Tänään
28.10.18
28.10.18
Masennusjaksot alkoivat muistaakseni yläasteen kasilla.
Silloin alkoi olla paljon poissaoloja koulusta ja sen ajan mitä olin siellä
niin viihdyin yksin eristäytyneenä muista. Minulla oli ystäviä ja kavereita, en
vaan yksinkertaisesti sietänyt heidän iloaan, nauruaan ja rennotta asennettaan
elämään. Minun elämäni oli pirstaloitu. Sain tietää meidän perhe-elämän olevan
vaan kulissia. Liian suuria valheita niin pienelle tytölle. Dissosiaatio oli
toiminut niin, ettei isän toisen elämän paljastuminen ollut minulle suuri kriisi.
Tai olihan se, mutta en ollut siitä yhtään tietoinen. Olin tuolloin 12vuotias.
Olin iloinen ja pirteä sen kokonaisen vuoden, enkä yhtään ihmetellyt, miks ei
tunnu missään se suuri paljastus. Olihan isä valehdellut ne kaikki vuodet
meille ja oli silloin yhdessä minun kummiäidin kanssa salasuhteessa. Mieleni
oli ottanut asiakseen suojella minua romahtamisella, sillä olihan isäni minulle
ollut aina ennen sitä auktoriteetti, johon luotin ja kunnioitin. Kaikki muuttui
ja paljastui valheeksi. Isäkin oli vaan ihminen, joka mokaa (pahasti)
elämässään.
Kasiluokalla oli masennus tullut, kun jatkuva tsemppiminen
kesti vuoden. Sitten ei mieli enää kestänytkään sitä todellisuuden pakenemista.
Minulla oli todellisesti paha olla. Poissaolot vei psykiatrian
nuorisopolinikalle. Kävin kerran äiti mukanani ja minulle mielestäni tuputettiin
lääkkeitä vaan, enkä kokenut, että minua kohdattiin tai kuultiin. Se kerta jäi
viimeiseksi siellä.
Seuraavat masennukset liittyi aina jaksoon, jolloin skarppasin
kovasti, että pysyisin muiden tahdissa, koulussa tai työpaikoilla. Uupumuksen
myötä masennuin ja oli sekaisin, että oliko burn out vai masennus. Ne kulki
niin käsi kädessä minun tapauksessa, etten vieläkään tänä päivänä osaa erottaa
niitä toisistaan.
Muutettua Kovalahteen elämä mullistui. Jäi muiden ongelmat
vähemmälle ja oma mieli alkoi reagoida loppuunpalaamisesta. Sairastuin vaikeaan
masennukseen ja se on jatkunut on-offina nyt vuosia. Olen tyhmästi sanottuna ”selättänyt”
monet kerrat masennuksen, mutta aina vaipunut takaisin ylikuormituksesta. Nyt paikkakunnan
muuton takia uuvuin niin täysin, että taas täällä ollaan. Vaikeasti
masentuneena.
Voin silti sanoa, että nyt minulla on niin paljon kokemusta
tästä sairaudesta, ettei pelota. Että nään jopa sen toivonpilkahduksen sieltä
möykyn takaa. Ja nää sumulasitkaan ei ole niin sankkaisia, ettei niistä näkis
mitään. Joo, oon mä diagnoosin mukaan masentunut ja oirehdin kyllä. Mutta
mielessä nään tai tiiän, että on tätä nähty aiemminkin. Oon mä noussut tästä
aiemminkin, niin miksei nytkin. Oon rakentanut itselleni tukiverkoston
läheisistä ja hoitohenkilöistä. Uskallan ottaa paremmin apua vastaan ja reagoin
oireisiin aiemmin, jotta ne ei ihan päättömäksi muutu. Oon mä selvinnyt pahemmasta,
niin selviän kyllä tästäkin. Se vaatii hieman kärsivällisyyttä mutta annan sen
ajan itselleni. Mulla ei ole kiire mihinkään. Saan rauhassa nousta. Vaikka se
ois muiden makuun liian hidasta ja epätehokasta niin sou what. Tää on mun
elämä. Ja mä aion olla armollinen, vaikka päässä huutaa muiden ja omat odotukset.
En aio antaa tyranni-Phn johtaa nyt tän lauman. Mä aion olla vastuussa minusta
ja mun persoonista. Ja aion olla lempeä. Rakastava jopa. Kato vaan. Kahdeksas
kerta toden sanoo. Sanon minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti