Kun kaikkea on liikaa muutun toimintakyvyttömäksi ja
lamaannun. Kaikki paukut oli säästetty jo selviytymiseen. Nyt kun ei tarvi
selviytyä, niin seinä tulee vastaan.
Kaikissa lehdissä
lukee ihmisten selviytymistarinoita, joissa henkilöt ovat saavuttaneet tilan,
missä on hyvä olla. Sairaus on selätetty ja paljon ollaan opittu. Miten sitten
me muut, jotka vielä ryvetään siinä paskassa, eikä saada henkeäkään? Ollaanko me
olemassa, tai saadaanko me luvan myös olla esillä? Vai pitääkö suomalaisen
tapaan kestää sisulla paskat ja vasta sen taistelun jälkeen hihkaista, että no
eipä tuo mittään ollut. Pitääkö meidän jättää itsemme yksin ja sulkeutua pois,
jotta kaava voisi toistua ja kruunu jalostua kaikesta kärsimyksestä? Koska ei
tietenkään ole hyvätapaista valittaa. Kaikkihan inhoo valittajia ja ne on
oikeastaan vaan tyhmiä ihmisiä, jotka ei tee elämällleen mitään vaan valittavat
siitä kuinka asiat ovat aina huonosti. Mutta jos kurkkua kiristää, päässä on
ääniä, jotka kuiskuttaa korvaan miljoonia tapoja, miten vois itsensä tappaa,
niin saako silloin edes sanoa ääneen, että on paha olla? Että yksinkertaisesti
ei jaksa olla positiivinen ja "olla ajattelematta liikaa", rentoutua
ja olla kiitollinen elämästä. Kun ei halua elää, niin ansaitseeko elämän? Kun
masennus sysää siihen tilaan, että näkee vaan sen umpikujan mistä ei pääse
millään pois. Että sama mitä tekee, niin päättyy siihen labyrintin keskelle.
Sinne, missä ei ole toivoa ja kaikki uskon rippeetkin on viety.
Mulla on MONTA asia
missä näen, että mun pitäisi kehittyä. Tässä pari esimerkiksi:
-Syödä
terveellisemmin ja ekologisemmin
- Kuluttaa
järkevämmin ja eettisemmin
-Kuntotua
sairauksista
-Kouluttaa itsensä ja
aloittaa työn teon
-Olla parempi
aviopuoliso
-Olla läsnä
sisaruksille ja ystäville
-Olla parempi tytär
-Vähentää somen
käyttöä ja älypuhelimen
-Kirjoittaa enemmän
-Ulkoilla ja liikkua
enemmän
-Kävisi suihkussa
useammin
-Viettää aikaa
lemmikkien kanssa ja tutustua kunnolla niihin kaneihin
-Alkaisi panostaa
hyvinvointiin joogaamalla ja meditoimalla
- Olla metsässä
enemmän
-Käyttää rahaa
fiksummin, säästää enemmän "ei mistään"
-maksaa laskut
ajoissa, ettei kerrytä maksumuistutuksia
-kilpaillluttaa
kaikki, koska sehän säästää rahaa (muttei hermoja)
-Hoitaa arjen
perusasiat ja kodin ihan itsenäisesti
-Ajaisi autolla yksin
- Dissoilisi
vähemmän, mielellään ei kohtauksia lainkaan
-Osaisin
terapeuttisoida itseäni niin hyvin, etten tarvi tapella Kelan enkä muun tahon
kaa, että saisin hoitoa
Muutama asia, missä
voisin olla parempi jos vaan tarpeeksi yritän. Jos olis sitä tahdonvoimaa.
Mutta kun ei ole motivaatiota edes elää ja tästä kaikesta tahtoisi vaan luopua.
Milloin kehitin itselleni taas tän suorittamisen ja "pitää-pitää"- kierteen,
minkä oon vaan kuorruttanut nimellä hyvinvointi-minä? Miksi ihmeessä mun pitää
olla jatkuvasti parempi minä. Ihanne-minä on aika jees tyyppi, mutta emmä ole
läheskään sitä mitä tahtoisin olla ja koko ajan on syyllisyys kun en ole. Ihan
kuin mulle ois annettu kaikki, mut oon vaan liian tyhmä hyödyntääkseni mitään
ja junnaan vaan paikoillaan. Oonko huonompi ihminen sen takia, etten voi yhtä
hyvin kuin ne hyvinvoijat?
Hyvinvointi on
trendi, sitä kaikki haluaa, mutta useimmat eksyvät matkalla juuri tuohon
suohon, kun hyvinvoinnistakin on pystytty kehittää pakkopullaa. Saako itseään
rakastaa, jopa hyväksyä, vaikka ei kehittyiskään ja tarvitsee sitä uniriepua
lohdukseen?Että saisko olla siinä mukavuusalueella jonkun aikaa ja vaan
uinuttaa itseään lempeään kietoutukseen, missä on hyvä olla, eikä kukaan, edes
itse olis tökkimässä, että kehity läski ja saamaton paska.
Mä haluun elää
maailmassa, missä saa olla. Kehittymättä tai kehittyä, kun se tulee luonnostaan
tai hyvällä flowlla, ei pakottaen ja syyllistäen. Morkkiksessa on vaikea
kehittyä mihinkään hyvään suuntaan. Jos halais itseään hetken tai toista
ihmistä ja hieman silittäen sanoisi, että nyt on hyvä, eikä mikään tarvi
muuttua, että ois parempi. Vapauduttais ehkä pakko-kahleista ja vihdoin voisi
hengittää ja alkaa elämään. Siitä huolimatta, vaikka olis ihan huono versio
itsestään. Saa sinua silti rakastaa. Ei rakkaus katso hyvä-minuus-mittaria.
Rakkaus ei vaadi, eikä pakota.
Kirjoitat tosi aidosti ja uskottavasti rakkaudesta.
VastaaPoistaKiitos.
VastaaPoista