Tänään
31.10.18
31.10.18
Kun sain kuulla ensimmäisen kerran BDI-tulokseni ja psykiatrin
suusta, että olin keskivaikeasti masentunut, muserruin täysin. Masennuin ja
häpesin omaa ”heikkouttani”. Samalla kuitenkin itkussa oli helpotusta. Joku
tietää, mitä minua vaivaa.
Diagnoosin saaminen saattaa olla vaikea paikka monelle. Ei
kukaan halua olla mielisairas, hullu, näin junttilaisittain. Se, että ihmisen
jalka murtuu ja sitä diagnosoidaan, hoidetaan asiankuuluvin keinoin on paljon
hyväksyttävämpää kuin se, että mieli murtuu. Mielen murtuminen tarkoittaa
monelle heikkoutta, huonommuutta, sillä sisu on meillä niin kunnioitettava
asia. Tahdonvoimaa ja kurinalaisuutta. Tässä ja monessa maassa mennään
eteenpäin vaikka mikä ois. Ei ole lupaa jäädä vitkuttelee, saati pysähtyä.
heikoimmat jäävät jalkoihin. Menestyjät ovat ne, jotka hymyilevät pokaalit
kädessään, vaikka kuinka väkinäinen ja kipuileva tuo hymy ois. Kunhan hymyilee.
Meillähän menee hyvin, kun on kattokin pään päällä ja ruokaa pöydässä. Eihän
meillä ole syytä olla huonovointisia, eihän?
Itse nään tämän kehityskynnyksenä niin kuin ennen oli, ettei
mennä lääkäriin vaikka se jalka olis murtunut. Olihan sota-aikana paljon
rankempaa ja silloinkin pärjättiin. Tuppisuuna ja naamaa kiristäen. Tää mielen
murtuminen alkaa näkyä meidän sukupolvessa näkyvästi, koska meitä aiemmat ovat
kestäneet kaiken paskan sisulla ja alkoholilla. Tai perheväkivallalla ja itsemurhina.
Nyt alkaa näkyä mm. mielen lamaaantumisella, masennuksella, muilla mielisairauksilla
ja monipuolisena itsetuhoisuutena. Kroppa ja mieli ei kestä enää yhtään enempää
ja nyt sisällä huutaa kestämätön kipu, jota ei saada tuoda esille. Ne, jotka
tuovat, ovat joko huomionhakuisia tai yksinkertaisesti vaan heikkoja. Koska
ajatusmaailma ei ole niin kehittyneet kuin meiän aivojen itsesuojelumekanismi.
Mieli voi hyvin huonosti ja se kuuluukin näkyä.
Somaattinen sairaus alkaa olla meitä vanhemmassa sukupolvessa
hyväksyttyä, niin oisko se meidän sukupolvin vuoro hyväksyä ne mielisairaudet?
Jopa alkaa hoitaa niitä tai ottaa apua edes vastaan jos sitä tarjotaan. Kovin
moni ei pääse edes avun piiriin, niin kuin meillä hyvinvointivaltiossa. Miksi me
sit lähetään karkuun, kun meiltä joku kysyy: miten voit? Ei sitä tarvi hymyillä
ja vastaa, että ihan hyvin jos se ei ole asian todellinen laita. Saa voida
huonosti, sillä meissä näkyy kaikkien sukupolvien kipu. Se on luonnollinen
asia. Paska todellakin valuu alaspäin. Mutta se, että annatko sen valua
jatkossakin, vai yritätkö toimia niin, että sitä valuis vähän vähemmän meitä
seuraaville. Ihmiskunta kasvaa ja kehittyy, just näin. Meidän vanhemmat ja sitä
vanhemmat ihmiset ovat tehneet työnsä, yrittäen parhaansa, niin eikö ole meidän
aika kasvattaa sitä oikeaa sisua ja kohdata meidän sisäiset möröt? Astua esiin
ja myöntää, että tarvitsemme apua. Me ei pärjätä yksin näiden kärsimysten
kanssa. Sattuu liikaa, eikä tiiä miten päin pitäis olla. Sattuu jatkuvasti ja
jokapuolella. Ojenna käsi, ehkä joku tarttuu siihen. Mutta jos leikit
menestyjää ja tarpoat kohti hulluja suorituksia, jotta voit päällepäin näyttää
vahvalta niin jätät jälkeesi sen paskavanan.
Kaikki ei onneksi ole saanut perinnöksi paskaa, niin niihin me
voitais nyt huonomman pohjan saaneet turvautua. Tai niihin fiksuimpiin, jotka
ovat tehneet sen työn jo. Pyyhkineet oman suvunsa jätökset ja alkaneet todellisesti
voida hyvin. Meitä on monenlaisia täällä maapallon päällä. Eikö se
solidaarisuus ole juuri se, että autetaan heikompia? Mitä sitten, vaikka me oltais
ne heikommat. Miksi sitä pitää niin paljon hävetä? On olemassa Punaiset Ristit
ja maailman erilaiset lyhenne-järjestöt. Siksi, koska meillä on tarve auttaa
niitä heikompia. Jos vois edes hetken miettiä ja todeta se huonovointisuus.
Näkyvä ja ei-näkyvä. Molemmat ovat yhtä tärkeitä lajin säilymiselle. Mielisairaudet
tappavat yhtä lailla kuin somaattiset epidemiat. Riittääkö se katto pään päällä
ja ruoka pöydässä, jos jokainen hetki elämässä menee selviytymiseen ja sisäisen
myllerryksen kanssa taistelemiseen? Sisällissota itsensä kanssa. Mieli voi murtua
ja sen myötä koko elämä. Olen loistava esimerkki tästä. Mutta tiedän myös, että
sodan jälkeen alkaa uudelleenrakentaminen. Ellei jopa ehyemmän sellaisen.
Ainoastaan tosin, jos siitä selviää hengissä.
Samalla, kun en hyväksynyt sairastavani, pidin itseäni
parempana kuin muut. Minä olen se, joka muita auttaa ja hoitaa. Enhän minä voi
tarvita ja olla heikko. Ego kyllä otti turpaan tässä taistelussa. Onneksi niin.
Kyllä, myönnän nyt tarvitsevani apua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti