Yksin, ihmisten joukossa

Tänään

Onko sinulle tullut joskus olo, että olisit yksin ihan koko maailmassa, vaikka ympärilläsi pyörii perhe, ystävät ja lemmikit? Kun ei yhteyttä saa muihin tai itseensä, ihminen kokee yksinäisyyttä. Kun ei tule kohdatuksi. Kun on tarpeita, mitä ei nähdä tai huomioida. Lapsena, sitä tarvitsee aikuisen huomioimaan nämä tarpeet, mutta mitä nyt kun ollaan aikuisia? Kuka minun tarpeita nyt huomioi? Minä itse. Siitä pitää lähteä, eikä odottaa, että se tulisi muualta tai muilta ihmisiltä. Kohtaamista voi tapahtua ihan omassa yksinäisyydessään, ilman muiden ihmisten vuorovaikutusta. Tämähän on idyllinen scenaario. Todellisessa elämässä me ollaan kaikki tavalla tai toisella riippuvaisia toisistamme. Me tarvitaan muita peileiksi, jotta me oppisimme kohtaamaan itsemme. Joku joka näyttää tien. Tai jos se tie on ihan pilkkopimeä, niin jonkun joka voisi pitää lyhtyä päällä ja jopa taluttaa alkuun.

Yksinäisyys on lohdutonta ja tekee kipeää. Mielellisesti ja fyysisesti. Se satuttaa ja vie toivon kauas pois. Kipinää ei löydy. Sitä ei ole ja jää vaan tyhjyys, mitä ei voi täyttää millään. Se hengittää niskaan ja kuiskuttaa, ettei minusta ole mihinkään. Etten riitä, etten pärjää täällä. Olen liian vähän ja samalla liikaa. Vääränlainen. Tähän kun liittää masennuksen, on soppa oikein makoinen.

Yhteiskunnassa, missä sosiaalisuus on arvostettua ja syrjäytyminen kallista, on vaikea nähdä yksinolon millään tavalla positiivisena. Kun joku haluaa olla yksin, sitä ihmetellään ja kyseenalaistetaan, jopa ehkä säälitään, kun tuolla ei ole ketään. Mutta yksinäisyyttä voi kokea vaikka olis yksin, kaksin tai porukassa. Sinulla saattaa olla laaja tukiverkosto ja silti kokea yksinäisyyttä. Ja uskon, että jokainen kokee yksinäisyyden joskus elämässään. Harmi vaan, että toiset saavat nauttia siitä ihan mielin määrin, eikä loppua näy. Mitä silloin pitää tehä? Jos on kaipuu ihmisten luo, niin seuranhakuun vaan,  mutta mitä tehdä jos on jo ne ihmiset, mutta koen silti olevani ihan yksin mun pään kanssa? Toivon, että viettämällä aikaa mun omien ajatuksien ja mietteiden kanssa selvitän hiljatellen, mitä yksinäisyys haluaa mulle tällä kertaa kertoa. Jos sillä oli ikävä, kun oon viilettänyt pitkin katuja muiden kanssa ja täyttänyt aikana kaikella turhuudella, etten ole ehtinyt itseäni kuunnella?

Siitäkö tää kiukkuminen johtuu? Liian vähän aikaa yksinoloa? Yksinäisyys, come on. Voit sä mulle sanoa, ei sun tarvi tällaista likaista peliä pelata. Pistää kärsimään ja sit pakottaa nurkkaan miettimään. Noh, tuleepa pohdittua. Kiitos kai. Meen nukkumaan ja huomenna lupaan varata ajan mietteille. Jos se yksinäisyys vois vähitellen olla mun kaveri, eikä vaan aiheuta sorrosta ja kaaosta. Tarpeita. Minä lupaan huomioida sinut ja minut rakkaani.

Tekstit yksinäisyydestä:

Hyväksyntä, suurin inhokki ja ystävä 

Aina ei tarvi mennä siitä mistä aita on korkein

Läheisriippuvuus

Rahalla voi nostattaa elintasoa, mutta ei elämänarvoa

Kahdeksannen kerran masentunut

Tänään
28.10.18

Masennusjaksot alkoivat muistaakseni yläasteen kasilla. Silloin alkoi olla paljon poissaoloja koulusta ja sen ajan mitä olin siellä niin viihdyin yksin eristäytyneenä muista. Minulla oli ystäviä ja kavereita, en vaan yksinkertaisesti sietänyt heidän iloaan, nauruaan ja rennotta asennettaan elämään. Minun elämäni oli pirstaloitu. Sain tietää meidän perhe-elämän olevan vaan kulissia. Liian suuria valheita niin pienelle tytölle. Dissosiaatio oli toiminut niin, ettei isän toisen elämän paljastuminen ollut minulle suuri kriisi. Tai olihan se, mutta en ollut siitä yhtään tietoinen. Olin tuolloin 12vuotias. Olin iloinen ja pirteä sen kokonaisen vuoden, enkä yhtään ihmetellyt, miks ei tunnu missään se suuri paljastus. Olihan isä valehdellut ne kaikki vuodet meille ja oli silloin yhdessä minun kummiäidin kanssa salasuhteessa. Mieleni oli ottanut asiakseen suojella minua romahtamisella, sillä olihan isäni minulle ollut aina ennen sitä auktoriteetti, johon luotin ja kunnioitin. Kaikki muuttui ja paljastui valheeksi. Isäkin oli vaan ihminen, joka mokaa (pahasti) elämässään.

Kasiluokalla oli masennus tullut, kun jatkuva tsemppiminen kesti vuoden. Sitten ei mieli enää kestänytkään sitä todellisuuden pakenemista. Minulla oli todellisesti paha olla. Poissaolot vei psykiatrian nuorisopolinikalle. Kävin kerran äiti mukanani ja minulle mielestäni tuputettiin lääkkeitä vaan, enkä kokenut, että minua kohdattiin tai kuultiin. Se kerta jäi viimeiseksi siellä.

Seuraavat masennukset liittyi aina jaksoon, jolloin skarppasin kovasti, että pysyisin muiden tahdissa, koulussa tai työpaikoilla. Uupumuksen myötä masennuin ja oli sekaisin, että oliko burn out vai masennus. Ne kulki niin käsi kädessä minun tapauksessa, etten vieläkään tänä päivänä osaa erottaa niitä toisistaan.

Muutettua Kovalahteen elämä mullistui. Jäi muiden ongelmat vähemmälle ja oma mieli alkoi reagoida loppuunpalaamisesta. Sairastuin vaikeaan masennukseen ja se on jatkunut on-offina nyt vuosia. Olen tyhmästi sanottuna ”selättänyt” monet kerrat masennuksen, mutta aina vaipunut takaisin ylikuormituksesta. Nyt paikkakunnan muuton takia uuvuin niin täysin, että taas täällä ollaan. Vaikeasti masentuneena.

Voin silti sanoa, että nyt minulla on niin paljon kokemusta tästä sairaudesta, ettei pelota. Että nään jopa sen toivonpilkahduksen sieltä möykyn takaa. Ja nää sumulasitkaan ei ole niin sankkaisia, ettei niistä näkis mitään. Joo, oon mä diagnoosin mukaan masentunut ja oirehdin kyllä. Mutta mielessä nään tai tiiän, että on tätä nähty aiemminkin. Oon mä noussut tästä aiemminkin, niin miksei nytkin. Oon rakentanut itselleni tukiverkoston läheisistä ja hoitohenkilöistä. Uskallan ottaa paremmin apua vastaan ja reagoin oireisiin aiemmin, jotta ne ei ihan päättömäksi muutu. Oon mä selvinnyt pahemmasta, niin selviän kyllä tästäkin. Se vaatii hieman kärsivällisyyttä mutta annan sen ajan itselleni. Mulla ei ole kiire mihinkään. Saan rauhassa nousta. Vaikka se ois muiden makuun liian hidasta ja epätehokasta niin sou what. Tää on mun elämä. Ja mä aion olla armollinen, vaikka päässä huutaa muiden ja omat odotukset. En aio antaa tyranni-Phn johtaa nyt tän lauman. Mä aion olla vastuussa minusta ja mun persoonista. Ja aion olla lempeä. Rakastava jopa. Kato vaan. Kahdeksas kerta toden sanoo. Sanon minä.

Sitten kun

Olen ollut pitkään taas poissa. Itseltänikin. Jospa mieluummin lyhyt kirjoitus kuin painava hiljaisuus.

9.7.13

klo 16

Eilen oli kans hyvä päivä. Käytiin rannalla ja tein ruokaa, tein kakkua ja oltiin. Tänään taas aika väsy. Aurinko ei paista juurikaan. En tiiä johtuuko suoraan siitä. Oon koko päivän taas stressannut näistä jotenkin. Yritin nukkua päikkärit ennen kuin meen koululle mut en saanut nukuttua. Kerroin aamulla Annille että oon ottanut lääkkeitä. Sanoin, että ne auttaa. Kai tää oli odotettavissa ettei joka päivä ole hyvä. Tänään oon väsy enkä jaksa. Ihan kuin karttaan vastuita. Vaikka tiiän että ne on pakko tehä kuitenkin. Mie lähen sinne koululle nyt.

--

En mennyt silloin kun sanoin. Jäin nukkumaan ja menin vasta kuudeksi. Ollut tosi väsy päivä. Koulussa tein helman loppuun. Olin innoissani siitä. Tein napituksen ja katoin iltapukua. Olin hetken aikaa ylpeä siitä kunnes katoin tarkkaan ja näin pikkuvirheitä. Mut oon mä aika ylpeä siitä loppujen lopuksi. Pieniä korjauksia sitten se on valmis kokonaan. Mutta ensin hääpuku.

Harmitti ja itkin kovasti tätä päivää. Mut nyt on ok olo. Ehkä piti saada sen pahan olon vaan ulos. Tuntui sillä hetkellä aika pahalta. Ehkä jos mä saan jotain sen itkemisen tilalle. Tapa miten purkaa pahaa oloa.

Tänään päätettiin, että pojat saa taas nukkua meidän kanssa. Höttö on nyt peilin takana. Tuli taas koriin <3 Nyt se kehrää siinä ja leipoo vaatteita. Mie rakastan tuota poikaa <3

Tänään

Elään ”sitten-kun” elämää liian usein. Odotan tulevaa parannusta, kehitystä tai muutosta itsessäni tai minuun liittyvissä asioissa ja jos en sitä, niin suren mennyttä, syyllistyn teoistani ja häpeän olemassaoloani. Milloin on sitten hyvä aika elää ja rakastaa?

Paljon puhutaan läsnäolosta ja nykyisyyteen keskittymisestä. On harjoituksia ja meditaatioita, jotka auttavat palautumaan tähän hetkeen ja ottamaan jokaista sekunttia vastaan sellaisenaan kun se on. Ei siten, miten sen toivois olevan. Mutta miten tähän päästään jos tuntuu kaikki todella toivottomalta? Juju onkin siinä, ettei siihen tarvi päästä. Olet jo siinä.

Vaikka itkettää ja surettaa, kun ei ole mihinkään ja tulevaisuutta ei näy. Kaikki on vaan möykkynä, menneisyys, nykyisyys ja tuleva. Harmaa muotoilumössöä, josta paraskaan taiteilija ei saa muotoiltua taideteokseksi. Miten mä sit saan? Kun purkaa näitä tuntoja jollain. Kirjoittamalla, maalaamalla, sanomalla ääneen tai itkemällä, saattaa olo jo helpottua ja herää todellisuuteen, missä masennusaivot ei ole hallinnassa vaan sen sumean möykyn sijaan näkyy jo pilkahduksia valosta. Itku ja tunteiden purkaminen on hyvästä ja niissä saa möllyää luvan kanssa jos siltä tuntuu. Jos muistais, että jokainen hetki menee kyllä eteenpäin ja se voi lohduttaa vähän masennusta tai mielisairauden kanssa kamppailevia. Myös se inhottava ja ahdistavan kuristava hetki. Sekin menee ohi aikanaan <3

Jokainen hetki ei tarvitse, eikä ole niitä elämänsä hienoimpia saavutuksiaan. Se olisi todella kuormittava ja pidemmän päälle liian raskasta. Mania on tulos siitä, jos elämässä pyyhkii liian hyvin. Uskon, että tarviimme niitä melankolisia tunteja viltin alla täällä pimeässä räntäsateisessa kotimaassamme, jotta elämä olisi värien ja sävyjen liikehdintää ja upeaa seurattavaa. Syksy on itselleni usein raskas ja synkkä. Varsinkin tää loppusyksy, mutta jotenkin uskallan olla jopa uhmakkaan toiveikas, että tääkin tarvitaan ja tuleva voi yllättääkin. En tykkää jokaisesta hetkestä, mitä käyn läpi, mutta en työnnä ne pois. Otan syliin ja tuuditan. Eipä siin mitään. Minä ja mun masennus ollaan tässä. Hetken jos toisenkin. Ei meillä mitään hätää ole, vaikka pää väittää toisin. Kaikki on ihan hyvin rakas. Juuri näin.

Lääkkeiden aloittaminen ja vaikutusten pohdintaa

Summatusti:

Paljon mutustelua siitä, kuinka lääkkeen aloittaminen tuntuu kropassa ja päässä. Suurin osa varmaan kuviteltua ja osa todellisia, mutta masentuneelle täyttä sitä päivää. Tylsää luettavaa mielestäni, mutta on ihan tarpeellista vertaistueksi, koska lääkkeiden kanssa venkoilu on ymmärtääkseni monelle masentuneelle, kuin itselleni työtä ja tuskaa. Tulee välillä olo, että on vaan luulosairas, joka kuvittelee ne kaikki sivuvaikutukset. Mutta on ne oikeita. Ei ainakaan omasta kokemuksesta ole masennuslääkitystä ilman haittavaikutuksia.

20.6.13

Tuli nukuttua aika huonosti. Heräsin 7.40 ja oksetti kovasti. Pesin hampaat ja join teetä. Menin sit nukkumaan. Heräsin 11.30. Nukahdin n. 02.00 yöllä. Nyt on nälkä mut ei tee mieli syödä. On oksettanut ja ollu päänsärkyä mut ei niin pahasti.

21.6.13

Nukuin aika hyvin, vaikka yö oli katkonainen. Nyt alkaa särkee taas vähän päätä. Ja oksettaa. Suu on kuiva. Ei mitään näistä kuitenkaan häiritsevästi. Vähän. Meen syömään aamupalaa. Tänään on meidän 6. vuosipäivä <3 Ja juhannusaatto.

22.6.13

On ollut aika kurja olo siitä asti kun aloin ottaa lääkkeet. On ollu koko ajan ihan väsy. Kuvittelenko vai onko nää vaikutukset todellisia? Suussa tuntuu koko ajan hassulta. Maistuu oudolle. Oon maannu koko päivän. Ensin parvekkeella Olavin kans. Sit katsoin How I Met Your Mother ja sit riippumatos ja taas sohvalla...siin meni koko päivän. Mun pää lyö aika tyhjää nyt. Meen nukkuu........

26.6.13

Luin niin oon ollu aika väsy koko kuukauden. Oon ollut myös aika erakko lukuunottamatta polttariviikonloppua. Jotenkin kun Olavi ei ole ollut kotona niin keskittyi vaan siihen että selvii. Nyt kun se on kotona niin ollu ihan plaah. Tai sit lääkityksen aloittaminen.

Otin yöllä ½ Opamox nukahtamiseen. Meinas olla taas vaikea. Oon tarvinnut ainakin 10h unta että on tuntunut että ois nukkunut. Ja välillä kun on herännyt niin huomaa että on jotenkin jännittänyt koko yön. Kädet kipeät puristamisesta ja vartalo sikiö asennossa. Ehkä pitää ostaa kamomillateetä ja juoda sitten ennen nukkumaanmenoa.

6.7.13

Nyt on jo 2 viikko kun aloitin lääkkeet. Päänsärkyä ja väsymystä on vieläkin mut ei ollut hajoamisia ollut niin pahasti. Ja jos ollut niin kuitenkaan ei kestänyt pitkään. Päivän sisällä tapahtuu vaihteluja ettei mee koko päivän huonoksi. Jaksan enemmän vaikka väsyttää.

Eilen 3h ompelua-> tosi väsy sen jälkeen mut hengailn jonkun aikaa kotona niin jaksoin lähtee Kaleville. Siellä oli Olavi, Helga, Kalevi ja Matias. Eli sosiaalisoimista. Ihan hyvin meni sitten kotona tiskasin ja paistoin lihaa. Eli aika paljon kaikkeaa tuli tehtyä vaikka väsytti.

Nyt on terapiasta taukoa. Päässä käyn silti keskusteluja Ailan kanssa. Tuntuu vähän kauhealta kun kirjoitin ton että nyt on taukoa. Iski että nyt sitten pärjäillään. Mut kyllä on menny ihan ok että kyllä mie pärjään.

8.7.13

Eilen meni 7. tuotantokausi Ensisilmäyksellä ja tiskasin kaikki tiskit. Oli ihan hyvä päivä. Jaksoin aika hyvin kaikkea. Tai en tehnyt liikaa juttuja. Vaikka väsyttää vielkäkin. Paikat jumissa.

Sairastajan identiteetti

Olen ollut poissa erinäisistä syistä, henkisesti ja fyysisesti. Nyt palaan tähän matkaan. Jos tää voisi antaa voimia selviytymään näistä ajoista, näistä hetkistä.

18.6.13

<3: Olin parvekkeella hetken kun satoi vettä 

19.6.13

Tänään aloitin lääkkeet. 37,5mg Venlafaxin. Otin myös Opamox 1 tabletti. Ahdisti niin paljon ja olin niin väsynyt. Tuntui kuin pää ois hajonnut. Ylikuumentunut. Olavi on ollut pari päivää kotona. Jotenkin se odotus ja kaikki väsytti niin paljon, että olin ihan väsy ja hajalla kun se vihdoin tuli. Olin tosi herkkä ja alakuloinen. Ei sen pitänyt mennä näin. Luulin jotenkin, että kun Olavi tulee takas niin kaikki ois taas hyvin. Unohdin että sen mukana tulee Olavin sairaus ja mun ongelmat ei ole kadonnut.On ollut tosin ihana olla taas sylissä ja rakastettu.

Häämekon kanssa oon ihan poikki. Ahdisti vielä enemmän puhua Annille. Jotenkin nykyään tuntuu että Annin kanssa puhuminen ajaa mut siihen tilaan, että mietin vain näitä ja pukua jolloin mua ahdistaa kovasti. Tän kaiken piti olla hieno asia, mut jotenkin näistä tuli työ ilman intoa ja iloa.

Meinasin ottaa toisen Opamoxin kun tuntui menevän taas päin puuta. Oikeastaan kävi mieles vetää koko purkin. Olin aika sekaisin kun otin sen yhden. Luulen että mun yliväsymyksellä oli osuutta asiaan. Ihan kuin ois ollu kännis. Tosin se olo sai mut halumaan juomaan alkoholia ja vetää pään sekaisin eikä tarvi kohdata tätä päivää. Oon heikko,  myönnän sen.

<3: Höttö nukkui jalkojen päällä kun katoin tietokoneella sarjaa

<3: Opamox vaikutti ja helpotti oloa

Sanoin Olaville et pelkään että kun voin paremmin tai kun oon ottanut lääkkeitä niin ihmiset odottaa multa liikaa vaikka en ois ihan täysin kunnossa. Haluisin olla rauhassa ja opetella hiljatellen mut tuntuu että mun pitää ihan vaan skarpata että pärjään elämäs. Mun pitää sopeutua elämään. En voi muokata sitä munlaiseksi. Mut teen tän että me voitais hengähtää. Pitää taukoa tästä ankeudesta. Nyt kun Olavillakin on oma sairaus aktiivisessa vaiheessa.

Tänään

12.10.18

Olin niin lääkevastainen ja epäuskoinen niihin suhteen, että venkoilin aloittamisen kanssa piiitkään. Ihan liian pitkään. En vaan kestänyt ajatusta, että MINÄ voisin olla todellisesti masentunut ja tarviin lääkkeitä siihen, että voisin paremmin.  Että en itsehoidolla ja tahdonvoimalla päässyt eteenpäin. Olinhan vielä nuori, melkein lapsi vielä. Eikö lääkkeet ole vain todella sairaita ja vanhuksia varten? 

Uuden identiteetin hyväksyminen vaati pohjaan putoamisen ja siellä jumittumisen. Olin myös ylivarovainen ja usein kestin turhaan kärsimyksen ennen kuin suostuin ottamaan rauhoittavia. Koin olevani heikko, että tarvitsin lääkkeitä. En tajunnut, että jouduin oikeasti kamppailemaan suurien vaikeiden asioiden ja tunteiden kanssa, jolloin on hyväksyttävää ja jopa suotavaa ottaa vähän apua vastaan lääkkeiden muodossa. Tuo määrä lääkkeitä, mitä teksteissä mainitsin on nykyisin naurettavan pieni määrä verrattuna siihen mitä nykyään syön. Enkä koe olevani nyt yhtään huonompi ihminen vaikka olenkin sairas ja syön lääkkeitä yhtä paljon kuin vanhainkodin asukkaat. Ollut pakko hyväksyä tää todellisuus. Koska turhaan elin sen taakan kanssa, mitä häpeä toi mukanaan ja tuntea morkkista siitä mitä olin.

En ole koskaan ollut alkoholin tai muiden päihteiden ystävä. Ehkä onneksi niin, niin en ole lähtenyt sille tielle, että leikkisin niiden ja lääkkeiden yhdistelmillä. Ymmärrän kuitenkin varsin hyvin niitä, jotka käyttää päihteitä selviytymiseen ja ylipääsemättömien tunteiden ylipääsemiseen. Mulla on dissosiaatio, sillä mä pääsen/joudun pois kun on liian ylivoimaista. Kaikilla tätä suojelumekanismia ei ole, niin päihteillä pääsee hetkeksi pois, vaikka se onkin yhtälailla itsetuhoista kuin viiltely tai muiden itsensä satuttamisen keinojen tavoin. Turhaan ketään on syyllistää, mitä keinoja he käyttävät sisäisten mörköjen taistelemiseen. 

Tarpeellisempi on auttaa ja löytää vaikka yhdessä parempia keinoja ja tapoja, millä ne huonot vanhat tavat automaattisesti väistyvät. Pahoja tapoja on turhaa yrittää repiä pois, vaan hyvää tulisi lisätä. Ja muistaa myös, ettei muutos ikinä tapahdu hetkessä. Usein kaikki ei ole meidän käsissä, siksi on hyvä kääntyä ammatilaisten pariin kun on kyseessä itsetuhoinen käyttäytyminen.

En alussa hakeutunut hoitoon itseni vuoksi. Menin sinne, koska Olavi kärsi mun sairaudesta. Läheisen on kivuliasta katsoa vierestä kun toinen itkee päivät pitkät, makaa vaan sängyssä haluten kuolemaa. En yhtään ymmärtänyt omaa tilannettani, se selkeni miulle matkan varrella vasta. Ja jossain vaiheessa aloin käydä hoidossa itseni vuoksi, aloin kiinnostua mun sisäisestä maailmasta ja halusin ymmärtää paremmin mun mielen liikkeitä. Tää oli suuri edistysaskel eheytymiseen. Ei kukaan voi parantua sairaudesta, jos sitä ei itse halua. Uskon mielellä olevan niin suuri vaikutus vartaloon ja että ne on niin kytköksissä toisiinsa, ettei toinen toimi ilman toista. Tai silloin ihminen ei ole kovin hyvinvoiva.

Olen aiemmin kertonut olevani hidas ja herkkä olento. Olen yrittänyt sopeuttanut itseäni muiden sanelemiin ehtoihin, muiden odotusten ja normien mukaan. Koin olevani vääränlainen ja skarppasin, jotta voisin olla niinkuin muut. Olla järkevä, tunnollinen ja hyvä kaikin puolin. Se oli kuin jahtais omaa häntäänsä, en päässyt koskaan perille. 
Virheille ei ollut tilaa. Nehän on luusereita, jotka mokailevat. Tai heikkoja. Ja minähän autan niitä, enhän voi olla yksi heistä. Ego oli suuri pienellä tytöllä, kunnes elämä astui peliin. Vaikka nyt välillä tää elo sattuu niin perkeleesti, niin emmä kuitenkaan tätä vaihtais pois. Olen saanut niin paljon ja nähnyt, oppinut niin paljon, että tää kaikki on ollut sen arvoinen. Ilman masennusta ja DIDtä moni asia ois jäänyt tapahtumatta. Nää kaikki muokkaa minusta minän ja mä oon ihan ok tyyppi, vaikka itse näin sanonkin. Ja aion elää minunlaista elämää. Koska minä olen hyvä, ihan just näin.