olin valmistautunut kohtaamaan suurta ihmisjoukkoa, mutta huomasin jo autossa,
etten kykene pitämään itseäni kasassa. Suutuin veljentytölle joka oli vasta
pieni lapsi, kun hän halusi vanhempiensa luo. Huusin hänelle kovaan ääneen,
vaikka aina oon ollut erityisesti lasten kanssa kärsivällinen ja ymmärtäväinen.
En tiedä, oliko tuolloin ollut toinen persoona vai käyttäytyinkö niin, koska
vaan napsahdin. Kiehuin suorastaan järjettömästä aiheesta. En ehtinyt kuin
tulla sisälle eteiseen kun hajosin täysin. En muista mitä kävi, mutta jossain
vaiheessa olin lukittautuneena huoneessa itkien Olavin seurassa. Olin siellä
monta tuntia, ennen kuin mentiin Olavin kanssa pienelle kävelylle ja päädyttiin
tälle purolle, missä pesin itseäni räästä. Poistuin sen jälkeen juhlista ja
mentiin äidille rauhoittumaan. Ja syömään.
Oon
tunnesyöjä ja lohdutan itseäni usein ruualla. Jälkeenpäin sain tietää, että se
oli jo pienenä kehkeytynyt tapa, koska yhden traumamuiston jälkeen olin mennyt
syömään illallista perheen kanssa. Joten syöminen on ollut aina merkki minulle
siitä, että nyt vaikea ja inhottava tilanne on ohi. Silloin on asiat hyvin kun
syö. Vaikka siinä syödessä on koko ajan olo, että ahdistaa, muttei tiedä miksi.
Ja on pakko vaan änkeä ruokaa, jotta olo muuttuisi ehkä paremmaksi. Tähän
liittyy usein myös syyllisyys ja häpeä, kun vaan ahmii, eikä osaa lopettaa. Olo
on tukala ja tietää lihovansa. Välillä minulla on oikein terveellinen suhtautuminen
ruokaan, kai se on tapa kompensoida tätä. Väsyneenä tai vaikeimpina aikoina
kuitenkin tää ahmiminen alkaa, eikä ole hallintaa millään tavalla. Onneksi tää
on silti nykyään ajoittaista ja tiedostamalla voin vaikuttaa. Tai kun jaksan.
Aina en jaksa ja se on ihan ok.
Tuommoista eli tämmöistä lähinnä omakin eloni on.
VastaaPoista