Läskit ei lähde itkemällä


Etsin reissun jälkeen kotiin tultua päiväkirjaani, huomasin sen olevan siin missä oon viimeksi sitä dissopäissäni sitä kirjoittanut ja...noh. puukottanut kynällä.

Pyrin siihen, että blogi on minun juttu, mutta välillä muut persoonatkin pääsevät ääneen, minun kertomana, itsensä toimesta tai limittäin, niinkuin postauksessa: "Kun netti ja positiivisuus yököttää". Ehkä tää blogi voi olla meidän. Osittain. 

Mutta asiaan. Jonkun minun muun persoonan kirjoittamaan tekstiin:


26.10.18

Vituttaa. Kaikki. Vitun paskaa koko elämä. Ja kaikkihan on paskaa. Vitun blogeja ja vitunällöttävää Lari Saarilaa(ei oikea nimi, turhaan Googletat). En ymmärrä mitä näät siin paskas. ÄLLÖTTÄVÄÄ

Ja läskit ei lähde itkemällä eikä vittuuntumalla. Joten lähe lenkille, pyöräile, kävele rappusia, älä kaihda liikkumista vaikka se tuntuu ihan paskalta läskikasalta. Sä luovutat jo siinä kun ajattelet ettei mistään tuu mitään. Ei tuukaan jos et tee paskaakaan. Sun läskit on eniten sun päässäs. Niistä kun pääset irti niin vartalostakin lähtee. Älä ruikuta. Ei se auta mitään. Eikä ole reilu pikkuisille, että haukut jatkuvasti meidän vartaloa. Oot paskin esimerkki. Paraskin puhumaan muille arvoista ja arvostuksesta. Vitut. Sanon minä. Sä huijaat itseäsi ja muita vain niillä sun lätinöillä. Naurettavan naiviita. Luulet et jaat hyvää mut se on oikeasti aika lällyä paskaa. Auta itseäsi ensin jos meinaat tästä paskasta selvitä. Jaa hetken hyvää itelles jos meinaat jotain jakaa. Syöminen ei ole pahaa, eikä se ettet syö paskaa tee susta paremman. Terveellisemmän joo, mutta ei paremman.

Älä kuvittele, että sun ongelmat häviää sitten kun oot laihempi. Se on vaan yksi alue. Sulla on vielä paljon muuta sekaisin ja paskasti, mutta se kuuluu elämään tiiätkö. Sitä pitää vaan niellä ja elää silti. Luovuttaminen on perseestä. Älä ole perseestä.




Päässä:

”Saanko käyttää sun tekstiä? Hyviä pointteja mun mielestä, mitä haluisin jakaa.”

Vitun sama”

Uskon, että vaikka hän ei ajattele, että bloggaaminen ole mitenkään merkityksellinen, niin silti kokee sen ehkä jopa salaa hyvää oloa, että mie olin innoissani, kun luin hänen mielipiteitään ja haluan jakaa sen muille. Ei se haittaa. Saa nauttia.



Laihduttaminen ja painonpudotus on ollut itselläni 11 vuotiaasta asti, kun sinä kesänä söin aika paljon ja lihoin muutaman näkyvän kilon. Olin pulska lapsi, esiteini-iässä. En tiedä mistä olin poiminut sen, että pulleus on huono asia ja siitä täytyy päästä eroon. Olin tyytyväinen itseeni kun vuosi sen jälkeen olin laihduttanut ja mennyt yläasteelle, missä monet katsoivat perään sillä silmällä. Sain hyvää huomiota, jota mielestäni tuli tietenkin sen hoikkuuden takia, niin innostuin. 14 vuotiaana tuli se ensimmäinen masennusjakso ja laihduin entisestään. Yläasteen loppupäässä oli jo mielikuva selvä, hoikkana on kauniimpi. Jotenkin itselleni oli myös kehittynyt se ajatus, että olin jatkuvasti pullea, hieman yli siitä piti, vaikka kaikissa mittareissa olin kirjojen mukaan täysin normaalipainoinen. Siitä alkoi itsensä lyttääminen, että muutama kilo kevyempänä olisin hyväpainoinen.

Aikuisiällä painoin siis 52-54kg. Olen 156cm, joten en siis ollut laisinkaan iso. Käytin xs-s eli EKSTRA small ja small. Eli suomennettuna olin pienenkokoinen. Päässä silti pyöri jatkuvasti se tavoitepaino 50kg, vaikka se ei ollut mistään kotoisin. Olin siis jatkuvasti epätyytyväinen kokooni ja ajatus junnaa, et pakko laihduttaa. Noh en ikinä laihtunut siihen tavoitteeseen, kunnes iski suuri suorittamisvimma iltapuvun ja hääpuvun ompelussa. Olin tuolloin erittäin uupunut kaikesta ja aika masentunut. En juurikaan syönyt tai iloitsenut mistään. Ei voimat riittänyt siihen. Laihduin sitten sen vähäisen lihasmassani pois ja pääsin tavoitepainoon 50kg:n, enkä siitäkään saanut iloa. En tuntenut enää kovin paljon mitään.

Nykyisin painan yli 70kg, en enää tiedä kuinka paljon. Käytän kokoa M. Olen omasta mielestäni iso ja kömpelö. Liikuntaa harrastan ihan liian vähän, syömispuoli on melko kunnossa. Mutta pieksen itseäni aika lujaa henkisesti aina siitä jos syön herkkuja tai epäterveellisesti. Koen häpeää ja syyllisyyttä syömisestä. Enkä tykkää kun peilin edessä tai ohittaessa, sanon mielessäni et oonpa iso. Katson vanhoja kuvia ja toivon, että laihtuisin ees takas siihen 60kg:n, jota silloin pidin jo ihan maksimina rajana mitä saisin painaa. Tää kaikki voi normaalin, järkevän ja aidosti terveellisen ihmisen silmään vaikuttaa järjettömältä. Nyt noin paljon stressiä jostain painosta! Eikö syöminen ole normaali, energiaksi kuuluvaakin? Miksi siitä pitää tehä niin suuri haloo minkä painoinen ihminen on, eikö se sisäinen kauneus ole tärkein? No joo joo, mutta se, että perseen pyyhkiminenkin tuntuu rankalta ja kömpelöltä tän kokoisena niin haluan laihtua. En koe olevani minä, tämän kokoisena. Ahdistaa. Haluun laihtua ja voida hyvin.
Siinäpä se, miellän hyvinvoinnin sen painon ja hoikkuuden mukaan. Haluun olla aktiivinen ja hyvässä kunnossa. Silloinhan elämä maistuu ja ihminen on onnellinen, eikö? Tää saattaa olla idylli mitä pyöritän päässäni, muttei kovin todellinen tilanne. Ihminen saattaa olla normaalipainoinen, aktiivinen mutta kovin onneton ja yksinäinen. Kaikkia scenaarioita voi olla. Niin kuin minun toinen persoonani totesi, se on vaan yksi elämän osa-alue. Ehkei siihen kannata laittaa kaikki aikansa ja vaivansa.


Kyllä haluan vieläkin laihtua, mutten epäterveellisellä tavalla. Haluan ujuttaa sen päähäni, ettei hoikkuus tuo onnea ja hyvinvointia. Haluan harjoitella ja helliä vartaloani vahvaksi ja liikkuvaiseksi. Haluan ravita itseäni hyvin, muistaen, että ruuasta saa nauttia, eikä se ole vihollinen. En tahdo olla se aikuinen, joka mollaa itseään ja arvostelee muita heidän painonsa mukaan. Ei kilomäärä määritä ihmisen hyvyyttä. Mutta pakko on yhtyä kyllä siihen, ettei se läski itkemällä lähde. Silti se voi olla avain siihen onnellisuuteen. Itkeminen on hyvästä <3


Kommentit

Suositut tekstit