Kahdeksannen kerran masentunut

Tänään
28.10.18

Masennusjaksot alkoivat muistaakseni yläasteen kasilla. Silloin alkoi olla paljon poissaoloja koulusta ja sen ajan mitä olin siellä niin viihdyin yksin eristäytyneenä muista. Minulla oli ystäviä ja kavereita, en vaan yksinkertaisesti sietänyt heidän iloaan, nauruaan ja rennotta asennettaan elämään. Minun elämäni oli pirstaloitu. Sain tietää meidän perhe-elämän olevan vaan kulissia. Liian suuria valheita niin pienelle tytölle. Dissosiaatio oli toiminut niin, ettei isän toisen elämän paljastuminen ollut minulle suuri kriisi. Tai olihan se, mutta en ollut siitä yhtään tietoinen. Olin tuolloin 12vuotias. Olin iloinen ja pirteä sen kokonaisen vuoden, enkä yhtään ihmetellyt, miks ei tunnu missään se suuri paljastus. Olihan isä valehdellut ne kaikki vuodet meille ja oli silloin yhdessä minun kummiäidin kanssa salasuhteessa. Mieleni oli ottanut asiakseen suojella minua romahtamisella, sillä olihan isäni minulle ollut aina ennen sitä auktoriteetti, johon luotin ja kunnioitin. Kaikki muuttui ja paljastui valheeksi. Isäkin oli vaan ihminen, joka mokaa (pahasti) elämässään.

Kasiluokalla oli masennus tullut, kun jatkuva tsemppiminen kesti vuoden. Sitten ei mieli enää kestänytkään sitä todellisuuden pakenemista. Minulla oli todellisesti paha olla. Poissaolot vei psykiatrian nuorisopolinikalle. Kävin kerran äiti mukanani ja minulle mielestäni tuputettiin lääkkeitä vaan, enkä kokenut, että minua kohdattiin tai kuultiin. Se kerta jäi viimeiseksi siellä.

Seuraavat masennukset liittyi aina jaksoon, jolloin skarppasin kovasti, että pysyisin muiden tahdissa, koulussa tai työpaikoilla. Uupumuksen myötä masennuin ja oli sekaisin, että oliko burn out vai masennus. Ne kulki niin käsi kädessä minun tapauksessa, etten vieläkään tänä päivänä osaa erottaa niitä toisistaan.

Muutettua Kovalahteen elämä mullistui. Jäi muiden ongelmat vähemmälle ja oma mieli alkoi reagoida loppuunpalaamisesta. Sairastuin vaikeaan masennukseen ja se on jatkunut on-offina nyt vuosia. Olen tyhmästi sanottuna ”selättänyt” monet kerrat masennuksen, mutta aina vaipunut takaisin ylikuormituksesta. Nyt paikkakunnan muuton takia uuvuin niin täysin, että taas täällä ollaan. Vaikeasti masentuneena.

Voin silti sanoa, että nyt minulla on niin paljon kokemusta tästä sairaudesta, ettei pelota. Että nään jopa sen toivonpilkahduksen sieltä möykyn takaa. Ja nää sumulasitkaan ei ole niin sankkaisia, ettei niistä näkis mitään. Joo, oon mä diagnoosin mukaan masentunut ja oirehdin kyllä. Mutta mielessä nään tai tiiän, että on tätä nähty aiemminkin. Oon mä noussut tästä aiemminkin, niin miksei nytkin. Oon rakentanut itselleni tukiverkoston läheisistä ja hoitohenkilöistä. Uskallan ottaa paremmin apua vastaan ja reagoin oireisiin aiemmin, jotta ne ei ihan päättömäksi muutu. Oon mä selvinnyt pahemmasta, niin selviän kyllä tästäkin. Se vaatii hieman kärsivällisyyttä mutta annan sen ajan itselleni. Mulla ei ole kiire mihinkään. Saan rauhassa nousta. Vaikka se ois muiden makuun liian hidasta ja epätehokasta niin sou what. Tää on mun elämä. Ja mä aion olla armollinen, vaikka päässä huutaa muiden ja omat odotukset. En aio antaa tyranni-Phn johtaa nyt tän lauman. Mä aion olla vastuussa minusta ja mun persoonista. Ja aion olla lempeä. Rakastava jopa. Kato vaan. Kahdeksas kerta toden sanoo. Sanon minä.