Haku

Seuraa sähköpostitse

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

"Läskit ei lähde itkemällä"


Etsin reissun jälkeen kotiin tultua päiväkirjaani, huomasin sen olevan siin missä oon viimeksi sitä dissopäissäni sitä kirjoittanut ja...noh. puukottanut kynällä.

Pyrin siihen, että blogi on minun juttu, mutta välillä muut persoonatkin pääsevät ääneen, minun kertomana, itsensä toimesta tai limittäin, niinkuin postauksessa: "Kun netti ja positiivisuus yököttää". Ehkä tää blogi voi olla meidän. 

Mutta asiaan. Jonkun minun muun persoonan kirjoittamaan tekstiin:


26.10.18

Vituttaa. Kaikki. Vitun paskaa koko elämä. Ja kaikkihan on paskaa. Vitun blogeja ja vitunällöttävää Lari Saarilaa(ei oikea nimi, turhaan Googletat). En ymmärrä mitä näät siin paskas. ÄLLÖTTÄVÄÄ

Ja läskit ei lähde itkemällä eikä vittuuntumalla. Joten lähe lenkille, pyöräile, kävele rappusia, älä kaihda liikkumista vaikka se tuntuu ihan paskalta läskikasalta. Sä luovutat jo siinä kun ajattelet ettei mistään tuu mitään. Ei tuukaan jos et tee paskaakaan. Sun läskit on eniten sun päässäs. Niistä kun pääset irti niin vartalostakin lähtee. Älä ruikuta. Ei se auta mitään. Eikä ole reilu pikkuisille, että haukut jatkuvasti meidän vartaloa. Oot paskin esimerkki. Paraskin puhumaan muille arvoista ja arvostuksesta. Vitut. Sanon minä. Sä huijaat itseäsi ja muita vain niillä sun lätinöillä. Naurettavan naiviita. Luulet et jaat hyvää mut se on oikeasti aika lällyä paskaa. Auta itseäsi ensin jos meinaat tästä paskasta selvitä. Jaa hetken hyvää itelles jos meinaat jotain jakaa. Syöminen ei ole pahaa, eikä se ettet syö paskaa tee susta paremman. Terveellisemmän joo, mutta ei paremman.

Älä kuvittele, että sun ongelmat häviää sitten kun oot laihempi. Se on vaan yksi alue. Sulla on vielä paljon muuta sekaisin ja paskasti, mutta se kuuluu elämään tiiätkö. Sitä pitää vaan niellä ja elää silti. Luovuttaminen on perseestä. Älä ole perseestä.




---

Laihduttaminen ja painonpudotus on ollut itselläni 11 vuotiaasta asti, kun sinä kesänä söin aika paljon ja lihoin muutaman näkyvän kilon. Olin pulska lapsi, esiteini-iässä. En tiedä mistä olin poiminut sen, että pulleus on huono asia ja siitä täytyy päästä eroon. Olin tyytyväinen itseeni kun vuosi sen jälkeen olin laihduttanut ja mennyt yläasteelle, missä monet katsoivat perään sillä silmällä. Sain hyvää huomiota, jota mielestäni tuli tietenkin sen hoikkuuden takia, niin innostuin. 14 vuotiaana tuli se ensimmäinen masennusjakso ja laihduin entisestään. Yläasteen loppupäässä oli jo mielikuva selvä, hoikkana on kauniimpi. Jotenkin itselleni oli myös kehittynyt se ajatus, että olin jatkuvasti pullea, hieman yli siitä piti, vaikka kaikissa mittareissa olin kirjojen mukaan täysin normaalipainoinen. Siitä alkoi itsensä lyttääminen, että muutama kilo kevyempänä olisin hyväpainoinen.

Aikuisiällä painoin siis 52-54kg. Olen 156cm, joten en siis ollut laisinkaan iso. Käytin xs-s eli EKSTRA small ja small. Eli suomennettuna olin pienenkokoinen. Päässä silti pyöri jatkuvasti se tavoitepaino 50kg, vaikka se ei ollut mistään kotoisin. Olin siis jatkuvasti epätyytyväinen kokooni ja ajatus junnaa, et pakko laihduttaa. Noh en ikinä laihtunut siihen tavoitteeseen, kunnes iski suuri suorittamisvimma iltapuvun ja hääpuvun ompelussa. Olin tuolloin erittäin uupunut kaikesta ja aika masentunut. En juurikaan syönyt tai iloitsenut mistään. Ei voimat riittänyt siihen. Laihduin sitten sen vähäisen lihasmassani pois ja pääsin tavoitepainoon 50kg:n, enkä siitäkään saanut iloa. En tuntenut enää kovin paljon mitään.

Nykyisin painan yli 70kg, en enää tiedä kuinka paljon. Käytän kokoa M. Olen omasta mielestäni iso ja kömpelö. Liikuntaa harrastan ihan liian vähän, syömispuoli on melko kunnossa. Mutta pieksen itseäni aika lujaa henkisesti aina siitä jos syön herkkuja tai epäterveellisesti. Koen häpeää ja syyllisyyttä syömisestä. Enkä tykkää kun peilin edessä tai ohittaessa, sanon mielessäni et oonpa iso. Katson vanhoja kuvia ja toivon, että laihtuisin ees takas siihen 60kg:n, jota silloin pidin jo ihan maksimina rajana mitä saisin painaa. Tää kaikki voi normaalin, järkevän ja aidosti terveellisen ihmisen silmään vaikuttaa järjettömältä. Nyt noin paljon stressiä jostain painosta! Eikö syöminen ole normaali, energiaksi kuuluvaakin? Miksi siitä pitää tehä niin suuri haloo minkä painoinen ihminen on, eikö se sisäinen kauneus ole tärkein? No joo joo, mutta se, että perseen pyyhkiminenkin tuntuu rankalta ja kömpelöltä tän kokoisena niin haluan laihtua. En koe olevani minä, tämän kokoisena. Ahdistaa. Haluun laihtua ja voida hyvin.

Siinäpä se, miellän hyvinvoinnin sen painon ja hoikkuuden mukaan. Haluun olla aktiivinen ja hyvässä kunnossa. Silloinhan elämä maistuu ja ihminen on onnellinen, eikö? Tää saattaa olla idylli mitä pyöritän päässäni, muttei kovin todellinen tilanne. Ihminen saattaa olla normaalipainoinen, aktiivinen mutta kovin onneton ja yksinäinen. Kaikkia scenaarioita voi olla. Niin kuin minun toinen persoonani totesi, se on vaan yksi elämän osa-alue. Ehkei siihen kannata laittaa kaikki aikansa ja vaivansa.


Kyllä haluan vieläkin laihtua, mutten epäterveellisellä tavalla. Haluan ujuttaa sen päähäni, ettei hoikkuus tuo onnea ja hyvinvointia. Haluan harjoitella ja helliä vartaloani vahvaksi ja liikkuvaiseksi. Haluan ravita itseäni hyvin, muistaen, että ruuasta saa nauttia, eikä se ole vihollinen. En tahdo olla se aikuinen, joka mollaa itseään ja arvostelee muita heidän painonsa mukaan. Ei kilomäärä määritä ihmisen hyvyyttä. Mutta pakko on yhtyä kyllä siihen, ettei se läski itkemällä lähde. Silti se voi olla avain siihen onnellisuuteen. Itkeminen on hyvästä <3


sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Diagnoosin pelko




Tänään

31.10.18

Kun sain kuulla ensimmäisen kerran BDI-tulokseni ja psykiatrin suusta, että olin keskivaikeasti masentunut, muserruin täysin. Masennuin ja häpesin omaa ”heikkouttani”. Samalla kuitenkin itkussa oli helpotusta. Joku tietää, mitä minua vaivaa.

Diagnoosin saaminen saattaa olla vaikea paikka monelle. Ei kukaan halua olla mielisairas, hullu, näin junttilaisittain. Se, että ihmisen jalka murtuu ja sitä diagnosoidaan, hoidetaan asiankuuluvin keinoin on paljon hyväksyttävämpää kuin se, että mieli murtuu. Mielen murtuminen tarkoittaa monelle heikkoutta, huonommuutta, sillä sisu on meillä niin kunnioitettava asia. Tahdonvoimaa ja kurinalaisuutta. Tässä ja monessa maassa mennään eteenpäin vaikka mikä ois. Ei ole lupaa jäädä vitkuttelee, saati pysähtyä. heikoimmat jäävät jalkoihin. Menestyjät ovat ne, jotka hymyilevät pokaalit kädessään, vaikka kuinka väkinäinen ja kipuileva tuo hymy ois. Kunhan hymyilee. Meillähän menee hyvin, kun on kattokin pään päällä ja ruokaa pöydässä. Eihän meillä ole syytä olla huonovointisia, eihän?

Itse nään tämän kehityskynnyksenä niin kuin ennen oli, ettei mennä lääkäriin vaikka se jalka olis murtunut. Olihan sota-aikana paljon rankempaa ja silloinkin pärjättiin. Tuppisuuna ja naamaa kiristäen. Tää mielen murtuminen alkaa näkyä meidän sukupolvessa näkyvästi, koska meitä aiemmat ovat kestäneet kaiken paskan sisulla ja alkoholilla. Tai perheväkivallalla ja itsemurhina. Nyt alkaa näkyä mm. mielen lamaaantumisella, masennuksella, muilla mielisairauksilla ja monipuolisena itsetuhoisuutena. Kroppa ja mieli ei kestä enää yhtään enempää ja nyt sisällä huutaa kestämätön kipu, jota ei saada tuoda esille. Ne, jotka tuovat, ovat joko huomionhakuisia tai yksinkertaisesti vaan heikkoja. Koska ajatusmaailma ei ole niin kehittyneet kuin meiän aivojen itsesuojelumekanismi. Mieli voi hyvin huonosti ja se kuuluukin näkyä.

Somaattinen sairaus alkaa olla meitä vanhemmassa sukupolvessa hyväksyttyä, niin oisko se meidän sukupolvin vuoro hyväksyä ne mielisairaudet? Jopa alkaa hoitaa niitä tai ottaa apua edes vastaan jos sitä tarjotaan. Kovin moni ei pääse edes avun piiriin, niin kuin meillä hyvinvointivaltiossa. Miksi me sit lähetään karkuun, kun meiltä joku kysyy: miten voit? Ei sitä tarvi hymyillä ja vastaa, että ihan hyvin jos se ei ole asian todellinen laita. Saa voida huonosti, sillä meissä näkyy kaikkien sukupolvien kipu. Se on luonnollinen asia. Paska todellakin valuu alaspäin. Mutta se, että annatko sen valua jatkossakin, vai yritätkö toimia niin, että sitä valuis vähän vähemmän meitä seuraaville. Ihmiskunta kasvaa ja kehittyy, just näin. Meidän vanhemmat ja sitä vanhemmat ihmiset ovat tehneet työnsä, yrittäen parhaansa, niin eikö ole meidän aika kasvattaa sitä oikeaa sisua ja kohdata meidän sisäiset möröt? Astua esiin ja myöntää, että tarvitsemme apua. Me ei pärjätä yksin näiden kärsimysten kanssa. Sattuu liikaa, eikä tiiä miten päin pitäis olla. Sattuu jatkuvasti ja jokapuolella. Ojenna käsi, ehkä joku tarttuu siihen. Mutta jos leikit menestyjää ja tarpoat kohti hulluja suorituksia, jotta voit päällepäin näyttää vahvalta niin jätät jälkeesi sen paskavanan.

Kaikki ei onneksi ole saanut perinnöksi paskaa, niin niihin me voitais nyt huonomman pohjan saaneet turvautua. Tai niihin fiksuimpiin, jotka ovat tehneet sen työn jo. Pyyhkineet oman suvunsa jätökset ja alkaneet todellisesti voida hyvin. Meitä on monenlaisia täällä maapallon päällä. Eikö se solidaarisuus ole juuri se, että autetaan heikompia? Mitä sitten, vaikka me oltais ne heikommat. Miksi sitä pitää niin paljon hävetä? On olemassa Punaiset Ristit ja maailman erilaiset lyhenne-järjestöt. Siksi, koska meillä on tarve auttaa niitä heikompia. Jos vois edes hetken miettiä ja todeta se huonovointisuus. Näkyvä ja ei-näkyvä. Molemmat ovat yhtä tärkeitä lajin säilymiselle. Mielisairaudet tappavat yhtä lailla kuin somaattiset epidemiat. Riittääkö se katto pään päällä ja ruoka pöydässä, jos jokainen hetki elämässä menee selviytymiseen ja sisäisen myllerryksen kanssa taistelemiseen? Sisällissota itsensä kanssa. Mieli voi murtua ja sen myötä koko elämä. Olen loistava esimerkki tästä. Mutta tiedän myös, että sodan jälkeen alkaa uudelleenrakentaminen. Ellei jopa ehyemmän sellaisen.

Ainoastaan tosin, jos siitä selviää hengissä.

Samalla, kun en hyväksynyt sairastavani, pidin itseäni parempana kuin muut. Minä olen se, joka muita auttaa ja hoitaa. Enhän minä voi tarvita ja olla heikko. Ego kyllä otti turpaan tässä taistelussa. Onneksi niin. 
Kyllä, myönnän nyt tarvitsevani apua.



Onko lihavuus epäonnistumista?

Varoitus! Kaikissa näissä kuvissa saatan näyttää lihavalta. Tässä maailmassa ja tässä ajassa ihannoidaan hoikkia ja lihaksikkaita ihmis...