Uupumus ja lohtusyöminen

27.5.13

maanantai klo 00.30

Oon taas aika väsy, fyysisesti. Menee aina kauhean pitkään tää. Kymmenen aikaan ajattelee et kohta vois mennä nukkumaan, mut se ”kohta” kestää pitkään ku jää hoitaa asioita tai jää hengaa nettiin yms. Eli pitäis vaan mennä silloin pesee hampaita ja sänkyyn.

Nukuin siis 8.30 asti, 9ltä terapia. Sen jälkeen kotiin, pienet päikkärit. 11.30n kouluun, 17.30 tunnin päikkärit ja tuntuu et olis ollut hyvä mennä nukkuu klo 23. Eli tarviin nykyään aika paljon unta.

Ilon aiheet tänään :

<3: Höttö kehrää ja oli parikin hyvää hetkeä sen kanssa ilman ulkoilua jopa

<3: Olavin kanssa suutelu, kun tuoksuttelin sen huulia samalla

<3: Pyöräily Marjalaan Olavin kanssa. Oli kaunis seutu. Hyvä olo, ns. tyhjä, hyvällä tavalla

<3: Hääkankaat tuli, olin hetken todella onnellinen siitä ja tuli olo et toi iltapukukin näyttää hyvältä kun oli helpottuneempi olo. Innostus hääpukua kohtaan!

<3: Höttö alkoi maukua, menin sänkyyn ja laitoin korvatulpat. Luksusta.

<3: Olavin kanssa TV:n katselu sen kainiksessa. Olavin kädet mun ympärillä ja mun pää sen rinnalla. Hyvä olla.

29.5.13

klo 01.00

<3: Kun paljaalla jalalla astuin asfaltille. Otin kengät pois ja pyöräilin

<3: On närästänyt niin tuntui helpottavalta kun röyhtäsin kunnolla

<3: Olavi oli todella hyvännäköinen kun tuli suihkusta ulos

<3: Olavin kalu näytti ja tuntui hyvältä kädessä

30.5.13

Torstai

<3: Hapsu tuli syliin makoilee ja kehrää kun menin vessaan. Lohdutti aika paljon parin päivän rankan mahakivun jälkeen

31.5.13

Perjantai

<3: Olavin kanssa pelleily junassa

1.6.13

Lauantai

<3: Lohturuokaa kun olin lähtenyt juhlista itkien Iloniemeen. Söin kaikkea hyvää ja se lohdutti

<3: Kun oltiin Olavin kanssa purolla ja pesin mun likaiset ja räkäset kädet purossa. Oli aika kirkasta vettä

Nyt

12.7.18

Nytkin väsyttää. Tosin eri syy kuin tuolloin. Laitoin eilen asuntolainahakemuksen, olin tehnyt sitä monta tuntia ja sekosin täysin kun sain sen lähetettyä. Dissoilin ja persoonat vaihtui tiuhaan tahtiin, en ollut enää selvillä kuka oli milloinkin ja en pystynyt lainkaan itseäni rauhoittamaan. Onneksi oli Olavi siinä rauhoittelemassa puolia ja epämääräisen ajan jälkeen tokenin. En huomioinut oloja, enkä kuunnellut sitä kun sanoin ääneen monesti, että ”en jaksaa enää yhtään” ja ” menee kaikki ihan yli”. Olisi ehkä pitänyt ymmärtää, että ois voinut lopettaa ja jatkaa seuraavana päivänä. Mutta ei, kiitos jääräpäisyyden ja tyranni-Phta, että kaikki on pakko tehdä heti eikä myöhemmin. Nukuin ehkä 5h ja joo. Meen kohta nukkumaan päikkärit.

Takaisin tuohon 2013 aikaan. Olin tuolloin aika uupunut ja masentunut. 2012 alkoi masennus, eikä missään vaiheessa parantunut vaan aaltoili eri jaksoina. Oli vaiheita, jolloin itkin koko ajan enkä päässyt sängystä. Se aika meni niin sumussa, etten juurikaan muista muuta kuin, että odotin joka päivä sängyssä milloin Olavi tulisi koulusta. Ja 2011 meille tuli toinen kissa, Höttö. En muista siitäkään kovin paljon muuta kuin mitä nyt kuvissa näkee jälkeenpäin. Oon ajatellut, että Hötölle tapahtui sitä, mitä synnytyksen jälkeisen masennuksen sairastavien äitien vauvoille tapahtuu jos kunnon vuorovaikutusta ei ole. Kun ei se nykyäänkään katso kunnolla silmiin ja on jotenkin vähän poissaoleva välillä. Ei ota kontaktia katsellaan samalla tavalla kuin esim Hapsu. Mutta se on meille maailman paras Höttö <3

Harmittaa vaan, etten voinut olla Hötölle läsnä, kun olin iteltänikin aika kadoksissa. Tältä ajalta ei ole päiväkirjaa ja disson vuoksi varmaankin oon kadottanut aikaa siinä ohella. 

2011 muutettiin Kovalahteen ja aloitin Humak:ssa opinnot. Keskeytin ne puolen vuoden jälkeen ja aloin tehdä keikkaa päiväkodeissa. Sitten aloitin työt henkilökohtaisena avustajana ja siellä lopulta uuvuin täysin ja lopetin työt. En ehtinyt olla kotona pitkään kun aloitin vaatetusompelijan opinnot 2012 syksyllä. Nyt en osaa yhtään yhdistää tuon jokapaikassa pyörimisen ja sen kuin makasin päivät pitkät kotona itkien. Tässä huomaa hyvin, miten DID on vaikuttanut, että ei ole yhtenäistä tai johdonmukaista muistoa ja kuinka eri persoonat on ollut yhtä aikaa esillä, jotta toimintakyky on säilynyt.

Yllä olevien päiväkirjamerkinnöissä alkoi jakso, jolloin olin niin jatkuvasti ylikuormittunut, etten oikein jaksanut sanoittaa mitään. Aloin pitämään kiinni pienistä iloista ja kirjasin ne ylös, muistuttaakseni itseäni viimeisistä rippeistä, millä pidin itseäni pinnalla. Olin jatkuvasti väsynyt ja vatsa temppuili kovasti. Stressasin ja närästi niin kivuliaasti, etten usein saanut unta.

1.6 oli siskon pojan ylioppilasjuhlat ja oltiin sitä varten tultu junalla Etelään. Olin valmistautunut kohtaamaan suurta ihmisjoukkoa, mutta huomasin jo autossa, etten kykene pitämään itseäni kasassa. Suutuin veljentytölle joka oli vasta pieni lapsi, kun hän halusi vanhempiensa luo. Huusin hänelle kovaan ääneen, vaikka aina oon ollut erityisesti lasten kanssa kärsivällinen ja ymmärtäväinen. En tiedä, oliko tuolloin ollut toinen persoona vai käyttäytyinkö niin, koska vaan napsahdin. Kiehuin suorastaan järjettömästä aiheesta. En ehtinyt kuin tulla sisälle eteiseen kun hajosin täysin. En muista mitä kävi, mutta jossain vaiheessa olin lukittautuneena huoneessa itkien Olavin seurassa. Olin siellä monta tuntia, ennen kuin mentiin Olavin kanssa pienelle kävelylle ja päädyttiin tälle purolle, missä pesin itseäni räästä. Poistuin sen jälkeen juhlista ja mentiin äidille rauhoittumaan. Ja syömään.

Oon tunnesyöjä ja lohdutan itseäni usein ruualla. Jälkeenpäin sain tietää, että se oli jo pienenä kehkeytynyt tapa, koska yhden traumamuiston jälkeen olin mennyt syömään illallista perheen kanssa. Joten syöminen on ollut aina merkki minulle siitä, että nyt vaikea ja inhottava tilanne on ohi. Silloin on asiat hyvin kun syö. Vaikka siinä syödessä on koko ajan olo, että ahdistaa, muttei tiedä miksi. Ja on pakko vaan änkeä ruokaa, jotta olo muuttuisi ehkä paremmaksi. Tähän liittyy usein myös syyllisyys ja häpeä, kun vaan ahmii, eikä osaa lopettaa. Olo on tukala ja tietää lihovansa. Välillä minulla on oikein terveellinen suhtautuminen ruokaan, kai se on tapa kompensoida tätä. Väsyneenä tai vaikeimpina aikoina kuitenkin tää ahmiminen alkaa, eikä ole hallintaa millään tavalla. Onneksi tää on silti nykyään ajoittaista ja tiedostamalla voin vaikuttaa. Tai kun jaksan. Aina en jaksa ja se on ihan ok.