Olen ollut pitkään taas poissa. Itseltänikin. Jospa mieluummin
lyhyt kirjoitus kuin painava hiljaisuus.
9.7.13
klo 16
Eilen oli kans hyvä päivä. Käytiin rannalla ja tein ruokaa,
tein kakkua ja oltiin. Tänään taas aika väsy. Aurinko ei paista juurikaan. En
tiiä johtuuko suoraan siitä. Oon koko päivän taas stressannut näistä jotenkin.
Yritin nukkua päikkärit ennen kuin meen koululle mut en saanut nukuttua.
Kerroin aamulla Annille että oon ottanut lääkkeitä. Sanoin, että ne auttaa. Kai
tää oli odotettavissa ettei joka päivä ole hyvä. Tänään oon väsy enkä jaksa.
Ihan kuin karttaan vastuita. Vaikka tiiän että ne on pakko tehä kuitenkin. Mie
lähen sinne koululle nyt.
--
En mennyt silloin kun sanoin. Jäin nukkumaan ja menin vasta
kuudeksi. Ollut tosi väsy päivä. Koulussa tein helman loppuun. Olin innoissani
siitä. Tein napituksen ja katoin iltapukua. Olin hetken aikaa ylpeä siitä
kunnes katoin tarkkaan ja näin pikkuvirheitä. Mut oon mä aika ylpeä siitä
loppujen lopuksi. Pieniä korjauksia sitten se on valmis kokonaan. Mutta ensin
hääpuku.
Harmitti ja itkin kovasti tätä päivää. Mut nyt on ok olo. Ehkä
piti saada sen pahan olon vaan ulos. Tuntui sillä hetkellä aika pahalta. Ehkä
jos mä saan jotain sen itkemisen tilalle. Tapa miten purkaa pahaa oloa.
Tänään päätettiin, että pojat saa taas nukkua meidän kanssa.
Höttö on nyt peilin takana. Tuli taas koriin <3 Nyt se kehrää siinä ja
leipoo vaatteita. Mie rakastan tuota poikaa <3
Tänään
Elään ”sitten-kun” elämää liian usein. Odotan tulevaa
parannusta, kehitystä tai muutosta itsessäni tai minuun liittyvissä asioissa ja
jos en sitä, niin suren mennyttä, syyllistyn teoistani ja häpeän
olemassaoloani. Milloin on sitten hyvä aika elää ja rakastaa?
Paljon puhutaan läsnäolosta ja nykyisyyteen keskittymisestä.
On harjoituksia ja meditaatioita, jotka auttavat palautumaan tähän hetkeen ja
ottamaan jokaista sekunttia vastaan sellaisenaan kun se on. Ei siten, miten sen
toivois olevan. Mutta miten tähän päästään jos tuntuu kaikki todella
toivottomalta? Juju onkin siinä, ettei siihen tarvi päästä. Olet jo siinä.
Vaikka itkettää ja surettaa, kun ei ole mihinkään ja tulevaisuutta
ei näy. Kaikki on vaan möykkynä, menneisyys, nykyisyys ja tuleva. Harmaa muotoilumössöä,
josta paraskaan taiteilija ei saa muotoiltua taideteokseksi. Miten mä sit saan?
Kun purkaa näitä tuntoja jollain. Kirjoittamalla, maalaamalla, sanomalla ääneen
tai itkemällä, saattaa olo jo helpottua ja herää todellisuuteen, missä
masennusaivot ei ole hallinnassa vaan sen sumean möykyn sijaan näkyy jo
pilkahduksia valosta. Itku ja tunteiden purkaminen on hyvästä ja niissä saa
möllyää luvan kanssa jos siltä tuntuu. Jos muistais, että jokainen hetki menee
kyllä eteenpäin ja se voi lohduttaa vähän masennusta tai mielisairauden kanssa
kamppailevia. Myös se inhottava ja ahdistavan kuristava hetki. Sekin menee ohi
aikanaan <3
Jokainen hetki ei tarvitse, eikä ole niitä elämänsä hienoimpia
saavutuksiaan. Se olisi todella kuormittava ja pidemmän päälle liian raskasta.
Mania on tulos siitä, jos elämässä pyyhkii liian hyvin. Uskon, että tarviimme
niitä melankolisia tunteja viltin alla täällä pimeässä räntäsateisessa
kotimaassamme, jotta elämä olisi värien ja sävyjen liikehdintää ja upeaa
seurattavaa. Syksy on itselleni usein raskas ja synkkä. Varsinkin tää
loppusyksy, mutta jotenkin uskallan olla jopa uhmakkaan toiveikas, että tääkin
tarvitaan ja tuleva voi yllättääkin. En tykkää jokaisesta hetkestä, mitä käyn
läpi, mutta en työnnä ne pois. Otan syliin ja tuuditan. Eipä siin mitään. Minä
ja mun masennus ollaan tässä. Hetken jos toisenkin. Ei meillä mitään hätää ole,
vaikka pää väittää toisin. Kaikki on ihan hyvin rakas. Juuri näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti