Matka jatkuu



Olen ollut poissa erinäisistä syistä, henkisesti ja fyysisesti. Nyt palaan tähän matkaan. Jos tää voisi antaa voimia selviytymään näistä ajoista, näistä hetkistä.

Päiväkirjamerkinnät:

17.6.13

<3: Olavi tuli kotiin, sen halaus
<3: Juttelu yöllä kaikista asioista


18.6.13

<3: Olin parvekkeella hetken kun satoi vettä 


19.6.13

Tänään aloitin lääkkeet. 37,5mg Venlafaxin. Otin myös Opamox 1 tabletti. Ahdisti niin paljon ja olin niin väsynyt. Tuntui kuin pää ois hajonnut. Ylikuumentunut. Olavi on ollut pari päivää kotona. Jotenkin se odotus ja kaikki väsytti niin paljon, että olin ihan väsy ja hajalla kun se vihdoin tuli. Olin tosi herkkä ja alakuloinen. Ei sen pitänyt mennä näin. Luulin jotenkin, että kun Olavi tulee takas niin kaikki ois taas hyvin. Unohdin että sen mukana tulee Olavin sairaus ja mun ongelmat ei ole kadonnut.On ollut tosin ihana olla taas sylissä ja rakastettu.






Häämekon kanssa oon ihan poikki. Ahdisti vielä enemmän puhua Annille. Jotenkin nykyään tuntuu että Annin kanssa puhuminen ajaa mut siihen tilaan, että mietin vain näitä ja pukua jolloin mua ahdistaa kovasti. Tän kaiken piti olla hieno asia, mut jotenkin näistä tuli työ ilman intoa ja iloa.

Meinasin ottaa toisen Opamoxin kun tuntui menevän taas päin puuta. Oikeastaan kävi mieles vetää koko purkin. Olin aika sekaisin kun otin sen yhden. Luulen että mun yliväsymyksellä oli osuutta asiaan. Ihan kuin ois ollu kännis. Tosin se olo sai mut halumaan juomaan alkoholia ja vetää pään sekaisin eikä tarvi kohdata tätä päivää. Oon heikko,  myönnän sen.

<3: Höttö nukkui jalkojen päällä kun katoin tietokoneella sarjaa
<3: Opamox vaikutti ja helpotti oloa

Sanoin Olaville et pelkään että kun voin paremmin tai kun oon ottanut lääkkeitä niin ihmiset odottaa multa liikaa vaikka en ois ihan täysin kunnossa. Haluisin olla rauhassa ja opetella hiljatellen mut tuntuu että mun pitää ihan vaan skarpata että pärjään elämäs. Mun pitää sopeutua elämään. En voi muokata sitä munlaiseksi. Mut teen tän että me voitais hengähtää. Pitää taukoa tästä ankeudesta. Nyt kun Olavillakin on oma sairaus aktiivisessa vaiheessa.








Tänään

12.10.18

Olin niin lääkevastainen ja epäuskoinen niihin suhteen, että venkoilin aloittamisen kanssa piiitkään. Ihan liian pitkään. En vaan kestänyt ajatusta, että MINÄ voisin olla todellisesti masentunut ja tarviin lääkkeitä siihen, että voisin paremmin.  Että en itsehoidolla ja tahdonvoimalla päässyt eteenpäin. Olinhan vielä nuori, melkein lapsi vielä. Eikö lääkkeet ole vain todella sairaita ja vanhuksia varten? 
Uuden identiteetin hyväksyminen vaati pohjaan putoamisen ja siellä jumittumisen. Olin myös ylivarovainen ja usein kestin turhaan kärsimyksen ennen kuin suostuin ottamaan rauhoittavia. Koin olevani heikko, että tarvitsin lääkkeitä. En tajunnut, että jouduin oikeasti kamppailemaan suurien vaikeiden asioiden ja tunteiden kanssa, jolloin on hyväksyttävää ja jopa suotavaa ottaa vähän apua vastaan lääkkeiden muodossa. Tuo määrä lääkkeitä, mitä teksteissä mainitsin on nykyisin naurettavan pieni määrä verrattuna siihen mitä nykyään syön. Enkä koe olevani nyt yhtään huonompi ihminen vaikka olenkin sairas ja syön lääkkeitä yhtä paljon kuin vanhainkodin asukkaat. Ollut pakko hyväksyä tää todellisuus. Koska turhaan elin sen taakan kanssa, mitä häpeä toi mukanaan ja tuntea morkkista siitä mitä olin.

En ole koskaan ollut alkoholin tai muiden päihteiden ystävä. Ehkä onneksi niin, niin en ole lähtenyt sille tielle, että leikkisin niiden ja lääkkeiden yhdistelmillä. Ymmärrän kuitenkin varsin hyvin niitä, jotka käyttää päihteitä selviytymiseen ja ylipääsemättömien tunteiden ylipääsemiseen. Mulla on dissosiaatio, sillä mä pääsen/joudun pois kun on liian ylivoimaista. Kaikilla tätä suojelumekanismia ei ole, niin päihteillä pääsee hetkeksi pois, vaikka se onkin yhtälailla itsetuhoista kuin viiltely tai muiden itsensä satuttamisen keinojen tavoin. Turhaan ketään on syyllistää, mitä keinoja he käyttävät sisäisten mörköjen taistelemiseen. Tarpeellisempi on auttaa ja löytää vaikka yhdessä parempia keinoja ja tapoja, millä ne huonot vanhat tavat automaattisesti väistyvät. Pahoja tapoja on turhaa yrittää repiä pois, vaan hyvää tulisi lisätä. Ja muistaa myös, ettei muutos ikinä tapahdu hetkessä. Usein kaikki ei ole meidän käsissä, siksi on hyvä kääntyä ammatilaisten pariin kun on kyseessä itsetuhoinen käyttäytyminen.







En alussa hakeutunut hoitoon itseni vuoksi. Menin sinne, koska Olavi kärsi mun sairaudesta. Läheisen on kivuliasta katsoa vierestä kun toinen itkee päivät pitkät, makaa vaan sängyssä haluten kuolemaa. En yhtään ymmärtänyt omaa tilannettani, se selkeni miulle matkan varrella vasta. Ja jossain vaiheessa aloin käydä hoidossa itseni vuoksi, aloin kiinnostua mun sisäisestä maailmasta ja halusin ymmärtää paremmin mun mielen liikkeitä. Tää oli suuri edistysaskel eheytymiseen. Ei kukaan voi parantua sairaudesta, jos sitä ei itse halua. Uskon mielellä olevan niin suuri vaikutus vartaloon ja että ne on niin kytköksissä toisiinsa, ettei toinen toimi ilman toista. Tai silloin ihminen ei ole kovin hyvinvoiva.

Olen aiemmin kertonut olevani hidas ja herkkä olento. Olen yrittänyt sopeuttanut itseäni muiden sanelemiin ehtoihin, muiden odotusten ja normien mukaan. Koin olevani vääränlainen ja skarppasin, jotta voisin olla niinkuin muut. Olla järkevä, tunnollinen ja hyvä kaikin puolin. Se oli kuin jahtais omaa häntäänsä, en päässyt koskaan perille. 
Virheille ei ollut tilaa. Nehän on luusereita, jotka mokailevat. Tai heikkoja. Ja minähän autan niitä, enhän voi olla yksi heistä. Ego oli suuri pienellä tytöllä, kunnes elämä astui peliin. Vaikka nyt välillä tää elo sattuu niin perkeleesti, niin emmä kuitenkaan tätä vaihtais pois. Olen saanut niin paljon ja nähnyt, oppinut niin paljon, että tää kaikki on ollut sen arvoinen. Ilman masennusta ja DIDtä moni asia ois jäänyt tapahtumatta. Nää kaikki muokkaa minusta minän ja mä oon ihan ok tyyppi, vaikka itse näin sanonkin. Ja aion elää minunlaista elämää. Koska minä olen hyvä, ihan just näin.




Kommentit

Suositut tekstit