Tänään
14.8.18
Kivemmin
sanottuna, olen esteettinen ihminen. Nautin kauniista asioista ja tykkään olla
itse nätttinä. Kun näen kadulla hyvin pukeutuneen ihmisen, minulle tulee siitä
innostunut ja ihastunut olo. Kun kuljen luonnossa ja näen jonkun lehden olevan
juuri oikeassa asennossa aurinkoon nähden, minulle tulee siitä levollinen ja
tyydyttynyt olo. Tykkään kulkea kameran kanssa ja mallailla kauniita asetelmia.
Eihän tämä ole pinnallisuutta? Ei niin.
Se,
että arvostelen ja kategorisoin ihmisiä, eläimiä ja tavaroita niiden ulkomuodon
mukaan on pinnallisuutta. Teen sitä jatkuvasti, vaikka olen alkanut olla hyvin
tietoinen siitä etten halua tehdä niin. Mutta se on minulle kuin hengittäminen,
yhtä luonnollista. Tähän liittyy paljon häpeää ja syyllisyyttä, koska hyvä
ihminen ei tekisi niin. Ainakaan omasta mielestäni. Tässäkin törmää
arvosteluun, en anna asioitten ja ihmisten olla sellaisia kuin ovat vaan
minulla on mielikuva siitä, miten ne voisivat olla. Mietin päässä, että jos
teen näin ja noin, niin saisin tostakin paljon kauniimman. Ei siinä mitään,
minulla on silmää kauneudelle ja uskon, että siitä on paljon iloa itselleni
kuin muillekin. Mutta siihen ei saisi jumittua. Tai pitää itsestäänselvyytenä
ja pakonomaisesti, että KAIKKI pitää olla koko ajan kaunista.
Sairastumisen
myötä oma ulkonäkö saati hygenia on jäänyt vähemmälle huomiolle. Kun on syvissä
syövereissä, ei ehi juuri miettiä miltä näyttää. Saattaa olla hiukset likaisina,
intiimialueet haisevina ja räät poskella ja silti olla olemassa. Saattaa olla,
että asiat menevät uudelleen tärkeysjärjestykseen. Ei ole niin tärkeä, miltä
näyttää vaan enemmänkin huomioi, miltä tuntuu. Kun alkaa noteerata ulkomuotoa,
ymmärtää että nyt voi jo paremmin. On kapasiteettia huomioida kokonaiskuvaa.
Koen, että sairastuminen on opettanut tän, että kokonaisuus on se tärkein, ei
enää vaan pinta. Ehkä sen avulla vähennän myös muiden arvostelun. Kaikille
ulkonäkö ei ole tärkein. Ja hyvä näin. Kaikilla meillä on omia vahvuuksia ja
kiinnostuksen kohteita, eikä meitä voi laittaa samaan muottiin. Jos näät
vastaantulijan, jolla on hiukset likaisina, älä arvostele vaan yritä ymmärtää.
Et tiedä hänestä mitään muuta kuin pinnan. Älä tuomitse ihmistä kuoren takia.
Maailmassa on paljon tärkeämpiä asioita kuin ne puhtaat hiukset.
Muoti
ja pukeutuminen on ollut itselleni rakas harrastus jo 8 vuotiaasta asti. Aloin
silloin huomata, että on kivaa olla nätti ja erikoisiin tilanteisiin
pukeuduttiin ja laittauduttiin. Uskon tämän olevan myös kulttuurisidonnainen
juttu. Vietnamilaiset ovat pinnallisia ja kauneuden palvojia. Pinta ja se mitä
näytetään ulospäin on tärkeää. Siihen perustuu kai se kasvojen menetyskin.
Häpeä ja syyllisyys painaa jos kulissi ei ole kunnossa. Sinua kohdellaan ja
palvellaan paremmin, jos olet hyvännäköinen. Teininä aloin käyttää ulkonäköä
hyväksi ja sain paljonkin huomiota sillä, että pukeuduin erilaisemmin ja
muodikkaasti, enkä hukkunut massaan. Silloin älysin, että on hyvä olla
erilainen, jopa niin sanotusti edelläkävijä. No, huomion saamisessa auttoi ehkä
myös hivenen, että olen vietnamilainen pienessä suomalaisessa kylässä. Minun
sukupolven kohdalla tää ei ollut enää negatiivinen asia tai kiitos minun
fiksujen ja reilujen kavereiden, sain olla kuin yksi kaikista. Mutta ekstraa
huomiota sai, kun oli hienoimmat ja kiinnostavimmat vaatteet. Piti olla
parhaitten joukossa ja saada muiden ihailuja, että oi, kun tuolla tytöllä on
tyyliä.
Nykyään
kun on some ja muu informaatiokin kulkee nopeasti maasta maahan, on
ulkonäkökeskeisyys lisääntynyt huomattavasti. Ei ole enää vaan rikkaiden ja
kuuluisuuksien etu pukeutua hyvin ja tyylikkäästi vaan myös me köyhät ja
varattomatkin voidaan leikkiä prinsessaleikkejä. Mutta sen mukana tuo myös vaateteollisuuden
varjopuolet, sillä harva ihminen osaa enää itse ommella. Ennen jokainen nainen
handlasi tämän taidon ja se kulkeutui sukupolvelta toiselle. Nykyään se on erikoista,
että omistaa edes ompelukoneen. Vaatteita saa niin halvalla, miksi ostaa
kallista kangasta ja tuhlata siihen myös aikaa ja energiaa? Olen pienituloinen,
mutta haluan näyttää hyvältä. Sorrun usein shoppailuun ja materian haalimiseen,
koska se täyttää ainakin hetkellisesti sisäisen tyhjyyden ja materiaalihimon.
Tästäkin pyrin pois ja häpeän sitä, että useimmat vaatteeni on henkkamaukasta
tai kiinasta. Tämä on sitä pinnallisuutta, kun haluaa ja on pakko saada kaikkea.
Trendit muuttuvat ja niin mielikin. Tämä vaateteollisuuden sykli on kuitenkin
niin hektinen, että jos haluaa olla edelläkävijä niin joutuu aika paljon
shoppaamaan. Mulla on selkeästi addiktio tän suhteen. Se on mun salainen nautinto,
teen sitä yksin ja sen jälkeen häpeän ja tunnen syyllisyyttä. Mutta silti mun
pitää tehdä sitä lisää, koska se tuntuu niin hyvältä. Välittämättä
jälkiseurauksista.
Tiedän, olen epäeettinen ihminen tässä asiassa. Myönnän. Ristiinnaulittakoon minut tästä synnistä...tai mielellään ei. Ehkä mullakin saa olla synti, niinkuin kaikilla muillakin. Yritän oppia siitä pois, mutta en ihan heti vielä. Vielä mä tarviin tän täytteen. Kun saan enemmän oikeaa sisältöä elämääni niin tästä alan luopumaan. Eli ihan kohta. Ihan vielä hetki.
Itse
rakastin vaatteiden tuunaamista ja ”ompelua”. En siis osannut ommella, enkä
saanut oppeja mistään. Saatoin aloittaa hameen tekoa ja päädyin siihen, että
minulla olikin toppi valmiina. Tästä syntyi kuitenkin kipinä pukuompelijan
opintoihin. Uskon, että kun luo kaunista ja saa taikoa ihmisestä vielä kauniimman,
on minun polkuni. Tai osa sitä. Miten sitten pääsen pinnalisuudesta irti jos
aion työllistyä juuri sillä? Uskon, että kauneudella on puolensa. Se kun saa
jonkun tajuamaan oman kauneudensa kauniilla puvulla, on mielestäni taidetta. Ja
taide ei ole mitään ekologisinta lajia, mutta niin ravitseva ja tarpeellinen.
Kun ompelen ja valokuvaan, minä luon ja kun saan olla luova, voin hyvin ja
kuuntelen sisintäni. Mutta jos unohdan sen ihmisen sen puvun tai kuvan takaa,
synnytän vaan lisää pinnallisuutta mitä kavahdan.
Haluan
oppia valjastamaan kauneutta ilman, että seuraan orjallisesti pintaa ja nään
ainoastaan sen. En halua vaan keskittyä vaan ulkonäköön muistamatta
kokonaisuutta. Tähän vie hetki jos toinenkin. Olen minä nyt pinnallinen, mutta
huomaan, että olen myös paljon muutakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti