Haku

Seuraa sähköpostitse

lauantai 22. syyskuuta 2018

Paskakasa hyvinvointi-kuorrutteella


Kun kaikkea on liikaa muutun toimintakyvyttömäksi ja lamaannun. Kaikki paukut oli säästetty jo selviytymiseen. Nyt kun ei tarvi selviytyä, niin seinä tulee vastaan.

Kaikissa lehdissä lukee ihmisten selviytymistarinoita, joissa henkilöt ovat saavuttaneet tilan, missä on hyvä olla. Sairaus on selätetty ja paljon ollaan opittu. Miten sitten me muut, jotka vielä ryvetään siinä paskassa, eikä saada henkeäkään? Ollaanko me olemassa, tai saadaanko me luvan myös olla esillä? Vai pitääkö suomalaisen tapaan kestää sisulla paskat ja vasta sen taistelun jälkeen hihkaista, että no eipä tuo mittään ollut. Pitääkö meidän jättää itsemme yksin ja sulkeutua pois, jotta kaava voisi toistua ja kruunu jalostua kaikesta kärsimyksestä? Koska ei tietenkään ole hyvätapaista valittaa. Kaikkihan inhoo valittajia ja ne on oikeastaan vaan tyhmiä ihmisiä, jotka ei tee elämällleen mitään vaan valittavat siitä kuinka asiat ovat aina huonosti. Mutta jos kurkkua kiristää, päässä on ääniä, jotka kuiskuttaa korvaan miljoonia tapoja, miten vois itsensä tappaa, niin saako silloin edes sanoa ääneen, että on paha olla? Että yksinkertaisesti ei jaksa olla positiivinen ja "olla ajattelematta liikaa", rentoutua ja olla kiitollinen elämästä. Kun ei halua elää, niin ansaitseeko elämän? Kun masennus sysää siihen tilaan, että näkee vaan sen umpikujan mistä ei pääse millään pois. Että sama mitä tekee, niin päättyy siihen labyrintin keskelle. Sinne, missä ei ole toivoa ja kaikki uskon rippeetkin on viety.





Mulla on MONTA asia missä näen, että mun pitäisi kehittyä. Tässä pari esimerkiksi:

-Syödä terveellisemmin ja ekologisemmin
- Kuluttaa järkevämmin ja eettisemmin
-Kuntotua sairauksista
-Kouluttaa itsensä ja aloittaa työn teon
-Olla parempi aviopuoliso
-Olla läsnä sisaruksille ja ystäville
-Olla parempi tytär
-Vähentää somen käyttöä ja älypuhelimen
-Kirjoittaa enemmän
-Ulkoilla ja liikkua enemmän
-Kävisi suihkussa useammin
-Viettää aikaa lemmikkien kanssa ja tutustua kunnolla niihin kaneihin
-Alkaisi panostaa hyvinvointiin joogaamalla ja meditoimalla
- Olla metsässä enemmän
-Käyttää rahaa fiksummin, säästää enemmän "ei mistään"
-maksaa laskut ajoissa, ettei kerrytä maksumuistutuksia
-kilpaillluttaa kaikki, koska sehän säästää rahaa (muttei hermoja)
-Hoitaa arjen perusasiat ja kodin ihan itsenäisesti
-Ajaisi autolla yksin
- Dissoilisi vähemmän, mielellään ei kohtauksia lainkaan
-Osaisin terapeuttisoida itseäni niin hyvin, etten tarvi tapella Kelan enkä muun tahon kaa, että saisin hoitoa

Muutama asia, missä voisin olla parempi jos vaan tarpeeksi yritän. Jos olis sitä tahdonvoimaa. Mutta kun ei ole motivaatiota edes elää ja tästä kaikesta tahtoisi vaan luopua. Milloin kehitin itselleni taas tän suorittamisen ja "pitää-pitää"- kierteen, minkä oon vaan kuorruttanut nimellä hyvinvointi-minä? Miksi ihmeessä mun pitää olla jatkuvasti parempi minä. Ihanne-minä on aika jees tyyppi, mutta emmä ole läheskään sitä mitä tahtoisin olla ja koko ajan on syyllisyys kun en ole. Ihan kuin mulle ois annettu kaikki, mut oon vaan liian tyhmä hyödyntääkseni mitään ja junnaan vaan paikoillaan. Oonko huonompi ihminen sen takia, etten voi yhtä hyvin kuin ne hyvinvoijat?
Hyvinvointi on trendi, sitä kaikki haluaa, mutta useimmat eksyvät matkalla juuri tuohon suohon, kun hyvinvoinnistakin on pystytty kehittää pakkopullaa. Saako itseään rakastaa, jopa hyväksyä, vaikka ei kehittyiskään ja tarvitsee sitä uniriepua lohdukseen?Että saisko olla siinä mukavuusalueella jonkun aikaa ja vaan uinuttaa itseään lempeään kietoutukseen, missä on hyvä olla, eikä kukaan, edes itse olis tökkimässä, että kehity läski ja saamaton paska.

Mä haluun elää maailmassa, missä saa olla. Kehittymättä tai kehittyä, kun se tulee luonnostaan tai hyvällä flowlla, ei pakottaen ja syyllistäen. Morkkiksessa on vaikea kehittyä mihinkään hyvään suuntaan. Jos halais itseään hetken tai toista ihmistä ja hieman silittäen sanoisi, että nyt on hyvä, eikä mikään tarvi muuttua, että ois parempi. Vapauduttais ehkä pakko-kahleista ja vihdoin voisi hengittää ja alkaa elämään. Siitä huolimatta, vaikka olis ihan huono versio itsestään. Saa sinua silti rakastaa. Ei rakkaus katso hyvä-minuus-mittaria. Rakkaus ei vaadi, eikä pakota.


sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Muutto=kaaos

Tänään

17.9.18





Tunne tästä muutosta kuvaa hyvin, miun miehen ikuistama kuva itseäni likaisella-tukalla-päivänä.

Onnistuin ajamaan muuton häslingissä läppärin päältä, siitä iso syy blogin hiljaisuuteen. Tosin kyllä tää kaaottisuus ja siitä lamaantuminen on toinen suuri syy saamattomuuteen. Tuntuu, että on taantunut ja motivaatio täysin kateissaan. Hoitokontakti ei ole vielä selvennyt ja olen tällä hetkellä ei kenenkään vastuulla. Hyvän hoitotukiverkostoon tottuneena, tähän oli aikamoinen pudotus. Vaikka muutettiin perheen lähelle (äiti naapurissa) niin en osannut odottaa tällaista muutosta hoitoon liittyen. Onneksi vanha lääkäri on niin auttavainen, että oon saanut hieman eteenpäin tää lähtöruutuun palaaminen. Miun huonoksi onneksi ja muuton vaikeuttamiseksi joudun alkuun, eli kunnan mielenterveyspalveluihin hoitajalle. Siitä mua sitten toivottavasti siirretään johonkin, missä olisi tietoutta DID:stä ja siitä hoidosta. Oon dissoillut enemmän kuin kestän ja toimintakyky on aika rajoittunut nyt väsymyksestä ja ylikuormituksesta. Toivotaan parasta, etten nyt vaivu masennukseen tän myötä. Oli tarkoitus purkaa masennuslääkitys, mutta ehei, en aio enää. Jospa tää elo tasaantuisi ja tää alkaisi tuntua kodilta.







Itse oon ollut aika vähän esillä, taapero Miumau ja lapsipersoona Pikkuph on sitäkin enemmän. PikkuPh on innoissaan ja koko ajan hiukset tuulessa vipeltää ympäriinsä kun nyt on ihmisiä ympärillä. Miumau taas haluaa olla vaan kotona rauhassa, aistikuormituksesta siihen sattuu joka päivä melkein joka paikkaan. Itse olen niin stressaantunut ja lamaantunut, etten saa mitään aikaiseksi ja kun kerran saan niin menee ikuisuus palautua siitä.






Täällä siis muutoksesta uupunut ihminen. Mutta onneksi saa ollakin. Oli tää iso ja vaikea muutos. Aloin jo itkeä luopumisesta n. puoli vuotta sitten ja olin skeptinen mukavuusalueelta lähtemiseen. Kuitenkin kaikkien meidän persoonien ja mieheni voinnin takia tää muutos on hyvästä, vaikkakin hieman kompuroiden tätä tehdäänkin. Ja ollaan me saatu paljon tilalle. Oma perhe, se rakkaus ja tuki mitä ollaan saatu on korvaamattomia. Sitä kun voi luottaa, ettei meitä jätetä pulaan. Ettei me olla yksin tän kaiken kanssa. Siitä olen kiitollinen, vaikka tää sumu peittääkin hieman näkyvyyttä ja ajattelukykyä.

Palaan, kun kykenen ja sitä ennen toivon itselleni hyvää alkua tälle uudelle matkalle.
Voi hyvin rakas <3


Yksisarvinen masennusmatkoiltaan

Miun blogihiljaisuus ei johdu kesälomasta eikä lomasta, vaikka reissulla oon ollutkin. Nimittäin masennusmatkalla. Totesin tä...