Elämän värit ja niiden sävyt


Olen ollut pitkään taas poissa. Itseltänikin. Jospa mieluummin lyhyt kirjoitus kuin painava hiljaisuus.





9.7.13
klo 16

Eilen oli kans hyvä päivä. Käytiin rannalla ja tein ruokaa, tein kakkua ja oltiin. Tänään taas aika väsy. Aurinko ei paista juurikaan. En tiiä johtuuko suoraan siitä. Oon koko päivän taas stressannut näistä jotenkin. Yritin nukkua päikkärit ennen kuin meen koululle mut en saanut nukuttua. Kerroin aamulla Annille että oon ottanut lääkkeitä. Sanoin, että ne auttaa. Kai tää oli odotettavissa ettei joka päivä ole hyvä. Tänään oon väsy enkä jaksa. Ihan kuin karttaan vastuita. Vaikka tiiän että ne on pakko tehä kuitenkin. Mie lähen sinne koululle nyt.

--

En mennyt silloin kun sanoin. Jäin nukkumaan ja menin vasta kuudeksi. Ollut tosi väsy päivä. Koulussa tein helman loppuun. Olin innoissani siitä. Tein napituksen ja katoin iltapukua. Olin hetken aikaa ylpeä siitä kunnes katoin tarkkaan ja näin pikkuvirheitä. Mut oon mä aika ylpeä siitä loppujen lopuksi. Pieniä korjauksia sitten se on valmis kokonaan. Mutta ensin hääpuku.
Harmitti ja itkin kovasti tätä päivää. Mut nyt on ok olo. Ehkä piti saada sen pahan olon vaan ulos. Tuntui sillä hetkellä aika pahalta. Ehkä jos mä saan jotain sen itkemisen tilalle. Tapa miten purkaa pahaa oloa.
Tänään päätettiin, että pojat saa taas nukkua meidän kanssa. Höttö on nyt peilin takana. Tuli taas koriin <3 Nyt se kehrää siinä ja leipoo vaatteita. Mie rakastan tuota poikaa <3



Tänään

Elään ”sitten-kun” elämää liian usein. Odotan tulevaa parannusta, kehitystä tai muutosta itsessäni tai minuun liittyvissä asioissa ja jos en sitä, niin suren mennyttä, syyllistyn teoistani ja häpeän olemassaoloani. Milloin on sitten hyvä aika elää ja rakastaa?

Paljon puhutaan läsnäolosta ja nykyisyyteen keskittymisestä. On harjoituksia ja meditaatioita, jotka auttavat palautumaan tähän hetkeen ja ottamaan jokaista sekunttia vastaan sellaisenaan kun se on. Ei siten, miten sen toivois olevan. Mutta miten tähän päästään jos tuntuu kaikki todella toivottomalta? Juju onkin siinä, ettei siihen tarvi päästä. Olet jo siinä.




Vaikka itkettää ja surettaa, kun ei ole mihinkään ja tulevaisuutta ei näy. Kaikki on vaan möykkynä, menneisyys, nykyisyys ja tuleva. Harmaa muotoilumössöä, josta paraskaan taiteilija ei saa muotoiltua taideteokseksi. Miten mä sit saan? Kun purkaa näitä tuntoja jollain. Kirjoittamalla, maalaamalla, sanomalla ääneen tai itkemällä, saattaa olo jo helpottua ja herää todellisuuteen, missä masennusaivot ei ole hallinnassa vaan sen sumean möykyn sijaan näkyy jo pilkahduksia valosta. Itku ja tunteiden purkaminen on hyvästä ja niissä saa möllyää luvan kanssa jos siltä tuntuu. Jos muistais, että jokainen hetki menee kyllä eteenpäin ja se voi lohduttaa vähän masennusta tai mielisairauden kanssa kamppailevia. Myös se inhottava ja ahdistavan kuristava hetki. Sekin menee ohi aikanaan <3

Jokainen hetki ei tarvitse, eikä ole niitä elämänsä hienoimpia saavutuksiaan. Se olisi todella kuormittava ja pidemmän päälle liian raskasta. Mania on tulos siitä, jos elämässä pyyhkii liian hyvin. Uskon, että tarviimme niitä melankolisia tunteja viltin alla täällä pimeässä räntäsateisessa kotimaassamme, jotta elämä olisi värien ja sävyjen liikehdintää ja upeaa seurattavaa. Syksy on itselleni usein raskas ja synkkä. Varsinkin tää loppusyksy, mutta jotenkin uskallan olla jopa uhmakkaan toiveikas, että tääkin tarvitaan ja tuleva voi yllättääkin. En tykkää jokaisesta hetkestä, mitä käyn läpi, mutta en työnnä ne pois. Otan syliin ja tuuditan. Eipä siin mitään. Minä ja mun masennus ollaan tässä. Hetken jos toisenkin. Ei meillä mitään hätää ole, vaikka pää väittää toisin. Kaikki on ihan hyvin rakas. Juuri näin.


Kommentit

Suositut tekstit