Haku

Seuraa sähköpostitse

tiistai 9. heinäkuuta 2019

"Olenko mä negatiivinen ihminen?" - "Kyllä, olet sä aika."



Kun sairastaa, koko maailma luisuu hiljalleen pois radoiltaan. Elämä muuttuu, niin pienet kuin isot asiat. Ei ole itsestäänselvyyksiä, ei varsinkaan kun omasta toimintakyvystä on kyse. Ihminen kuin syntyy uudelleen. Tai pakotetaan syntymään. Sairaus voi olla mahdollisuus, jos sen kykenee näkemään sen niin. Se voi olla umpikuja, josta poispääsyä ei ole. Mutta usein se on matka itseensä, syvimpiin kolkkiin itsensä kanssa, eikä kiertotietä ole.

Kun sairastuin näkyvästi masennukseen niin, että toimintakyky oli nollilla, ei miun persoonasta ollut enää rippeitäkään. Kun traumat nousi pintaan käsiteltäväksi, elämä muuttui selviytymiseksi. Nyt terapian ollessa tauolla ja ollaan keskitetty vakauttamiseen, alkaa hiljalleen identiteetti rakentua pienistä paloista. Oon ollut niin pitkään sumuverkossa, etten ole ehtinyt edes kyseenalaistaa. Millainen olen ihmisenä? Kun kaikki energia on ollut sisäisen maailman työstämiseen, unohtuu: Millainen ihminen olen muille ihmisille? Mitä mä jaan muille mun läsnäololla? Olenko unohtanut muut keskittyäni liikaa omiin traumoihin ja kipuihin?





Tiedän, miun omalla taakalla on ollut aikansa. On ollut oikein unohtaa muut ja käsitellä omia paskojaan, ettei epätietoisesti jaa niitä ympäriinsä. Mutta oon ihan oikeasti unohtanut muut. Vaikka mukamas teen tän kaiken, jotta voin olla kivempi ja ihanampi muita varten. Mut ei. Mun kivut ja taistelut on jättänyt kovat arvet. Mä olen kyynistynyt, liian uupunut olemaan aidosti kiinnostunut muista. Huomaan, että väsyn hirveästi ollessani muiden kanssa. Mä yritän, mutta tuntuu etten onnistu tässä ihmissuhteiden maailmassa. Mulla ei riitä lahkeet siihen. Oonko vaan yksinkertaisesti liian väsynyt? Kysyin mun mieheltä tänään: "Olenko mä negatiivinen ihminen?" Vastaus oli kyllä. Aika. Tää romutti mun käsitys itsestäni. Luulin tosissani, että mä jaan hyvää ympärilleni ja kannustan muita. Mutta oon lähiaikoina huomannut, että mä tökin, sörkin, arvostelen arvostelijoita eli oon tekopyhä ja kaiken kukkuraksi vaadin ihmisiltä. En ota vastuuta omasta voinnista vaan vaadin muita "pelastamaan" minut. Kohtaamaan miut. Näkemään ja kuulemaan miut. Ja tää jos mikä on erittäin raskas ja epäreilua. Imen mehut ihmisistä mun ympäriltäni. Olenko sellainen, kuten olen toivonut, että musta kasvaisi?





Kun ihminen voi huonosti, se heijastuu lähiympäristöön. Se näkyy sanoissa, teoissa ja olemuksesta. Kukaan ei huvikseen ole kusipää. Vaikka oon tiedostanut tän itsessäni jo useamman kuukauden, niin en osaa lakkaa olemasta se perseenreikä. Tiedän, että läheisimmille pystyy olemaan inhottava, koska ne ei sua hylkää. Mutta missä menee raja? Oon hokenut, etten halua olla rakkaimmilleni inhottava. Mutta mitä jos musta ei ole mihinkään muuhun nyt? Kuinka pitkään tällainen vaihe sitten kestää? Alan herätä siihen, etten ole kiva. Ja aion tietoisesti muuttaa käytöstapojani. Mutta oonko repinyt niin monta kertaa haavat auki, että ne ei edes ehdi arpeutua?






Oon aiemmmin Hunkkelin (toinen persoona 15v) kanssa kirjoittanut tässä raflaavan mietteen positiivisuudesta. Mutta oonko juuttunut nyt negatiivisuuteen ja synkkyyteen? Pyörinkö mie tahallaan siinä pohjassa, koska se on tuttu ja turvallinen? Voiko olla, että parempi ois olla olematta positiivinen tai negatiivinen vaan ottaa asiat vastaan ihan sellaisina kuin ovat. Yrittää olla lokeroimatta itsensä mihinkään. Mä olen mä. Ja mie oon tätä kaikkea. Sekoituksena. En pyri positiivisuuteen, mutta en halua negistellä turhaan. En halua uuvuttaa ihmiset mun ympäriltään. Pelkään kyllä, että kaikilla on rajansa. Enkä tahdo rakkauden olevan kestämistä. Tahdon voivani antaa jotain maailmalle. Tahdon, että voin rakastaa ja välittää. Ja se olisi se mikä näkyisi. Vaikka mua on satutettu, niin ei mun tarvitse olla uhri koko loppuelämän.





Tervetuloa uusi askel. Uusi porras elämässä. En jätä sinua sisimpääni, mutta en käännä enää selkää muille <3

keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

Onko lihavuus epäonnistumista?

Varoitus! Kaikissa näissä kuvissa saatan näyttää lihavalta.


Tässä maailmassa ja tässä ajassa ihannoidaan hoikkia ja lihaksikkaita ihmisiä. Sellaisia vartaloita koetaan kauniiksi, terveiksi ja normaaleiksi. Useimmat mitä poikkeaa siitä, on sitä vastaan. Ulkonäkökeskeinen kulttuuri on myrkyllistä ja monet eivät edes kyseenalaista tätä ihannetta. Itse kuulun näihin. Vaikka tiedän ja olen nähnyt lukuisia kauniita ihmisiä, joiden kauneus on paljon enemmän kuin miltä näyttävät, niin on silti viehättävyys ollut itselleni kovin suuri arvo. Se on iskostettu niin syvälle, etten osaa päästää siitä irti vaikka kuinka paljon pyristelenkin. Olen ristiriidassa arvojeni kanssa. Haluan oppia vaalimaan kauneutta, mutta myös avartamaan näkemystäni siitä.







Niinkuin tässä tekstissä, kerroin sisäisestä taistelustani painon kanssa, joka ei näkynyt hirveästi ulospäin. Pitkään masennusta sairastuttuani ja kovassa stressissä ollut vartalo alkoi oireilemaan laihtumisella ja uupumisella. Mutta tällainenhän ei pistänyt mun mielen hälyttämään, sen sijaan jopa olin salaa tyytyväinen siitä, että kuihduin. Vasta kun aloin lihomaan niin huomioin, että kroppani ei nyt voi kovin hyvin. Olihan se yrittänyt hälyttää niillä kivuilla ja ruokahaluttomuudella, jonka takia laihduin pienestä vartalostani vielä lisää 2013 kun olin alipainoinen. Mutta en ollut kovin hyvä kuuntelemaan.

Tässä yhteiskunnassa kun eletään, niin oli normaalia, että laihtumisesta tokaistaan ihailevasti kuin taas lihomisesta saatetaan heittää "huumorintajuinen" ja moittimisen tapainen vitsi. Niin vietnamilaiset kuin suomalaisetkin ovat suorasanaisia ja rehtejä omasta mielestään, kun arvostelevat muiden ulkonäköä tai mitä vaan pinnallista. Valitettavasti olen vietnamilainen-suomalainen, ja näitä totuuden laukaisijoita löytyy lähipiiristä ihan liikaa. Nyt lihavuudestani olen kärsinyt jo monta vuotta kilpirauhasen vajaatoiminnan takia,lohtusyönnillä ja liikkumattomuudella. Tiedän, etten voi hyvin, mutten usko, että ruoskalla saan pysyviä ja hyviä tuloksia terveyden kannalta. Olen ollut laiha, enkä silloin todellakaan ollut terve. Mutta vaikka olen sairas, niin oonhan muutakin?





Tänäänkin olen itkenyt siitä, kuinka on niin paljon paineita olla jotain mitä en vielä ole. Hoikka ja hyväkuntoinen. Niin mieleltään kuin vartaloltaan, sillä ihanteeni ei ole muuttunut. Vaikka olen huomioinut enemmän erilaisia vartaloita ja ihailen uimahalleissa kuin kauniita ovat naiset ja niiden vartalot! Olen ihan liikaa sättinyt tätä kroppaa syyttelyllä ja ilkeillyillä. En ole ollut kiitollinen ja rakastanut vartaloani, niinkuin sitä kuuluisi arvostavan.

Uskon, että kun vartalolleni on tehty väkivaltaa, niin en ole pystynyt tajuamaan, että minun kuuluisi varjella sitä ja olla itselleni mahdollisimman hellä. Olen matkinut hyväksikäyttäjiä ja käyttänyt vartaloani esineenä, jotain millä saavuttaa ja tyydyttää tarpeita. Enkä tarkoita vaan seksuaalisesti vaan ihan yleisesti. Vartaloni on ollut välineenä egon pönkitykseen, sillä olen teinistä asti tajunnut kuinka tää maailma toimii. Viehättävät ihmiset ovat "arvokkaampia" ja siten aina pyrkinyt vain kiillottamaan sen oman pinnan. Ihan sama kuin paljon paskaa sen alle piilottaa, kunhan on pinta hyvä. Ja tää on SAIRASTA.







Mielenterveyspotilaana huomaan, kuinka ulkonäkökeskeinen saattaa olla myös tää systeemi, jossa pyöritään. Harvat näkevät pinnan alle, vaikka ovatkin hoitoalalla. Mutta kiittäköön, että sentään löytyy niitä helmiä. Kunpa niiden armollisuus ja kyky voisi levittää tasaisesti koko populaatioon. Aina voi haaveilla. Ja vaikuttaa omalla tavallaan.

Jos seuraavan kerran, kun olet koko päivän tsempannut, että pääset suihkuun sen 3vkn sängyssä makaamisen jälkeen ja henkilökunta sanoo, että voit ihan hyvin kun habitus sanoo niin. Tai seuraavan kerran, kun olet dissomaniassa tälläytynyt todella kuntoon ja ihmiset luulee, että voit todella hyvin, koska ulkonäkö sanoo niin. Sen seuraavan kerran, voit avata ja kertoa sen todellisuuden. Sen faktan, että sinuun sattuu, sinä et voi kovin hyvin. Ja pyydä apua. Jos sitten sen seuraavan kerran kun törmäät tuttuun, et sano silloin ihailevasti kun hän on laihtunut tai moiti, kun siskosi on lihonnut, vaan kysyt heiltä lämmöllä: "Miten voit?"






Miten puhuisit parhaalle ystävällesi?


Lihavuus tai laihuus ei ole epäonnistumista tai mitenkään ihmisarvoa mittavaa. Niinkuin siskontyttöni sanoo, se on vaan koko. Sinä ja minä ollaan paljon enemmän kuin mitä meidän koko kertoo. Voi se toki olla epämieluisa ja epävarmuutta tuova asia, mutta muista, me olemme paljon enemmän ja todellinen kauneus on kokonaisuutta. Voi olla täydellisen näköinen ihminen ja sisältö on täyttä kakkaa. Voi olla myös ruma ja täynnä kakkaa. Kakkaa meissä kaikissa on jokatapauksessa, joten. Yritetään olla olematta nihkeitä nipottajia meidän ulkonäköä kohtaan. Opetellaan olemaan kilttejä ja reiluja itsemme ja vartaloamme kohtaan, jooko?



tiistai 4. kesäkuuta 2019

Lapseton äiti




Siskonpojan päiväkodin kevätjuhlissa ihmiset nauroivat, oli kesäntuntua ja haikeutta ilmassa. Oli paljon lapsia, isoja ja pieniä, vauvoja jopa. Oli perheitä, jotka olivat läsnä ja hoitajia, jotka ylpeinä ojentivat kukkia lapsille.

Tämä kaikki vihlaisi ja syvältä. Tämä kaikki muistuttaa minua siitä, kuinka en itse kykene enää toimia lastenhoitajana työssäni ja sitä suurta kuilua, mitä minulla on näiden perheisiin nähden. Olen sairas ja sen verran toimintakyvytön, että psykiatri oli keskenmenon ja osastohoidon jälkeen kehoittanut, että hän suosittelee meille ehkäisyä. Eikä nää, että olisi meidän tilanteeseen hyvä tulla lapsi.




Olen 15vuotiaasta saakka toivonnut lasta. Olin haljeta ylpeydestä kun sain toimia vanhimman sisareni nuorimman pojan sylikummina. Olin tärkeä ja minulla oli merkitystä. Minuun luottivat, että antoivat minulle vastuun hoitaa ja kasvattaa tätä poikaa kummipoikanani. Teini-iässä kummius merkitsi vähän eri asiaa minulle kuin nykyään. Silloin päätin, että tämän minä hoidan hyvin. Ja niin hoidinkin. Siskoni aloittaessa uutta yritystä poika oli jo vauvasta asti ollut minulle kuin oma poika. Minä hoidin, syötin ja nukutin lasta. Hän roikkui perässäni kuin hai laivaa. Otin hänet mukaan kun tapasin ystäviäni ja jatkuvasti keksin kaikkea, mikä poikaa voisi viihdyttää. Olin hänelle kuin toinen äiti.

Kun kasvoin muutaman vuoden ja siskoni yritys kukoisti jäi aiemmatkin lapset minun hoiviini usein. Minusta kuoriutui teiniäiti kolmelle kakaralle. Olihan äitini ja heidän äiti ajoittain mukana kuviossa kun töiltä ehtivät, mutta usein oli me neljä. Minä ja lapset. Näin nekin muistavat heidän lapsuuden kun nykyään menneitä muistellaan. Minusta oli kiva leikkiä perhettä. En minä siihen muita tarvinnut.
Kunnes menin ja rakastuin. Aloin seurustelemaan Olavin kanssa 18vuotiaana ja Olavista tuli uus perheenjäsen meiän pikkukoplaan. Niin usein hän oli meillä. Muutin omilleen 19vuotiaana ja lapset jäi kotiin. Kävin niin usein siellä kuin pystyin. Oli ne mun pikkuisia, vaikka en enää kotona asunut.

2010 Olaville tuli tieto, että pääsi Kovalahteen opiskelemaan ja meillä oli päätös edessä. Muutto uuteen paikkakuntaan. Matkaa tuli siis noin 500km lapsuuden kotiini. Koin syyllisyyttä ja omantunnontuskia. En halunnut luopua miun kakaroista. Mutta en halunnut myöskään jäädä kun rakastettu muuttaa niin kauas. Päätin, että minähän ravaan sitten sen matkan. Muutosta kertominen lapsille oli elämäni yksi inhottavimmista hetkistä. Vanhin poika ei reagoinut mitenkään näkyvästi, olihan hän jo 17v. Hän on ollut aina rauhallinen eikä puhu paljon omista tunteistaan. Keskimmäinen oli 13v tyttö, joka suuttui minulle ja sanoi toivottomana, että mitä hän nyt tekee kun minä muutan pois. Se oli sydäntäsärkevää. Tiedän, että hän koki suuren hylkäämisen minun puolelta. Ja se ei ollut todellakaan tarpeellinen, sillä hänen elämässä ei ollut juurikaan pysyviä ja luotettavia aikuisia. Sitä tunnetta en unohda koskaan, kuin sattui itseni ja toisen puolesta. Pienin 6 vuotias poika, hän itki ja itki ja huusi, ettei halua että muutan pois. En muista juurikaan muuta. Se puoli vuotta meni sumussa.






Kovalahteen päästyäni itsekin opiskelemaan Humakissa, en oikein pystynyt kekskittymään uuteen elämään, kun yritin toisella jalalla pysyä vielä Etelä-Suomessa. Niinkuin suunnittelin, menin kotiin vähintään kerran kuussa tapaamaan lapsia ja perhettäni. En luottanut äitini ja siskoni kasvatukseen, olinhan minä kaikkitietävä nuori äiti. Muistan, että meni vuosia, kun vaan saarnasin heille kasvatuksesta ja varmistelin, että jatkoivat lasten kanssa siitä, mihin minä jäin. Lopulta luovuin koulupaikasta, jotta voisin olla enemmän Etelässä. Otin osa-aikaisen työn sen takia.
Sairastuttuani koko elämä luhistui. En pystynyt olla kenellekään mitään. En enää yhtään mitään. Meni monta vuotta sumussa. Mutta muistan, kuinka aloin haaveilla omista lapsista jo parikymppisenä. Joka kerta kun kuukautiset tulivat, olin salaa harmissani, ettei tullut vahinko. Minä toivoin sydämeni pohjasta, että kohtalo olisi puuttunut peliin ja meille tulisi vauva, eikä järki pystyisi siinä olla sanelemassa.

Puhuin usein lapsihaaveistani Olaville. Ja olen sen verran tuuliviiri, että jokatoinen päivä tahdon lasta ja jokatoinen en. En siksi, että pelkään vastuuta ja velvollisuutta. Pelkäsin eniten sitä, etten pysty tarjota sille lapselle tarpeeksi. Tai etten pysty suojella sitä tältä maailmalta, joka näyttäytyi minulle traumataustan takia melko turvattomalta. En ollut päässyt näkemään sitä ihanaa autuaisuutta ja elämän pieniä hiomattomia timantteja. Siihen asti olin elänyt suorittamalla. Ja pelolla. Mikä oikeus minulla on, että toisin viattoman olennon tähän maailmaan olemaan jotenkin minusta riippuvainen? Maailma on täynnä surullisia tarinoita ja orpolapsia, jotka tarvitsevat turvaa ja rakkautta ja minä tahdoin tuoda omaa jälkeläistäni tänne itsekkäistä syistä?



Siskoni <3

Olen aina ollut äiti-ihminen. Rakastan hoivaamista ja minulle on luontaista huolehtia, olla tukena ja läsnä. Olen ihan hyvä ihmisten kanssa. Kasvattajana ja hoitajana olen saanut vain kiitosta. Luotin omaan vahvuuteni. En otannut huomioon vain minun piiloutunut rikkinäisyytenä joka puhkesi päin naamaa kun kaikki vuoti yli. Minusta ei ollut enää mihinkään, en edes elämiseen, miten voin ikinä pitää huolta jostain niin arvokkaasta kuin pienestä ihmiselämästä?

Traumojen noustessa, minulle selkiintyi diagnoosiksi DID, dissosiatiivinen identiteettihäiriö. Ja siitä asti on ollut opettelua ja vauva-askelia ihan elämän kanssa. Aloin pitää huolta itsestäni ja minun osista. Koen olevani kuin äiti niille. Koitan parhaani, mutta epäonnistun melkeinpä aina. On ollut surua ja iloa. Turhautumista ja huutoa. Kyyneleitä ja anteeksipyyntöjä puolin ja toisin. He oppivat minun avulla ja minä eniten heiltä. Miten elämää eletään ja miten nähdä kaiken niin ihmeellisenä. En vaihtaisi päivääkään. Sillä miun persoonat ja osat ovat kyllä joo monimutkaisia, mutta parhaimmillaan kiteyttävät elämän yksinkertaisuuden. Rakkauden. Opin heiltä mielettömästi.

Muutettua takaisin tänne Etelään, minun kasvaneet ottolapset ovat vieläkin lähellä. Paitsi se yrmeä vanha ukko, joka on jo niin aikuinen. Mutta näiden vuosien aikana olen jotenkin pystynyt olla etä-äiti ja oppinut jopa tädiksi. Antanut tilaa mummille ja niitten äidille, enkä tuputa minun neuvoja joka paikkaan. Opin, etten tiedä kaikkea, vaikka välillä uppoudun niin ajattelemaan. Meillä on nykyään melko terveelliset suhteet. Nää kakarat ovat sopeutuneet mitä parhain miun persooniin ja opettavat meille kaikkea maailmasta. Näinhän se menee.

Me luullaan, että me kasvatetaan ne, mutta lopulta me ollaankin ne, jotka koko matkasta eniten oppii <3 





Nyt siirrytään minulle arkaan paikkaan. Nimittäin syksyllä muuton jälkeen sekopäissäni en enää muistanut, että oliko minulla ollut moneen kuukauteen menkat. En osannut sanoa edes, että mikä päivä oli joten kuukautiskierrot olivat unholassa pahasti. Tunsin outoa supistelua ja pohdin vaan, että kuukautiskivut tulevat. Menkat eivät kuitenkaan kuuluneet moneen päivään. Sitten oltiin pelaamassa frisbeegolffia kun tunsin, että nyt on jotain pielessä. Sillä supistelut olivat todella vahvoja ja oudontuntuisia. Eivät yhtään menkkakivujen kaltaisia. Huolestuin, mutta jatkoin peliä hymyssäsuin, sillä en viittinyt pilata muiden reissu. Kunnes oli pakko. Tunsin, kuinka supisti niin perkeleesti ja minusta työntyi jokin ulos. Jokin möykky. Huusin vaan Olavia ja menin aivan paniikkiin. Menimme syrjään ja laskettuani housut tunsin kuinka se möhkäle valui minusta pois. Vuosin kamalasti vertaa ja me kiiruhdettiin kotiin. Soitin siskolleni hädissäni ja kotona minua odotti järkyttyneenä kaksi sisareni ja serkkuni. Vuodin ja vuodin. Soitin päivystykseen ja sain selostukset ja ohjeet. Minulla oli keskenmeno.


En ole raskaana tässä. Minulla on vaan iso maha.


Meni sumussa muutama päivä kunnes romahdin. Olin niin dissoissani, ettei mieheni saanut minuun kontaktia. Hän koitti soitta ambulanssin, mutta jostain syystä se jäi. Mieheni joutui lukitsemaan minut autoon, jotta en tekisi mitään pahaa itselleni tai kadonnut. Sitten minua vietiin psykiatriselle osastolle.
Kun enemmän miettii, niin muistan hämärästi kuinka minulle oli vuosi sitten tullut persoona, joka kertoi olevansa äiti, 36vuotias ja hänellä oli kaksi lasta. Poika 5v ja tyttö 3v. Hän hokesi jatkuvasti, että pojalle tapahtuu jotain pahaa. Hänen pojalleen tapahtuu jotain pahaa. Olinko alitajuisesti tietänyt sen, että minulle tulee keskenmeno?? Koska olin viime syksynä 30v. Tää menee jo yliymmärrykseen. Ja lupaan, en keksi mitään päästäni.

Tänään minulla on menkat. Ja tänään olin siellä perheiden ja lasten ympäröimänä. Tuntuu tyhjältä, tuntuu kipeältä. Mitä tehdä kun oma ja miehen terveydentila ei järjellisesti anna mahdollisuutta perheen perustamiseen ja ikääkin alkaa olla paljon? En tiedä olenko käsitellyt edes sen keskenmenon. Minulle taisi syntyä siitä jokin persoona, joka kantaa kaiken siihen liittyvän. Tunnen ymmärtäväni hyvin ja tunteet tulevat osina ajoittain. Kauheinta oli kuitenkin kuulla sen psykiatrin mielipiteen meidän tilanteesta. Tiedän, hän yrittää vaan hyvää. Mutta miten joku, joka on tavannut minua kaksi kertaa voi sanoa minulle, ettei minun kannata hankkia lasta? Hän ei tunne taustaani, eikä minua ihmisenä, eikä varsinkaan välttämättä dissoa, sillä uskon, että oon selvinnyt aika paljon paskasta, niin enköhän selviä lapsen kanssa. On ihmisiä, joilla on sairaus ja lapsi. On ihmisiä, joilla on disso ja on lapsi. Miksi en voisi olla yksi heistä? Miksi minun pitää vaan jäädä odottamaan olematonta ja surra kohtaloni lapsettomana jos sisin sanoo toisin? Kenellä on oikeus päättää minun elämästä?






Myönnän. Olen itsekäs. Haluan oman lapsen, jolla on minun silmäni ja isänsä iso nenä. Haluan opettaa hölmöjä asioita ja olla oppimassa. Haluan olla osallisena jotain niin ihmeellsitä kuin elämää. En väitä, että elämä olisi tyhjää ilman lasta, mutta minä tahdon kokea sen. Meillä on eläimiä ja voi sitä rakkauden määrä mitä saan ja pystyn antaa heille. Uskon, että meistä tulisi Olavin kanssa ihan hyviä vanhempia. Sellaisia, joita ne lapset välillä inhoo ja häpeää. Mutta silti palavat luokse, koska me annettais niille turvallisen ja lämpimän pohjan. Paikka johon aina palata. Paikka josta voi ponnistaa.

Tällä hetkellä olen ilman biologista lasta. Mutta olen äiti. Äiti ottolapsille ja äiti miun osille ja persoonille. Olen jo äiti, niille tuleville mahdollisille olemattomille lapsille. Koitan antaa niin paljon rakkautta kun pystyn maailmalle ja aion vastaanottaa mitä saan. Aion olla Äiti.

maanantai 27. toukokuuta 2019

Altistaako erityisherkkyys mielenterveysongelmille?









Pohdin, voiko erityisherkkyys altistaa vahvemmin traumoille ja kirjassa Erityisherkkä ihminen (Elaine N. Aron) vahvistaa tämän epäilyn. Erityisherkkä ihminen kokee kaiken voimakkaampana kuin ei-erityisherkät, jolloin niin positiiviset kuin negatiiviset tapahtumat elämässä vaikuttavat meihin enemmän. Joten lapsuudessa ja nuoruudessa koetut mielekkäät ja hyvät asiat voivat lisätä henkilön pohjustusta "tulevaan maailmaan" eli hyvä lapsuus vahvistaa erityisherkkän mahdollisuutta menestyä elämässä. Kuin taas raskas ja vastoinkäymistäytteinen alkutaipale vaikeuttaa erityisherkän polkua ihmiskunnassa. Ei niin, etteikö nämä asiat vaikuttaisi kaikkiin ihmisiin, mutta tutkitusti erityisherkkiin nämä palikat vaikuttavat vahvemmin, sillä erityisherkät ovat alttiimpia ympäristötekijöille.


"Erityisherkät ihmiset, joilla on vaikea lapsuus olivat suuremmassa vaarassa masentua, ahdistua tai muuttua ujoiksi verrattuina ihmisiin, joilla on samankaltainen lapsuus mutta jotka eivät olleet herkkiä. Sen sijaan erityisherkät, joilla on riittävän hyvä lapsuus, eivät olleet suuremmassa vaarassa kuin muutkaan. Tutkimuksessa löytyi jopa viitteitä, että herkät pärjäävät paremmin kuin hyvän lapsuuden kokeneet ei-herkät ihmiset, aivan kuin ympäristö vaikuttavat heihin enemmän." Elaine N. Aron , HSP Erityisherkkä ihminen 1999.






Erityisherkkää lasta ja nuorta saatetaan helposti leimata vaikeaksi, araksi, heikoksi ja herkkikseksi, tietämättä erityisherkkyyden moninaisuutta ja taustaa. Saan itse kuulla usein, että "anna olla". Ihan kuin tuntemukseni ovat turhat tai ylimääräiset. Kun tunnen jotain, tunnen sen erittäin voimakkaasti ja aistin "kaikkea" eikä siinä ole mitään väärää. Tämä piirre on haitaksi välillä, mutta usein myös hyödyksi. Erityisherkkyyttä tulisi kohdata neutraalisesti, yhtä lailla kuin jokin ihmisen piirteeseen. Se ei ole huonoa tai hyvää, siitä on molempiin. Kuitenkin sitä tulisi yrittää ymmärtää, jottei tekisi vahinkoa lisää tuomitsemalla erityisherkkää vaan hankalaksi ihmiseksi. Erityisherkkä ei yritä tehdä itsestään suurta numeroa, vaan tämän tuntemuksien kirjo saattaa olla vaan laajempi ja herkempi.

Lapsena ja nuorena koetut asiat vaikuttavat pitkälle elämään. Silloin kun ihminen kehittyy, elämän runkoa voi joko vahvistaa tai hajottaa. En väitä kuitenkaan, että kaikki olisi vanhempien käsissä vaan monet asiat vaikuttavat kuten ympäristö, muut ihmiset kuin laspen sisäinen maailma. Kaikki tapahtumat rekisröityvät erityisherkkään herkemmin kuin toisiin. Erityisherkkyyttä voi siis kokea vahvuudeksi ja se voi olla ihmisen heikkous, jos sitä ei tunnisteta eikä anneta tulla osaksi peroonaa ja hänen elämää.





Väitetään, että jokainen meistä kantaa jonkinlaisen trauman. Sen vahvuus ja vaikeus voi vaihdella todella suuresti, eikä kukaan toinen voi määrittää kuinka paljon toinen kärsii jostakin tapahtumasta. Voi olla hyvin tavanomaista, että saman perheen sisarukset, jotka kasvavat samassa ympäristössä ja joilla on samat kasvatukset kokevat silti jonkin tapahtuman aivan eri tavalla. Tässä voisin nostaa tämän erityisherkän lapsen traumatisoituminen, sillä meidän perheessä huomaan selkeästi kuinka erityisherkät sisarukset ovat traumatisoituneita ja oireilevat vahvemmin mielenterveyshäiriöinä kuin taas toiset saattavat elää normaalia elämää, ihan kuin kauheat tapahtumat perheessä olisivat kevyitä kantaa.

Niinkuin aiemmin totesin, kukaan ei voi nähdä pinnan alle, mutta näkyvällä tasolla näin asiat vaikuttavat olevan. Erityisherkät ovat alttiimpia mielenterveyshäiriölle, jos tämä traumatisoituu. Olemme herkempiä huomaamaan ja kantamaan pitkään nämä elämämme alun hankaluudet ja kriisit. Ne muokkaavat meitä enemmän kuin ei-herkkiä. Mielestäni olemme enemmän "kohtalon omia" silloin, jos ei tunnista herkkyyttä itsessään, eikä ole vielä osannut käyttää sitä esim. työkaluna. Näin saattaa vaikeudet näkyä ahdistuksena ja masennuksena herkemmin.







Olen omalta osaltani todennut, että DID:n syntyminen on alkujaan johtunut todennäköisesti erityisherkkyydestäni. Sillä onhan se looginen. Jos vauva tai lapsi herkkänä kokee trauman vahvasti, eikä ole kykyä suojautua millään, syntyy helposti dissosiaatio, joka on mielen puolustus- ja selviytymismekanismi. Koska kun on herkkä aistimaan ja tuntemaan, voi niin sanotusti pienetkin hylätyksen kokeminen tai kaltoinkohtelu vaikuttaa suuresti dissosiaation kehittymiseen ja traumat myöhemmin elämässä sitten vahvistanut tämän ja vaikeuttaneet dissosiaation tasoa. Sillä itselläni on vauvaosa ja Miumau, joka on 2v, silloin kun häneen ekan kerran tutustuin. Eikä tietoisuuteen ole tullut sen suurempia traumoja, mutta tiedostan, että elämäni alku ei ollut helpoimmasta päästä. DID:n syntymiselle on siis ollut otolliset tekijät mukaanlaskien minun erityisherkkyyttäni.

Mutta summaisin niin, että kyllä, erityisherkkä voi traumatisoida herkemmin ja näin erityisherkät ovat enemmän riskissä saada mielenterveysongelmia ja sairastua mielenterveyshäiriöihin. Erityisherkkyys altistaa mielenterveyongelmille, kuitenkaan se ei ole käsi kädessä, että erityisherkkä=mielenterveyspotilas vaan siihen kombinaatioon sisältyy kokemukset traumoista ja elämän vastoinkäymisistä. Lapsuudessa ja nuoruudessa koetut asiat vaikuttavat vahvemmin, sillä silloin kehitys tapahtuu eniten.






Erityisherkkyys ei ole kirous, eikä siunaus, vaikka sen voi mieltää kumpanakin. Eri päivinä tai eri sekuntteina, sillä itselläni ainakin tämä tunteiden vuoristorata ja aistien täyttymys on eri hetkinä eri asioita. Otan vastaan kaikki ja opin joka päivä enemmän itsestäni ja hyväksyn tätä osaksi itseäni. Sillä miksi kieltää ja yrittää turruttaa osan itsestään, minkä voi valjastaa vahvuudeksi?



Aiemmat tekstit erityisherkkyydestä:

Hidas ja herkkä

Hyväksyntä, suurin inhokki ja ystävä


tiistai 21. toukokuuta 2019

Täydellisen epätäydellinen

Koitettiin saada taiteellisia kuvia kirsikankukinnasta ja minusta. Noh näitä täydellisen epätäydellisiä kuvia tuli sitäkin enemmän. Aattelin jakaa kaikkien vahingoniloksi. Aina ei voi onnistua. Tai onnistuinhan -saamaan naurettavia kuvia :D


Aluksi ravistellaan jännitys pois.



Sitten osoitellaan kukkia jonkun tekemisen näytiksi.


 "Anna kun mä katon"




Jeesus onnistui tässä posessa, miksen minäkin. Ja pikkari vilkkuu...





Kuva kertoo tuhat sanaa, eiku.

Suomen huippumalli haussa.



"En ole itsensäpaljastaja."


"Tippuuko sieltä jotain?"


Bitch-face. Nailed.

"Nyt vähän intoa tähän hommaan!"

Näinkö?

Yksinkertainen on kaunista.

"Eikö lähetä jo kotii"
Ei tarvitse olla täydellistä, jotta syntyy muistoja. Joskus epätäydellisyys osoittautuukin juuri oikeaksi mitä tarvitsee. Ainakin voin todeta, että oli inhottava kuvaus, mutta jälki tuo kyllä hymyn huulille :)

sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Seksiä suoritteena



Tän kirjoittamiseen valmistauduin noin viikko sitten. Ja oon vaan työntänyt sen taka-alalle niin usein kuin vain pystyin. Nyt päätin istua tässä, kunnes teksti syntyy. Tätäkin pitää käydä läpi. Itselleni erittäin arka ja henkilökohtainen aihe monella tapaa. Tässä näytän raa'asti meidän parisuhteen, seksin ja miun traumakokemukset, jotka vaikuttivat ja vaikuttavat vahvasti kahdella edellä mainittuun. Toivon niin teiltä kuin itseltäni varovaisen ja armollisen otteen. Muistan, että tässä avaan vain oman kokemukseni ja ajatuksiani. En ole minkään asiantuntija, muun kuin oman elämäni.

Nuorena suoritin usein seksiä. En hakenut turvaa ja rakkautta sillä, vaan toimin, kuten luulin mun pitävän. Menestyksestä ja onnistumisesta kertoi, että saiko toinen orgasmin tai itse. Olinko tarpeeksi seksikäs ja viehättävä. Näytinkö ja tunnuinko oikeanlaiselta? Olin vain väline, en arvostanut vartaloani, enkä varsinkaan miun sieluani koko aktissa. Käytin itseäni hyväksi, niinkuin minua ollaan käytetty. Olin tyydytystä varten. Minulla ei ole väliä, vaan sillä, suoritinko työkuvaani oikein. Eriytin itseäni pois, sillä niin olen tottunut tekemään, kun kyse on läheisyydestä joka menee ihon alle. On liian lähellä eikä henkeä saa.







21.07.13
Klo 12

Seksistä on tullut mulle ongelma. Ja se nyt alkaa vaikuttaa siihen miten suhtaudun Olaviin. Me ei oltu harrastettu mitään sen jälkeen kun Olavi tuli kotiin Ruotsista. Silloin oli monta kertaa sit kun mulle jäi niistä hölmön olon niin en sitten enää halunnut. En silloin tullut kertaakaan ja tuntui että yritin olla seksikäs Olavia varten ja saada sen nauttimaan täysillä musta. En keskittynyt itseeni ja tuntui ettei Olavikaan kun se oli niin keskittynyt omaan nautintoon. Tein siis ite virheen ja nyt tuntuu että vaikea sanoa että mä haluun hemmottelua ja täyshoidon. Ollaan nyt tällä viikolla harrastettu seksiä. Pari kerta jäi siihen kun aloin itkeä seksin jälkeen. Tuntui että ois jotenkin muistuttanut mua hyväksikäytöstä. Yritin kertoa Olaville mut en tiiä ymmärsikö. Ekalla kerralla otin rauhoittavan. Toisella oli ihan ok. Menin nukkuu niitten jälkeen.

Oon ollut muutoin aika seksuaalinen mut en ole kertaakaan tullut. Tein eilen ite yksin ja fantasioin mut ei siitäkään tullu mitään. Ja pantiin klo 3 rajusti ja muuten oisin tykännyt mut tuli taas olo, että seksin aikana mulla on tapana kääntää sen siihen, että keskityn Olaviin tai mun ”seksikkyyteen” ja unohdan itteäni. Kaikki tää raha-asia ongelma ja arkiasiat vaikuttaa siihen, etten koe mun miestä niin seksikkäänä. Mä haluan, että se ois taas hottis mun silmissä hoitamalla elämänsä hyvin. Mut avovaimona mä ymmärrän sen oman väsymyksen ja vaikeuden siinä. Mut seksissä en jaksais olla ymmärtäväinen, enkä halua kuulla kuinka kunto loppuu kesken tai mahaan sattuu. Tää on raakaa mut mä en kiihotu siitä. Enkä voi sanoa sen Olaville, koska sitten ainakin sen itsetunto ei kohene vaan laskee entisestään, eikä se auta asiaa. Ehkä ei seksiä kunnes asiat paranee...







Kun meille tulee Olavin kanssa näit huonompia hetkiä sängyssä tai parisuhteessa niin mulle nousee usein mieleen Toni. Tiiän, että meiän välillä on kemiaa jo menneen takiakin. Se on kiva kun on pieni jännitys ja se on loistava ystävä. Mut mä välillä haluan karttaa sen, ettei tuu tehtyä mitään tyhmää mitä katuisin. Koska mikään kokemus ei ole kallisarvoisempi kuin se mitä meillä on Olavin kanssa. Mä rakastan mun miestä mut se on varmaan se, että Tonin kanssa mulla ei ole ongelmisa tiskeistä, siivoomisesta eikä pelaamisesta. Arkiasiat on ne, jotka saa mut etääntyy mun miehestä. Koska Olavi ei mun mielestä hoida niitä kuin mitä miehen kuuluu. Mutta kaikki muu osapuoli niin se hoitaa ne loistavasti. Se on loistava tuki mulle ja tulevaisuudessa aivan ihana isä. Olavi on just sellainen jonka kanssa haluan perustaa perheen. Kaipaan vaan sitä, että se kasvais aikuisemmaksi. Olisi mies ja huolehtis musta. Silloin seksi ja parisuhdepuoli ois parempi kun pidän sen viehättävämpänä.

Meidän arjesta on tullut kaavamainen molempien väsymyksen takia. Tuntuu että se arki ei kasva tai kehity kun koko ajan tulee uusia esteitä eteen mitä pitää sovittaa elämään. En halua loukata Olavia, mut miten saan sen ymmärtämään, että kaipaan että se ois enemmän mies?




Pyysin Olavilta kun se heräsi joskus kolmelta, että haluan olla yksin tänään. Juttelin sitä ennen Tonin kanssa. Kerroin sille miten musta tuntuu yms. Sillä on samoja fiiliksiä mua kohtaan, mut se on ihanan lojaalinen Olavia suhteen. Ei se aio mitään, enkä mä. Mut jotenkin nää tunteet saa mut sekaisin. Halusin tuntea ihastumisen mut en tässä muodossa. En Toniin, enkä nyt kun Olavi on mun mies. Haluan ihastua mun mieheen.

Katoin Aikamatkustajan vaimo-leffan, itkin lopussa kun se mies kuoli ja mietin vain mun rakasta. Tiiän, että Olavi on se, jonka kanssa haluan elää. Mut Tonia haluan välillä seksuaalisesti. Ja se saa mut hyvälle ololle, kun puhun sen kanssa. Se miten Olavi on saamaton, laiska, raha-asiat,sen sairaus yms. saa mut toivomaan, että se ois enemmän mies tai aikuinen. Mutta se on toisella tavalla niin mies kun voi olla. Se on mun tukena. Se rakastaa mua, millainen mä olisin vaan. Vaikka me Olavin kanssa puhuttiin, ettei ehdotonta rakkautta olisi, niin musta tuntuu että sitä mä saan siltä. Mut en osaa tyytyä tähän. En ite osaa rakastaa sillä tavalla. Mikä mussa on vikana? En halua pilata tätä. En halua.






19.5.19

Olen joutunut ottamaan nyt etäisyyttä seksiin lapsen seksuaalisen hyväksikäytön-oikeudenkäynnin jälkeen ja traumamuistojen läpikäydessä terapiassa. Se on ollut tarpeellinen, jotta voisin alkaa muodostaa todellisen suhteen omaan kroppaani ja mieleeni seksuaalisessa muodossa. Se on ollut rakoa ja etäisyyttä pakottava asia meidän parisuhteessa, mutta kärsivällisen mieheni ansiosta saatamme löytää toisemme uudestaan tälläkin saralla. Ehkä jonain päivänä voin jälkeenpäin totea, että näin piti käydä, jotta yhteydemme seksissä on aidosti eheyttävä ja voimakkaasti rakkautta antava.

Ei sillä, että seksi olisi tai tulisi olla aina vakava tai maagisuutta sisältävä. Se voi olla pelkästään nautinnon ja ilon asia. Se voi olla leikkisä ja mitä vain, mitä henkilöt siinä haluavat. Mutta turvallinen ja luottamukseen perustuva sen täytyy olla. Jos seksissä puuttuu tuo, on kuin puuttuisi pohja kaikella. Tulos on rikkoava ja johonkuhun sattuu varmasti tässä kombinaatiossa. Ennen en välittänyt.
Päiväkirjan tekstissä kohdistin turhautumiseni mieheeni ja hänen "miehisyyteen", vaikka todellinen syypä olin minä ja minun oma suhde omaan naiseuteeni ja seksiin. En väitä, ettei nämä piirteet mitä luettelin, eivät olisi enää turhauttavavia ja epäkiihottavia. On ne. Mutta ei se ole meidän seksin ongelman ydin. Se on paljon syvemmällä se haava, mitä silloin vaan ohimennen sivuutin.





Lapsuudessa tapahtuva seksuaalinen hyväksikäyttö hajottaa ihmisen ja identiteetin miljooniin osiin. Ja mahdollistaa vääränlaisen ja epäterveellisen suhteen itseensä ja omaan seksuaalisuuden kehittymiseen. En ole tutkinut vielä paljon, mutta ainakin yliseksualisoituminen on hyväksikäytön oire myöhemmässä iässä. Myös itsensä käyttäminen välineenä valtaan tai toisen tyydyttämiseen seksissä on usein ongelmana. Osaan kuvitella kuinka valtavasti haittaa nuo teot ovat aiheuttanut. Mutta vielä en uskalla syventyä niihin ilman terapiaa. Tarvitsen pelastusrenkaan, jotten huku.

Toinen arka-aihe on muihin miehiin ihastuminen ja pettäminen. Tässä todistan kuinka olen laittanut siemen itämään muihin päin jo tämän aikana ja myöhemmin tapahtuva hairahtaminen (ei Toniin) alkoi mielellisesti näinä aikoina. En tarkoita, että nämä ajatukset olisivat yksin tekojeni syypäät. Ei. Väitän jopa, että tällaiset ajatukset ovat varsin luonnollisisa parisuhteissa, jotka kohtaavat kriisin. Mutta se, miten jatkaa salaisten ajatusten vieminen eteenpäin, eikä kohda parisuhteensa ongelmaa kasvokkain kumppanin kanssa on aikamoinen tuhon cocktail ainakin meidän tapauksessa.

Noh, mitä tekisin toisin näillä eväillä, mitä minulla on nyt? Ensinnäkin puhuisin. Puhuisin, vaikka se sattuisi. Puhuisin, vaikka se riskeeraisi kaiken. Sillä siinä joutuisin kohtaamaan oman rikkinäisyyteni ja meidän parisuhteen paljaana. Haavoittuvaisena. Silloin vain voi rakentaa jotain todellista. Jotain mikä perustuu todelliseen luottamukseen, eikä vaan sääntöihin, mitä muut ovat joskus sanelleet. Miten pitää seurustella tai olla suhteessa. Pääsisin laatimaan yhdessä mieheni kanssa MEIDÄN suhteen raamit.




Mutta ei aina voi olla rohkea. Ei jos ei ole lupausta siitä, että minut kyllä noukitaan pohjasta kun sinne päädyn. Joskus polku vie mutkien kautta perille. Mistä tiiän, en ole perillä vieläkään. Ehkä ei tarvitsekaan olla, jotta matkasta voisi nauttia. Tykkään rakentaa ja ihmetellä. Ei miulla ole kiirettä. Pääsen nyt ajoittain kokeilemaan miun uskallusta hyppää. Koska tiedän, että mulla on kumppani, joka ojentaa kyllä käden, jos sinne pohjaan uudestaan päädyn. Siinä on miehisyyttä minun makuun ihan tarpeeksi.



Aiemmat tekstit liittyen seksuaaliseen hyväksikäyttöön:

Seksuaalinen hyväksikäyttö

Seksuaalisuus ja oma arvo

torstai 9. toukokuuta 2019

PikkuPh kertoo

7.5.19

Hei.

Minä haluaisin kertoa tästä päivästä. Me olemme nyt osastolla. Miumau pelkää, mutta minä en. Olen vähän tottunut tähän. Olavi sanoi että olen tosi reipas, eikä hän halua että kasvaan liian nopeasti. Minä tykkään jo vähän aikuisista asioista sama kuin Ph. Minä katson blogeja ja luen uutisia mitä Phkin tekee. Ph sanoo että olen oikeasti pikkuPh kun valitankin Olaville samoista asioista kuin hän. Meillä oli aamulla yksi vihainen puoli joka lähti ajamaan autolla tosi kovaa 150 kun hän halusi tappaa meidät. Ph ei päässyt esille, enkä minä. Minä osaan ajaa autoa koska opin aika nopeasti kun phn vartalo osaa. Miumau ei osaa hän osaa vaan stop. eli jarruttaa. Hän oli vielä nukkumassa kun aamulla se puoli vei meidät autolla. Jossain vaiheessa miumau heräsi ja häntä alkoi itkettää kun häntä pelotti tosi paljon. hän on vasta 3 vuotias. Hän tuli vähän aikaa esille sitten tuli muut. Meitä oli niin monta että emme tiedä edes kaikkia puolia. Jossain vaiheessa tuli Hunkkeli hän on minun suojelija. Hän on teini-ikäinen. Lopulta hunkkeli jaPh saivat yhdessä meidän vartalo liikkumaan ja ajamaan kotiin päin. Meillä oli samalla paniikkikohtaus. Me hengitettiin liian nopeasti ja pyörrytti. Ph pysähtyi ja yritti saada yhdeltä mieheltä apua. Hän lainasi kännykkää mutta sitten lähti. Hänen piti viedä hänen lapsi hoitoon. Hän sanoi että hän tulee takaisin, mutta Hunkkeli jatkoi jo matkaa koska ei saanut meitä rauhoittumaan vaan koko ajan oli kohtaus päällä. Se vihainen puoli joka halusi tappaa meidät suuttui minun siskolle ja siskontytölle. Ne on molemmat aikuisia. Häntä surettaa se että ne ei ole auttamassa meitä kun meillä on hätä mutta hän on vaan niin vihainen ja hän puhuu tosi rumasti. Hän haukkuu ja kiroilee paljon. Ph sanoi että yleensä jos joku käyttäytyy rumasti niin hänellä on ehkä paha olla. Mutta minusta ei ole kuitenkaan reilua haukkua. Minäkin haukun välillä kun olen tosi vihainen. Mutta minä pyydän anteeksi kun en ole enää vihainen. Mutta kun on vihainen niin  tuntuu että mitään muu ei ole olemassakaan kuin se tosi inhottava tunne. haluun silloin vaan huutaa ja haukkua ja hakkaa kaikki. Ph sanoi että olemme erityisherkkiä. Joo mutta meillä myös menee sumuun kaikki. Luulen että se johtuu dissosta. Silloin menee sumuun ja maailma näyttää oudolta ja minä tunnun oudolta. Mutta nyt olemme osastolla. Ainakin yksi päivä. Me veimme kännykän hoitajale että ei luettais niitä viestejä nyt jos se puoli vihastuu. Luenmme huomenna kun olemme nukkunut hyvin jos se puoli ei niin vihastuis vaan Ph pysyy siinä esillä. Minusta Ph yrittää pitää meistä hyvin huolta ja tiedän että jos me kaikki kiukutaan niin hän ei pysty yksin auttaa. Minä haluan olla hyvis ja auttaa. Mutta joskus minäkin muutun hulkiksi ja suutun. Mutta yritän oppia suuttua sillai kivemmin. Ph sanoo että saa suuttua ja viha on hyvä tunne. Mutta ei saa hajoittaa asioita ja ihmisiä kun suuttuu. tai ehkä tavaroita. Hän joskus sanoi minulle että saan veitsellä hakata vanhoihin tyynyihin jos haluan. Mutta itseään ja muita ei saa rikkoa eikä tärkeitä tavaroita. saa kuitenkin purkaa sitä vihaa ettei se kerry sisään. Ne vihaiset puolet ei osaa varmaan suuttua kivasti. Kai niille on kertynyt paljon vihaa. ehkä minä voin joskus auttaa niitä jos osaan. Heippa. Toivoo pikkuPh

lauantai 4. toukokuuta 2019

Läheisriippuvuuden merkit



Läheisriippuvuus ei ole pelkästään alkoholistien vaimojen vaiva, vaan sitä voi kehkeytyä esim. narsistin uhreille ja se voi periytyä vanhemmilta sukupolvilta nuoremmille sukupolville. Mistä se tulee ei ole niin tärkeä tieto, kuin miten se ilmenee ja mitä sille voi tehdä. Tässä paneudun omaan läheisriippuvuuden merkkeihin ja summaan yleiset viitteet riippuvuudesta.

Aikaisemmat postaukset aiheesta:

Läheisriippuvuus






Tänään

2013 oli itselleni erityisen raskas vuosi. Vaikean masennuksen myötä meni toivo ja usko, sentään rakkaus jäi. Siinä sumuisessa arjessa pyrin pitämään kaikesta kiinni mihin olin tottunut ja pakottamaan toimintakykyä pysymään jonkinlaisena, vaikka lepo mitä annoin ei riittänyt lainkaan palautumiseen.

Olavin reissu Ruotsiin siskolleni raksa-apulaiseksi veti miulta pohjan. Olavi oli miun tuki ja turva. Mitä teinkään ilman tuki ja turvani?Masennuin entisestään ja arjesta tuli suorittamista. Puhuin aikaisemmin läheisriippuvuudesta, mitä oli kehkeytynyt miun ja Olavin välille. Siitä en ole päässyt irti vielä nykyäänkään, mutta se on muuttanut muotoaan DID diagnoosin tultua esille. Ennen olin epävarma ja takertuvainen, mutta pärjäsin yksin. Nyt takertuvaisuus on siirtynyt lapsipersoonille ja aikuinen minä on hyvin itsenäinen. Olavin ollessa monta vuotta käytännössä omaishoitajana ei vähentänyt minun riippuvaisuuttani häneen. Ja Olavin sairastuessa itse uupumukseen ja masennukseen miun läheisriippuvuus on noussut niin huomattavaan asteeseen, että tunnistan nyt ongelman. Minä elän muiden kautta ja pakenen omia ongelmia haalimalla kaiken muun maailman taakkoja. Erityisherkkänä tunnistan muiden oloja helposti ja elän muiden tunteitten mukana. Tämä altistaa helposti läheisriippuvaisuudelle, toki se ei kuitenkaan ole syy ja seuraus.

Läheisriippuvuuden merkkejä:

  • keskittää kaiken voimansa ja huomionsa toisiin ihmisiin
  • kokee usein häpeää, ahdistusta, masennusta, vihaa ja syyllisyyttä
  • heikko ja hauras itsetunto sekä olematon itsearvostus
  • suorittaa jaksamisensa äärirajoilla
  • näyttää pinnalta olevan epäitsekäs ihminen
  • suuttuu, mikäli apuaan tai neuvojaan ei huolita
  • antaa neuvoja muille ja on aina tarjolla
  • suorittamalla elämää muita palvellen tai hoivaten
  • ei osaa olla yksin
  • hakeutuu usein toistuvasti epäterveisiin ihmissuhteisiin
  • kaipaa ympärilleen ongelmia ja toimintaa

Läheisriippuvaisuus on lapsuudessa omaksuttu tapa välttää hylätyksi tulemista hakemalla turvaa ja hyväksyntää muilta ihmisiltä. Kun ei ole saanut lapsuudessa riittävästi hoivaa, rakkautta tai mahdollisuutta näyttää tunteita ja ajatuksia, niin  on oppinut hankkimaan hyvää oloa auttamalla ja huolehtimalla muista. Usein läheisriippuvaisuus on myös perinnöllistä sukupolvelta toiselle toimintatapana. Katkaisemalla tätä jatkumoa, pitää jokaisen kyseenalaistaa omaa toimintansa ja vieroittautua irti, jos ei omin keinoin niin muiden avustuksella. Pitkä tie on parantumiseen, mutta ymmärtämälllä omaa itsensä ja toimintansa, voi aloittaa uuden täydellisemmän elämän. Enkä tarkoita tässä täydellisyyttä vaan elämän täyteläisyyttä. Voi löytää todellisemman ja aidomman tavan elää ja olla läsnä muille. Mutta tärkeintä, itselleen.





 Tekstit yksinäisyydestä:

Hyväksyntä, suurin inhokki ja ystävä 

Aina ei tarvi mennä siitä mistä aita on korkein

Läheisriippuvuus

Yksin, ihmisten joukossa

Rahalla voi nostattaa elintasoa, mutta ei elämänarvoa


"Olenko mä negatiivinen ihminen?" - "Kyllä, olet sä aika."

Kun sairastaa, koko maailma luisuu hiljalleen pois radoiltaan. Elämä muuttuu, niin pienet kuin isot asiat. Ei ole itsestäänselvyyksiä, e...