Paskakasa hyvinvointi-kuorrutteella

Kun kaikkea on liikaa muutun toimintakyvyttömäksi ja lamaannun. Kaikki paukut oli säästetty jo selviytymiseen. Nyt kun ei tarvi selviytyä, niin seinä tulee vastaan.

Kaikissa lehdissä lukee ihmisten selviytymistarinoita, joissa henkilöt ovat saavuttaneet tilan, missä on hyvä olla. Sairaus on selätetty ja paljon ollaan opittu. Miten sitten me muut, jotka vielä ryvetään siinä paskassa, eikä saada henkeäkään? Ollaanko me olemassa, tai saadaanko me luvan myös olla esillä? Vai pitääkö suomalaisen tapaan kestää sisulla paskat ja vasta sen taistelun jälkeen hihkaista, että no eipä tuo mittään ollut. Pitääkö meidän jättää itsemme yksin ja sulkeutua pois, jotta kaava voisi toistua ja kruunu jalostua kaikesta kärsimyksestä? Koska ei tietenkään ole hyvätapaista valittaa. Kaikkihan inhoo valittajia ja ne on oikeastaan vaan tyhmiä ihmisiä, jotka ei tee elämällleen mitään vaan valittavat siitä kuinka asiat ovat aina huonosti. Mutta jos kurkkua kiristää, päässä on ääniä, jotka kuiskuttaa korvaan miljoonia tapoja, miten vois itsensä tappaa, niin saako silloin edes sanoa ääneen, että on paha olla? Että yksinkertaisesti ei jaksa olla positiivinen ja "olla ajattelematta liikaa", rentoutua ja olla kiitollinen elämästä. Kun ei halua elää, niin ansaitseeko elämän? Kun masennus sysää siihen tilaan, että näkee vaan sen umpikujan mistä ei pääse millään pois. Että sama mitä tekee, niin päättyy siihen labyrintin keskelle. Sinne, missä ei ole toivoa ja kaikki uskon rippeetkin on viety.

Mulla on MONTA asia missä näen, että mun pitäisi kehittyä. Tässä pari esimerkiksi:

-Syödä terveellisemmin ja ekologisemmin

- Kuluttaa järkevämmin ja eettisemmin

-Kuntotua sairauksista

-Kouluttaa itsensä ja aloittaa työn teon

-Olla parempi aviopuoliso

-Olla läsnä sisaruksille ja ystäville

-Olla parempi tytär

-Vähentää somen käyttöä ja älypuhelimen

-Kirjoittaa enemmän

-Ulkoilla ja liikkua enemmän

-Kävisi suihkussa useammin

-Viettää aikaa lemmikkien kanssa ja tutustua kunnolla niihin kaneihin

-Alkaisi panostaa hyvinvointiin joogaamalla ja meditoimalla

- Olla metsässä enemmän

-Käyttää rahaa fiksummin, säästää enemmän "ei mistään"

-maksaa laskut ajoissa, ettei kerrytä maksumuistutuksia

-kilpaillluttaa kaikki, koska sehän säästää rahaa (muttei hermoja)

-Hoitaa arjen perusasiat ja kodin ihan itsenäisesti

-Ajaisi autolla yksin

- Dissoilisi vähemmän, mielellään ei kohtauksia lainkaan

-Osaisin terapeuttisoida itseäni niin hyvin, etten tarvi tapella Kelan enkä muun tahon kaa, että saisin hoitoa

Muutama asia, missä voisin olla parempi jos vaan tarpeeksi yritän. Jos olis sitä tahdonvoimaa. Mutta kun ei ole motivaatiota edes elää ja tästä kaikesta tahtoisi vaan luopua. Milloin kehitin itselleni taas tän suorittamisen ja "pitää-pitää"- kierteen, minkä oon vaan kuorruttanut nimellä hyvinvointi-minä? Miksi ihmeessä mun pitää olla jatkuvasti parempi minä. Ihanne-minä on aika jees tyyppi, mutta emmä ole läheskään sitä mitä tahtoisin olla ja koko ajan on syyllisyys kun en ole. Ihan kuin mulle ois annettu kaikki, mut oon vaan liian tyhmä hyödyntääkseni mitään ja junnaan vaan paikoillaan. Oonko huonompi ihminen sen takia, etten voi yhtä hyvin kuin ne hyvinvoijat?

Hyvinvointi on trendi, sitä kaikki haluaa, mutta useimmat eksyvät matkalla juuri tuohon suohon, kun hyvinvoinnistakin on pystytty kehittää pakkopullaa. Saako itseään rakastaa, jopa hyväksyä, vaikka ei kehittyiskään ja tarvitsee sitä uniriepua lohdukseen?Että saisko olla siinä mukavuusalueella jonkun aikaa ja vaan uinuttaa itseään lempeään kietoutukseen, missä on hyvä olla, eikä kukaan, edes itse olis tökkimässä, että kehity läski ja saamaton paska.

Mä haluun elää maailmassa, missä saa olla. Kehittymättä tai kehittyä, kun se tulee luonnostaan tai hyvällä flowlla, ei pakottaen ja syyllistäen. Morkkiksessa on vaikea kehittyä mihinkään hyvään suuntaan. Jos halais itseään hetken tai toista ihmistä ja hieman silittäen sanoisi, että nyt on hyvä, eikä mikään tarvi muuttua, että ois parempi. Vapauduttais ehkä pakko-kahleista ja vihdoin voisi hengittää ja alkaa elämään. Siitä huolimatta, vaikka olis ihan huono versio itsestään. Saa sinua silti rakastaa. Ei rakkaus katso hyvä-minuus-mittaria. Rakkaus ei vaadi, eikä pakota.