Diagnoosin pelko




Tänään

31.10.18

Kun sain kuulla ensimmäisen kerran BDI-tulokseni ja psykiatrin suusta, että olin keskivaikeasti masentunut, muserruin täysin. Masennuin ja häpesin omaa ”heikkouttani”. Samalla kuitenkin itkussa oli helpotusta. Joku tietää, mitä minua vaivaa.

Diagnoosin saaminen saattaa olla vaikea paikka monelle. Ei kukaan halua olla mielisairas, hullu, näin junttilaisittain. Se, että ihmisen jalka murtuu ja sitä diagnosoidaan, hoidetaan asiankuuluvin keinoin on paljon hyväksyttävämpää kuin se, että mieli murtuu. Mielen murtuminen tarkoittaa monelle heikkoutta, huonommuutta, sillä sisu on meillä niin kunnioitettava asia. Tahdonvoimaa ja kurinalaisuutta. Tässä ja monessa maassa mennään eteenpäin vaikka mikä ois. Ei ole lupaa jäädä vitkuttelee, saati pysähtyä. heikoimmat jäävät jalkoihin. Menestyjät ovat ne, jotka hymyilevät pokaalit kädessään, vaikka kuinka väkinäinen ja kipuileva tuo hymy ois. Kunhan hymyilee. Meillähän menee hyvin, kun on kattokin pään päällä ja ruokaa pöydässä. Eihän meillä ole syytä olla huonovointisia, eihän?

Itse nään tämän kehityskynnyksenä niin kuin ennen oli, ettei mennä lääkäriin vaikka se jalka olis murtunut. Olihan sota-aikana paljon rankempaa ja silloinkin pärjättiin. Tuppisuuna ja naamaa kiristäen. Tää mielen murtuminen alkaa näkyä meidän sukupolvessa näkyvästi, koska meitä aiemmat ovat kestäneet kaiken paskan sisulla ja alkoholilla. Tai perheväkivallalla ja itsemurhina. Nyt alkaa näkyä mm. mielen lamaaantumisella, masennuksella, muilla mielisairauksilla ja monipuolisena itsetuhoisuutena. Kroppa ja mieli ei kestä enää yhtään enempää ja nyt sisällä huutaa kestämätön kipu, jota ei saada tuoda esille. Ne, jotka tuovat, ovat joko huomionhakuisia tai yksinkertaisesti vaan heikkoja. Koska ajatusmaailma ei ole niin kehittyneet kuin meiän aivojen itsesuojelumekanismi. Mieli voi hyvin huonosti ja se kuuluukin näkyä.

Somaattinen sairaus alkaa olla meitä vanhemmassa sukupolvessa hyväksyttyä, niin oisko se meidän sukupolvin vuoro hyväksyä ne mielisairaudet? Jopa alkaa hoitaa niitä tai ottaa apua edes vastaan jos sitä tarjotaan. Kovin moni ei pääse edes avun piiriin, niin kuin meillä hyvinvointivaltiossa. Miksi me sit lähetään karkuun, kun meiltä joku kysyy: miten voit? Ei sitä tarvi hymyillä ja vastaa, että ihan hyvin jos se ei ole asian todellinen laita. Saa voida huonosti, sillä meissä näkyy kaikkien sukupolvien kipu. Se on luonnollinen asia. Paska todellakin valuu alaspäin. Mutta se, että annatko sen valua jatkossakin, vai yritätkö toimia niin, että sitä valuis vähän vähemmän meitä seuraaville. Ihmiskunta kasvaa ja kehittyy, just näin. Meidän vanhemmat ja sitä vanhemmat ihmiset ovat tehneet työnsä, yrittäen parhaansa, niin eikö ole meidän aika kasvattaa sitä oikeaa sisua ja kohdata meidän sisäiset möröt? Astua esiin ja myöntää, että tarvitsemme apua. Me ei pärjätä yksin näiden kärsimysten kanssa. Sattuu liikaa, eikä tiiä miten päin pitäis olla. Sattuu jatkuvasti ja jokapuolella. Ojenna käsi, ehkä joku tarttuu siihen. Mutta jos leikit menestyjää ja tarpoat kohti hulluja suorituksia, jotta voit päällepäin näyttää vahvalta niin jätät jälkeesi sen paskavanan.

Kaikki ei onneksi ole saanut perinnöksi paskaa, niin niihin me voitais nyt huonomman pohjan saaneet turvautua. Tai niihin fiksuimpiin, jotka ovat tehneet sen työn jo. Pyyhkineet oman suvunsa jätökset ja alkaneet todellisesti voida hyvin. Meitä on monenlaisia täällä maapallon päällä. Eikö se solidaarisuus ole juuri se, että autetaan heikompia? Mitä sitten, vaikka me oltais ne heikommat. Miksi sitä pitää niin paljon hävetä? On olemassa Punaiset Ristit ja maailman erilaiset lyhenne-järjestöt. Siksi, koska meillä on tarve auttaa niitä heikompia. Jos vois edes hetken miettiä ja todeta se huonovointisuus. Näkyvä ja ei-näkyvä. Molemmat ovat yhtä tärkeitä lajin säilymiselle. Mielisairaudet tappavat yhtä lailla kuin somaattiset epidemiat. Riittääkö se katto pään päällä ja ruoka pöydässä, jos jokainen hetki elämässä menee selviytymiseen ja sisäisen myllerryksen kanssa taistelemiseen? Sisällissota itsensä kanssa. Mieli voi murtua ja sen myötä koko elämä. Olen loistava esimerkki tästä. Mutta tiedän myös, että sodan jälkeen alkaa uudelleenrakentaminen. Ellei jopa ehyemmän sellaisen.

Ainoastaan tosin, jos siitä selviää hengissä.

Samalla, kun en hyväksynyt sairastavani, pidin itseäni parempana kuin muut. Minä olen se, joka muita auttaa ja hoitaa. Enhän minä voi tarvita ja olla heikko. Ego kyllä otti turpaan tässä taistelussa. Onneksi niin. 
Kyllä, myönnän nyt tarvitsevani apua.



Kommentit

Suositut tekstit