Haku

Seuraa sähköpostitse

tiistai 21. toukokuuta 2019

Täydellisen epätäydellinen

Koitettiin saada taiteellisia kuvia kirsikankukinnasta ja minusta. Noh näitä täydellisen epätäydellisiä kuvia tuli sitäkin enemmän. Aattelin jakaa kaikkien vahingoniloksi. Aina ei voi onnistua. Tai onnistuinhan -saamaan naurettavia kuvia :D


Aluksi ravistellaan jännitys pois.



Sitten osoitellaan kukkia jonkun tekemisen näytiksi.


 "Anna kun mä katon"




Jeesus onnistui tässä posessa, miksen minäkin. Ja pikkari vilkkuu...





Kuva kertoo tuhat sanaa, eiku.

Suomen huippumalli haussa.



"En ole itsensäpaljastaja."


"Tippuuko sieltä jotain?"


Bitch-face. Nailed.

"Nyt vähän intoa tähän hommaan!"

Näinkö?

Yksinkertainen on kaunista.

"Eikö lähetä jo kotii"
Ei tarvitse olla täydellistä, jotta syntyy muistoja. Joskus epätäydellisyys osoittautuukin juuri oikeaksi mitä tarvitsee. Ainakin voin todeta, että oli inhottava kuvaus, mutta jälki tuo kyllä hymyn huulille :)

sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Seksiä suoritteena



Tän kirjoittamiseen valmistauduin noin viikko sitten. Ja oon vaan työntänyt sen taka-alalle niin usein kuin vain pystyin. Nyt päätin istua tässä, kunnes teksti syntyy. Tätäkin pitää käydä läpi. Itselleni erittäin arka ja henkilökohtainen aihe monella tapaa. Tässä näytän raa'asti meidän parisuhteen, seksin ja miun traumakokemukset, jotka vaikuttivat ja vaikuttavat vahvasti kahdella edellä mainittuun. Toivon niin teiltä kuin itseltäni varovaisen ja armollisen otteen. Muistan, että tässä avaan vain oman kokemukseni ja ajatuksiani. En ole minkään asiantuntija, muun kuin oman elämäni.

Nuorena suoritin usein seksiä. En hakenut turvaa ja rakkautta sillä, vaan toimin, kuten luulin mun pitävän. Menestyksestä ja onnistumisesta kertoi, että saiko toinen orgasmin tai itse. Olinko tarpeeksi seksikäs ja viehättävä. Näytinkö ja tunnuinko oikeanlaiselta? Olin vain väline, en arvostanut vartaloani, enkä varsinkaan miun sieluani koko aktissa. Käytin itseäni hyväksi, niinkuin minua ollaan käytetty. Olin tyydytystä varten. Minulla ei ole väliä, vaan sillä, suoritinko työkuvaani oikein. Eriytin itseäni pois, sillä niin olen tottunut tekemään, kun kyse on läheisyydestä joka menee ihon alle. On liian lähellä eikä henkeä saa.







21.07.13
Klo 12

Seksistä on tullut mulle ongelma. Ja se nyt alkaa vaikuttaa siihen miten suhtaudun Olaviin. Me ei oltu harrastettu mitään sen jälkeen kun Olavi tuli kotiin Ruotsista. Silloin oli monta kertaa sit kun mulle jäi niistä hölmön olon niin en sitten enää halunnut. En silloin tullut kertaakaan ja tuntui että yritin olla seksikäs Olavia varten ja saada sen nauttimaan täysillä musta. En keskittynyt itseeni ja tuntui ettei Olavikaan kun se oli niin keskittynyt omaan nautintoon. Tein siis ite virheen ja nyt tuntuu että vaikea sanoa että mä haluun hemmottelua ja täyshoidon. Ollaan nyt tällä viikolla harrastettu seksiä. Pari kerta jäi siihen kun aloin itkeä seksin jälkeen. Tuntui että ois jotenkin muistuttanut mua hyväksikäytöstä. Yritin kertoa Olaville mut en tiiä ymmärsikö. Ekalla kerralla otin rauhoittavan. Toisella oli ihan ok. Menin nukkuu niitten jälkeen.

Oon ollut muutoin aika seksuaalinen mut en ole kertaakaan tullut. Tein eilen ite yksin ja fantasioin mut ei siitäkään tullu mitään. Ja pantiin klo 3 rajusti ja muuten oisin tykännyt mut tuli taas olo, että seksin aikana mulla on tapana kääntää sen siihen, että keskityn Olaviin tai mun ”seksikkyyteen” ja unohdan itteäni. Kaikki tää raha-asia ongelma ja arkiasiat vaikuttaa siihen, etten koe mun miestä niin seksikkäänä. Mä haluan, että se ois taas hottis mun silmissä hoitamalla elämänsä hyvin. Mut avovaimona mä ymmärrän sen oman väsymyksen ja vaikeuden siinä. Mut seksissä en jaksais olla ymmärtäväinen, enkä halua kuulla kuinka kunto loppuu kesken tai mahaan sattuu. Tää on raakaa mut mä en kiihotu siitä. Enkä voi sanoa sen Olaville, koska sitten ainakin sen itsetunto ei kohene vaan laskee entisestään, eikä se auta asiaa. Ehkä ei seksiä kunnes asiat paranee...







Kun meille tulee Olavin kanssa näit huonompia hetkiä sängyssä tai parisuhteessa niin mulle nousee usein mieleen Toni. Tiiän, että meiän välillä on kemiaa jo menneen takiakin. Se on kiva kun on pieni jännitys ja se on loistava ystävä. Mut mä välillä haluan karttaa sen, ettei tuu tehtyä mitään tyhmää mitä katuisin. Koska mikään kokemus ei ole kallisarvoisempi kuin se mitä meillä on Olavin kanssa. Mä rakastan mun miestä mut se on varmaan se, että Tonin kanssa mulla ei ole ongelmisa tiskeistä, siivoomisesta eikä pelaamisesta. Arkiasiat on ne, jotka saa mut etääntyy mun miehestä. Koska Olavi ei mun mielestä hoida niitä kuin mitä miehen kuuluu. Mutta kaikki muu osapuoli niin se hoitaa ne loistavasti. Se on loistava tuki mulle ja tulevaisuudessa aivan ihana isä. Olavi on just sellainen jonka kanssa haluan perustaa perheen. Kaipaan vaan sitä, että se kasvais aikuisemmaksi. Olisi mies ja huolehtis musta. Silloin seksi ja parisuhdepuoli ois parempi kun pidän sen viehättävämpänä.

Meidän arjesta on tullut kaavamainen molempien väsymyksen takia. Tuntuu että se arki ei kasva tai kehity kun koko ajan tulee uusia esteitä eteen mitä pitää sovittaa elämään. En halua loukata Olavia, mut miten saan sen ymmärtämään, että kaipaan että se ois enemmän mies?




Pyysin Olavilta kun se heräsi joskus kolmelta, että haluan olla yksin tänään. Juttelin sitä ennen Tonin kanssa. Kerroin sille miten musta tuntuu yms. Sillä on samoja fiiliksiä mua kohtaan, mut se on ihanan lojaalinen Olavia suhteen. Ei se aio mitään, enkä mä. Mut jotenkin nää tunteet saa mut sekaisin. Halusin tuntea ihastumisen mut en tässä muodossa. En Toniin, enkä nyt kun Olavi on mun mies. Haluan ihastua mun mieheen.

Katoin Aikamatkustajan vaimo-leffan, itkin lopussa kun se mies kuoli ja mietin vain mun rakasta. Tiiän, että Olavi on se, jonka kanssa haluan elää. Mut Tonia haluan välillä seksuaalisesti. Ja se saa mut hyvälle ololle, kun puhun sen kanssa. Se miten Olavi on saamaton, laiska, raha-asiat,sen sairaus yms. saa mut toivomaan, että se ois enemmän mies tai aikuinen. Mutta se on toisella tavalla niin mies kun voi olla. Se on mun tukena. Se rakastaa mua, millainen mä olisin vaan. Vaikka me Olavin kanssa puhuttiin, ettei ehdotonta rakkautta olisi, niin musta tuntuu että sitä mä saan siltä. Mut en osaa tyytyä tähän. En ite osaa rakastaa sillä tavalla. Mikä mussa on vikana? En halua pilata tätä. En halua.






19.5.19

Olen joutunut ottamaan nyt etäisyyttä seksiin lapsen seksuaalisen hyväksikäytön-oikeudenkäynnin jälkeen ja traumamuistojen läpikäydessä terapiassa. Se on ollut tarpeellinen, jotta voisin alkaa muodostaa todellisen suhteen omaan kroppaani ja mieleeni seksuaalisessa muodossa. Se on ollut rakoa ja etäisyyttä pakottava asia meidän parisuhteessa, mutta kärsivällisen mieheni ansiosta saatamme löytää toisemme uudestaan tälläkin saralla. Ehkä jonain päivänä voin jälkeenpäin totea, että näin piti käydä, jotta yhteydemme seksissä on aidosti eheyttävä ja voimakkaasti rakkautta antava.

Ei sillä, että seksi olisi tai tulisi olla aina vakava tai maagisuutta sisältävä. Se voi olla pelkästään nautinnon ja ilon asia. Se voi olla leikkisä ja mitä vain, mitä henkilöt siinä haluavat. Mutta turvallinen ja luottamukseen perustuva sen täytyy olla. Jos seksissä puuttuu tuo, on kuin puuttuisi pohja kaikella. Tulos on rikkoava ja johonkuhun sattuu varmasti tässä kombinaatiossa. Ennen en välittänyt.
Päiväkirjan tekstissä kohdistin turhautumiseni mieheeni ja hänen "miehisyyteen", vaikka todellinen syypä olin minä ja minun oma suhde omaan naiseuteeni ja seksiin. En väitä, ettei nämä piirteet mitä luettelin, eivät olisi enää turhauttavavia ja epäkiihottavia. On ne. Mutta ei se ole meidän seksin ongelman ydin. Se on paljon syvemmällä se haava, mitä silloin vaan ohimennen sivuutin.





Lapsuudessa tapahtuva seksuaalinen hyväksikäyttö hajottaa ihmisen ja identiteetin miljooniin osiin. Ja mahdollistaa vääränlaisen ja epäterveellisen suhteen itseensä ja omaan seksuaalisuuden kehittymiseen. En ole tutkinut vielä paljon, mutta ainakin yliseksualisoituminen on hyväksikäytön oire myöhemmässä iässä. Myös itsensä käyttäminen välineenä valtaan tai toisen tyydyttämiseen seksissä on usein ongelmana. Osaan kuvitella kuinka valtavasti haittaa nuo teot ovat aiheuttanut. Mutta vielä en uskalla syventyä niihin ilman terapiaa. Tarvitsen pelastusrenkaan, jotten huku.

Toinen arka-aihe on muihin miehiin ihastuminen ja pettäminen. Tässä todistan kuinka olen laittanut siemen itämään muihin päin jo tämän aikana ja myöhemmin tapahtuva hairahtaminen (ei Toniin) alkoi mielellisesti näinä aikoina. En tarkoita, että nämä ajatukset olisivat yksin tekojeni syypäät. Ei. Väitän jopa, että tällaiset ajatukset ovat varsin luonnollisisa parisuhteissa, jotka kohtaavat kriisin. Mutta se, miten jatkaa salaisten ajatusten vieminen eteenpäin, eikä kohda parisuhteensa ongelmaa kasvokkain kumppanin kanssa on aikamoinen tuhon cocktail ainakin meidän tapauksessa.

Noh, mitä tekisin toisin näillä eväillä, mitä minulla on nyt? Ensinnäkin puhuisin. Puhuisin, vaikka se sattuisi. Puhuisin, vaikka se riskeeraisi kaiken. Sillä siinä joutuisin kohtaamaan oman rikkinäisyyteni ja meidän parisuhteen paljaana. Haavoittuvaisena. Silloin vain voi rakentaa jotain todellista. Jotain mikä perustuu todelliseen luottamukseen, eikä vaan sääntöihin, mitä muut ovat joskus sanelleet. Miten pitää seurustella tai olla suhteessa. Pääsisin laatimaan yhdessä mieheni kanssa MEIDÄN suhteen raamit.




Mutta ei aina voi olla rohkea. Ei jos ei ole lupausta siitä, että minut kyllä noukitaan pohjasta kun sinne päädyn. Joskus polku vie mutkien kautta perille. Mistä tiiän, en ole perillä vieläkään. Ehkä ei tarvitsekaan olla, jotta matkasta voisi nauttia. Tykkään rakentaa ja ihmetellä. Ei miulla ole kiirettä. Pääsen nyt ajoittain kokeilemaan miun uskallusta hyppää. Koska tiedän, että mulla on kumppani, joka ojentaa kyllä käden, jos sinne pohjaan uudestaan päädyn. Siinä on miehisyyttä minun makuun ihan tarpeeksi.



Aiemmat tekstit liittyen seksuaaliseen hyväksikäyttöön:

Seksuaalinen hyväksikäyttö

Seksuaalisuus ja oma arvo

torstai 9. toukokuuta 2019

PikkuPh kertoo

7.5.19

Hei.

Minä haluaisin kertoa tästä päivästä. Me olemme nyt osastolla. Miumau pelkää, mutta minä en. Olen vähän tottunut tähän. Olavi sanoi että olen tosi reipas, eikä hän halua että kasvaan liian nopeasti. Minä tykkään jo vähän aikuisista asioista sama kuin Ph. Minä katson blogeja ja luen uutisia mitä Phkin tekee. Ph sanoo että olen oikeasti pikkuPh kun valitankin Olaville samoista asioista kuin hän. Meillä oli aamulla yksi vihainen puoli joka lähti ajamaan autolla tosi kovaa 150 kun hän halusi tappaa meidät. Ph ei päässyt esille, enkä minä. Minä osaan ajaa autoa koska opin aika nopeasti kun phn vartalo osaa. Miumau ei osaa hän osaa vaan stop. eli jarruttaa. Hän oli vielä nukkumassa kun aamulla se puoli vei meidät autolla. Jossain vaiheessa miumau heräsi ja häntä alkoi itkettää kun häntä pelotti tosi paljon. hän on vasta 3 vuotias. Hän tuli vähän aikaa esille sitten tuli muut. Meitä oli niin monta että emme tiedä edes kaikkia puolia. Jossain vaiheessa tuli Hunkkeli hän on minun suojelija. Hän on teini-ikäinen. Lopulta hunkkeli jaPh saivat yhdessä meidän vartalo liikkumaan ja ajamaan kotiin päin. Meillä oli samalla paniikkikohtaus. Me hengitettiin liian nopeasti ja pyörrytti. Ph pysähtyi ja yritti saada yhdeltä mieheltä apua. Hän lainasi kännykkää mutta sitten lähti. Hänen piti viedä hänen lapsi hoitoon. Hän sanoi että hän tulee takaisin, mutta Hunkkeli jatkoi jo matkaa koska ei saanut meitä rauhoittumaan vaan koko ajan oli kohtaus päällä. Se vihainen puoli joka halusi tappaa meidät suuttui minun siskolle ja siskontytölle. Ne on molemmat aikuisia. Häntä surettaa se että ne ei ole auttamassa meitä kun meillä on hätä mutta hän on vaan niin vihainen ja hän puhuu tosi rumasti. Hän haukkuu ja kiroilee paljon. Ph sanoi että yleensä jos joku käyttäytyy rumasti niin hänellä on ehkä paha olla. Mutta minusta ei ole kuitenkaan reilua haukkua. Minäkin haukun välillä kun olen tosi vihainen. Mutta minä pyydän anteeksi kun en ole enää vihainen. Mutta kun on vihainen niin  tuntuu että mitään muu ei ole olemassakaan kuin se tosi inhottava tunne. haluun silloin vaan huutaa ja haukkua ja hakkaa kaikki. Ph sanoi että olemme erityisherkkiä. Joo mutta meillä myös menee sumuun kaikki. Luulen että se johtuu dissosta. Silloin menee sumuun ja maailma näyttää oudolta ja minä tunnun oudolta. Mutta nyt olemme osastolla. Ainakin yksi päivä. Me veimme kännykän hoitajale että ei luettais niitä viestejä nyt jos se puoli vihastuu. Luenmme huomenna kun olemme nukkunut hyvin jos se puoli ei niin vihastuis vaan Ph pysyy siinä esillä. Minusta Ph yrittää pitää meistä hyvin huolta ja tiedän että jos me kaikki kiukutaan niin hän ei pysty yksin auttaa. Minä haluan olla hyvis ja auttaa. Mutta joskus minäkin muutun hulkiksi ja suutun. Mutta yritän oppia suuttua sillai kivemmin. Ph sanoo että saa suuttua ja viha on hyvä tunne. Mutta ei saa hajoittaa asioita ja ihmisiä kun suuttuu. tai ehkä tavaroita. Hän joskus sanoi minulle että saan veitsellä hakata vanhoihin tyynyihin jos haluan. Mutta itseään ja muita ei saa rikkoa eikä tärkeitä tavaroita. saa kuitenkin purkaa sitä vihaa ettei se kerry sisään. Ne vihaiset puolet ei osaa varmaan suuttua kivasti. Kai niille on kertynyt paljon vihaa. ehkä minä voin joskus auttaa niitä jos osaan. Heippa. Toivoo pikkuPh

lauantai 4. toukokuuta 2019

Läheisriippuvuuden merkit



Läheisriippuvuus ei ole pelkästään alkoholistien vaimojen vaiva, vaan sitä voi kehkeytyä esim. narsistin uhreille ja se voi periytyä vanhemmilta sukupolvilta nuoremmille sukupolville. Mistä se tulee ei ole niin tärkeä tieto, kuin miten se ilmenee ja mitä sille voi tehdä. Tässä paneudun omaan läheisriippuvuuden merkkeihin ja summaan yleiset viitteet riippuvuudesta.

Aikaisemmat postaukset aiheesta:

Läheisriippuvuus






Tänään

2013 oli itselleni erityisen raskas vuosi. Vaikean masennuksen myötä meni toivo ja usko, sentään rakkaus jäi. Siinä sumuisessa arjessa pyrin pitämään kaikesta kiinni mihin olin tottunut ja pakottamaan toimintakykyä pysymään jonkinlaisena, vaikka lepo mitä annoin ei riittänyt lainkaan palautumiseen.

Olavin reissu Ruotsiin siskolleni raksa-apulaiseksi veti miulta pohjan. Olavi oli miun tuki ja turva. Mitä teinkään ilman tuki ja turvani?Masennuin entisestään ja arjesta tuli suorittamista. Puhuin aikaisemmin läheisriippuvuudesta, mitä oli kehkeytynyt miun ja Olavin välille. Siitä en ole päässyt irti vielä nykyäänkään, mutta se on muuttanut muotoaan DID diagnoosin tultua esille. Ennen olin epävarma ja takertuvainen, mutta pärjäsin yksin. Nyt takertuvaisuus on siirtynyt lapsipersoonille ja aikuinen minä on hyvin itsenäinen. Olavin ollessa monta vuotta käytännössä omaishoitajana ei vähentänyt minun riippuvaisuuttani häneen. Ja Olavin sairastuessa itse uupumukseen ja masennukseen miun läheisriippuvuus on noussut niin huomattavaan asteeseen, että tunnistan nyt ongelman. Minä elän muiden kautta ja pakenen omia ongelmia haalimalla kaiken muun maailman taakkoja. Erityisherkkänä tunnistan muiden oloja helposti ja elän muiden tunteitten mukana. Tämä altistaa helposti läheisriippuvaisuudelle, toki se ei kuitenkaan ole syy ja seuraus.

Läheisriippuvuuden merkkejä:

  • keskittää kaiken voimansa ja huomionsa toisiin ihmisiin
  • kokee usein häpeää, ahdistusta, masennusta, vihaa ja syyllisyyttä
  • heikko ja hauras itsetunto sekä olematon itsearvostus
  • suorittaa jaksamisensa äärirajoilla
  • näyttää pinnalta olevan epäitsekäs ihminen
  • suuttuu, mikäli apuaan tai neuvojaan ei huolita
  • antaa neuvoja muille ja on aina tarjolla
  • suorittamalla elämää muita palvellen tai hoivaten
  • ei osaa olla yksin
  • hakeutuu usein toistuvasti epäterveisiin ihmissuhteisiin
  • kaipaa ympärilleen ongelmia ja toimintaa

Läheisriippuvaisuus on lapsuudessa omaksuttu tapa välttää hylätyksi tulemista hakemalla turvaa ja hyväksyntää muilta ihmisiltä. Kun ei ole saanut lapsuudessa riittävästi hoivaa, rakkautta tai mahdollisuutta näyttää tunteita ja ajatuksia, niin  on oppinut hankkimaan hyvää oloa auttamalla ja huolehtimalla muista. Usein läheisriippuvaisuus on myös perinnöllistä sukupolvelta toiselle toimintatapana. Katkaisemalla tätä jatkumoa, pitää jokaisen kyseenalaistaa omaa toimintansa ja vieroittautua irti, jos ei omin keinoin niin muiden avustuksella. Pitkä tie on parantumiseen, mutta ymmärtämälllä omaa itsensä ja toimintansa, voi aloittaa uuden täydellisemmän elämän. Enkä tarkoita tässä täydellisyyttä vaan elämän täyteläisyyttä. Voi löytää todellisemman ja aidomman tavan elää ja olla läsnä muille. Mutta tärkeintä, itselleen.



lauantai 13. huhtikuuta 2019

Kilpailukeskeisyys voi olla inhimillisyyden akillesjänne





Useimmassa peleissä on aina voittaja ja häviäjä. Monelle lopputulos, eli kuka johtaa on usein itse peliä tärkeämpää. Suurin merkitys ei ole miten pelataa, vaan mitä tulosta saa.

Oon huomannut pelatessa pelejä, että monet tähtäävät optimaalisiin suorituksiin ja voittoon niin kiihkeästi, että pelaaminen jää toissijaiseksi. Itselleni pelaaminen on paljon rikkaampi kokemus kuin voitto tai häviö. Pelimaailmassa käytetään termi kuin "GG". Eli good game. Tää kiteyttää mun mielestä koko pelaamisen tai jopa elämisen periaatteen, jota ois hyvä ottaa opiksi. Tuloksesta huolimatta, kiitetään ja kunnioitetaan kanssapelaajia pelin lopussa sanomalla "hyvin pelattu/oli hyvä peli". Siinä on solidaarisuutta, veljeyttä tai sisaruutta ja kiitollisuutta. Eikö sellaista me halutaan myös elämään itseen?

Pelissä voi taktikoida, kehittyä ja oppia valtavasti. Ihmistuntemusta, sosiaalisuutta, ihmisten reagointien ja pelitilanteiden analysointia, kieltä, ongelmanratkaisua yms yms. Muutama vaan mainitaakseni. Tärkeintä ei todellakaan ole voittaminen, joten turha vauhkoominen sen kanssa ja rumien tapojen käyttäminen ihmetyttävät minua. Ja niin on ihan tosielämässä. Miksi pitää olla ilkeä, muita talloava ja ahne? Ei sillai, että olisin pyhä. Olen miekin välillä täysi kusipää. Kaikki ovat. Mutta jotkut valisevat olla sitä vähemmän ja toiset ehkä eivät välitä vaan tarpeeksi? Vai, että niille elämä on liian raakaa taistelumannerta, että pakko käyttää kyynärpäätaktiikkaa, jotta elämästä selviäisi? Tai eihän kaikille toki selviäminen riitä, vaan pitää tuottaa ja saada voittoa. Olkoon se mammonaa, materiaa tai arvostusta. Jotain me jahdataan kyllä kovasti ja se näkyy. Kiireenä, stressinä, uupumuksina ja ahdistuneisuutena. Nämäkin vaan muutama listoistani.

Hyvinvointi ja onnellisuuskin on nykyään "parempi-ihminen"- mittaria. Ei riitä, että syntyy, kasvaa ja kuolee vaan tähän elämään on pakko ympätä kaikki. Saakelin bucketlistit. Ei riitä, että on tavallinen pulliainen, vaan riittävyys mitataan CV:llä. Tittelit ja kokemukset. Eikä tää rajoitu vaan työhakuun vaan elämäs pitää olla jotain, joku ja omistaa hienoimmat jutut.

Tarviiko olla parempi ihminen. Onko joku rikas, hyvinvoiva ja onnellinen ihminen parempi kuin se, jolla ei ole mikään näistä? Varmaan sillä on mukavampi, mutta EI se ole parempi. Jokainen meistä on arvokas. Jo syntyessään. Eikö tää fakta riitä meille? Miksi sen tyhjyyden minkä ympärille luodaan, pitää täyttää niin turhilla asioilla kuin paremmuus?Miksi ihmisyydessäkin pitää kilpailla?





Sanotaan, että no pain, no gain. Mutta oisko todellisuus kuitenkin, että no pain onkin vaan ihan NO PAiN? Että elämänlaatua voisi parantaa niinkin yksinkertaisuus, että voiton tähtäämisen sijaan keskittyisi elämiseen. Myöskään turha vertailu muihin ja lopettais kuvittelun, että voittopokaali kädessä onnellisuus ois taattu. Sillä voitto voi, kyllä tuottaa ilon. Mutta kuinka pitkäkestoinen tämä ilo on?Kun jotain on saavutettu, niin kuin pitkään tyytyväisyys kestää? Vai tuleeko halu vaan saada enemmän ja lisää? Ihminen on liian ahne ollaakseen tyytyväinen. Siksi onnellisuus on niin kulutettu sana, mutta harva sitä osaa ylläpitää.

Ja usein ahneella on paskanen loppu. Tai keskiväli. Tai koko ajan. Voiko ahneus ja tyytyväisyys ympätä samaan pakettiin? Epäilen, ettei. Joten jos olet keskittynyt elämässä tai pelissä siihen optimaaliseen suoritukseen ja voittoon, niin luovuta. Kokeile sen sijaan ihan vaan elää. Voit jopa nauttia elämästä.




tiistai 2. huhtikuuta 2019

Etelä-Suomi, oletko paikkani



17.7.13

Ollaan oltu nyt viikon Etelä-Suomessa. On ollut menoa ja meininkiä koko ajan. Huomaan että väsyn mutta kuitenkin on ihan menevä. Ihan kuin täällä on paljon vaikeampaa vaan kuunnella itsensä ja hiljentyä ja hiljentää kun kaikki pyörii niin nopeasti.

Käytiin Yyterissä toissapäivänä. Oli ihana olla siellä vaikka oli alussa tosi huono sää ja kylmä. Mut se parani ja oli ihanaa. Löydettiin pieni lampi ja se oli täydellinen.
Oon yrittänyt tai miettinyt joka päivä hiljentyä hetkeksi yksin kirjoittaa tätä mut ei ole jotenkin sit ehtinyt. Tai oon vältelly tai jotain.

Tänään me lähetään täältä. Ihan kiva lähteä omaaan koloon rauhaan. Kun on täällä niin  haluis olla koko ajan ihmisten kanssa ja tehä kaikkea. Kun tää ei ole arki. Siksi kai matkoilla väsyy kun ei viiti rauhoittua ettei jäis mistään paitsi ja ehtisi mahdollisemman paljon olla. Mut tuntuu että laatu kärsii kun on liikaa. Hektinen olo. Näkyy kans käsialassa. Meen laittaa itteni aamukuntoon. Tai päiväkuntoon. Klo on 12.30.




2.4.19

Nyt me asutaan täällä Etelä-Suomessa. Ja kyllä tuntuu yhä, että on liikaa menoa ja meininkiä. On tullut jopa ajatelleeksi, onko tämä paikka meidän. Kuulutaanko me tänne, onko täällä vallitseva kulttuuri sellainen, mihin me halauttaisiin sopeutua. Ollaan tän 8 vuoden aikana muuttanut vähintään parin vuoden välein. Se on aika kuluttavaa, kun ei juurru. Kun ehtii hetken viihtyä niin pakataankin jo elämä ja siirrytään seuraavaan pisteeseen. Nousee kysymys, pitääkö lähteä jos huomaa, ettei viihdy vai jäädä ja tehdä siitä paikasta mieluisan itselleen? Voiko missä vaan kotiutua. Voiko mistä vaan tehdä kodin? Koska kaikissa paikoissa nousee epämieluisia piirteitä pintaan. Täällä Etelässä tuntuu olevan jatkuva kiire ja meno. Oon hitaamman puoleinen, niin tämä kuormittaa aika paljon. Mutta täällä on sitten eri asiat, jotka toimivat. Pitää punnita, kumpi puoli vetää enemmän. Mutta jos koko ajan punnitsee, niin voiko juurtumisen aloittaa lainkaan?

Tahtoisin löytää ympärelleni oikeanlaiset ihmiset, jotka jakavat samoja aatteita kuin mie. Jotka liikkuvat samassa aikavyöhykkeessä kuin mie. Kuvittelin jotenkin, että kun muuttaa perheen lähelle niin asiat helpottuisivat. Mutta niinkuin jokainen tietää, perhe tuo aina mukanaan myös niitä epämukavempia puolia aina. Aina ei voi voittaa, mutta mikä on tärkein ja mikä saa voimaan hyvin? Mistä huomaa, jos sopeuttaa itsensä ihan vääränlaiseen paikkaan? Ja mikä on vaan muutoksen tuomaa uupumusta ja eksymistä? Ehkä pitää antaa aikaa. Rauhassa kokeilla ja kääntää ruoria vasta, jos on törmäämässä jäätikköön. Onkohan silloin liian myöhäistä.

Hätäilyyn ei kannata jokatapauksessa. Jos antaa pölyn laskeutua ja toivoa parasta. Ottaa irti siitä mitä saa ja antaa elämän viedä. Ehkä juuri ne vaikeimmat kohdat risteyksissä voi aloittaa sen suuren ihanan seikkailun jos antaa sille mahdollisuutta. Miun suunnittelema elämä ei välttämättä toimi todellisuutta ja sillä blokkaan mahdollisuuksia elämän antaa.

Hengitä syvään ja pidä kiinni hetken. Kyllä elämä kantaa. Aina johonkin suuntaan menossa. Et sie jää jumiin rakas. Lepää vaan.

lauantai 9. maaliskuuta 2019

minä olen pikkuph

hei.

Ph on puhunut minusta joskus täällä ja minä halusin nyt tulla tänne sanomaan mitä mieltä minä olen koska olen vihainen teille kaikille aikuisille. Miksi pitää koko ajan olla parempi ja parempi. Miksi pitää olla hieno talo ja paljon rahaa. Eikö tärkein ole meidän oma perhe ja eläimet. Miksi pitää olla muiden ihmisten mielestä kiva ja olla kateellinen kaikille. Miksi mikään ei riitä. Miksi tämänkin pitää olla niin tärkeä ja hieno paikka. Miksi miksi miksi. Tämä kaikki mitä te aikuiset sanotte elämäksi on vaan täynnä turhia juttuja. Te juoksette niin kovaa koko ajan että siksi kaikilla on kiire eikä kenellekään ole aikaa meille pienille. Miumauun sattuu ja Hunkkeli yrittää kiukuen pitää meistä huolta koska te aikuiset ette ehdi. Meistä tulee inhottavia kun ette pidä meistä oikeaa huolta. Ei me tahallaan olla inhottavia ja itketä koko ajan turhasta. Meitä kiukuttaa ja surettaa. Ja meillä on hätä ettekä huomaa kun teilla on niin kiire teidän hienon elämän kanssa. Minua vihastuttaa nyt tosi paljon. Te ootte tyhmiä aikuisia. Miksi kaikki pitää olla niin vaikeaa. Jos tarvitsee apua ja pyytää niin miksi ei saa. Ja jos jollakin on hätä niin miksi pitää odottaa miljoona vuotta ja eikä mitään tapahdu. Minua inhottaa tämä maailma. Tässä on kaikki pielessä. tai ei kaikki. meidän eläimet ei ole. Ne on ihania. Mutta ihmiset ovat tyhmiä. ja lapset ovat myös tyhmiä kun niistä kasvaa tyhmiä aikuisia. eli minäkin olen tyhmä. ihan sama. minä olen nyt tyhmä. mitä sitten. ihan sama vaikka tämä on tyhmää ja pidätte meitä hulluna. me ollaan sekoja. ja mitä sitten. ihan sama. on paljon tärkeämpiä asioita kun arvostella muita ihmisiä. Jokainen on joskus seko ja tyhmä. miksi pitää olla jotenkin parempi ihminen. haluisin huutaa mutta en voi kun kirjoittaa. tyhmäääääääääää tythmääää.

torstai 28. helmikuuta 2019

Rahalla voi nostattaa elintasoa, mutta ei elämänarvoa


Raha ei tee ketään onnelliseksi. Tää on väite. Sitten on vastaväitteitä siitä, kuinka rahalla SAA tavaroita tai asioita, jotka tekevät ihmistä onnelliseksi. Osa tästä saattaakin pitää paikkaansa, mutta niinkuin ollaan aikaisemmin todettu, mikään ei ole mustavalkoista.

Pienestä asti opetetaan, että raha ei kasva puussa. Rahan eteen on tehtävä kovasti töitä. Pitää elää säästelisäästi ja se on järkevä se, joka osaa takoa rahaa. Missä vaiheessa tulee se opetus, mikä on rahan todellinen arvo? On miljoonia rikkaita yksinäisiä ihmisiä, jotka hukuttaa itsensä turhuuksilla ja mammonalla. Kun ei ole kosketusta omaan sisiimpäänsä, niin millään muulla ei ole väliä. Ei se, että ajeletko Ferrarilla tai Ladalla. Onko sulla miljonäärejä ystävinä vai pummit siinä ympärillä. MILLÄÄN ei ole merkitystä jos yhteys itseensä ja muihin katoaa. Ihminen voi viettää yönsä kalliimmassa hotellissa ja juoda tuhatvuotista viiniä ja kokea täysin yksinäiseksi, vaikka olis villeimmät bileet ikinä ja malleja ympärillään. Mikä on aitoa kohtaamista ja mikä ei? Onko pintaliito-elämä niin hienoa, että sitä varten kannattaa myydä sielunsa? Väitän, ettei. Ehkä joku voisi sanoa, että koska en ole kokenut sitä, niin mä en voi sanoa niin. Mutta voin. Jo kun annan rahalle vähän enemmän arvoa, kuin mitä se ansaitsee niin oksettaa. Itteni ja omaa asenteeni.




Rahalla voi nostattaa elintasoa, mutta ei elämänarvoa. Olin elämäni onnellisimmillaan, kun olimme molemmat opiskelijoita ja kaikki raha mitä tuli, meni pakollisiin menoihin. Ei yhtään ekstraa. Ei yhtään leffateatterireissua, eikä yhtään ulkona syömistä. Ei hienoja koruja tai design-tuotteita. Oltiin luovia kaikessa. Kun tyhjästä piti ponnistaa. Kaikkea korjattiin ja keksittiin. Olihan usein stressi siitä, riittääkö rahat ja pitihän laskea tarkkaan, mihin sitä rahansa käytti. Mutta vähän riitti ja pienestä oltiin kiitollisia. Tuntuu, että mitä enemmän rahaa, niin sitä enemmän kustaa on miulla aivoissa. Kaikesta tulee riittämätön ja mihin ei voi olla tyytyväinen. Aina voi saada paremman, kalliimman ja hienomman. Mitä se sitten täyttää? Sen tyhjyyden mitä sisällä on? Sen yksinäisyyden tai sen kollektiivisen pahan olon? EI mitään näistä. Se ei täytä MITÄÄN.

Parempituloisena on parempi elintaso. Ei parempi elämä. Joten rahan jahtaamisen voi lopettaa alkuunsa. Ei itsensä panostaminen ole se, että ostaa itselleen merkkikellon tai -laukun. Jos koko ajan lyttää itsensä mielessä, etten kelpaa tällaisena. Pitää olla hoikempi, treenata enemmän ja olla isompi, hienompi koti. Mikä on se todellinen mitä haluat saavuttaa? Itsensä hyväksymistä ja rakastamista vai hyvät tittelit paperilla tai lisätä arvoa deittailumarkkinoilla?

Jos selittää rahan ahneutensa sillä, että se voi tehdä muille hyvää, niin hyväähän voi tehdä paljon muullakin tavalla kuin rahaa antamalla lyhenne-järjestöihin. Kysy naapurin rouvalta tarvitseeko hän kauppa-apua. Leiki naapuruston yksinäisen lapsen kanssa. Hoida lumityöt jonkun puolesta, ehdota lapsivahtiapua. Mitä vain mitä keksit. Pienillä teoilla tätä maailmaa parannetaan. Se, kun panostaa kaikki energiansa työhön, että vois saada parempaa liksaa on muusta elämänosa-alueista pois. Tulee väsymys ja kiire. Kun ei ole kiirettä ja stressiä, niin ihminen voi paremmin, on muille kivempi ja sillä luppoajalla voi osallistua vapaaehtoistöihin. Ei me tässä maailmassa tarvita lisää bisnesihmisiä tienaamaan lisää rahaa. Vaan enemmän läsnäoloa, yhteisiä aitoja kohtaamisia. Kontaktia ja vuorovaikutusta. ELÄMISTÄ. Ilman rahaa asiat pyörii epämukavammin, muttei huonommin.




En ole siis rikas. Enkä enää köyhä omasta mielestäni, vaikka tulot onkin köyhyysrajan alapuolella. Sillä siihen, mitä on tottunut niin tää on luksusta. Ja sen huomaakin, että kun alkaa olla enemmän, niin sitä muuttuu ahneemmaksi. Haluan herätellä itseäni kunnolla nyt, että mikä on muka tärkeintä. Etten kadota itseäni sen mammonan alle, minkä eteen tekisin kovasti töitä, jotta voisin hukkua sen alle. Mua inhottaa ja ärsyttää tajuttomasti puheet tuotteiden arvosta, eli siis RAHA-arvosta, ei sen todellisesta arvosta. Ei raha määritä minkään arvoa. Ei automaattisesti tarkoita, että kalliimpi on parempi. Jos rakennan itse omin kätösin mäkiauton, niin on se helvetissä paljon arvokkaampi, kuin joku uus hieno auto lelukaupasta. Arvo ja raha-arvo ovat kaksi aivan eri asiaa. Ne ei kulje käsi kädessä. Ja tätähän snobit eivät ymmärrä. Vituttaa kaikki puhe, että oi kun on niin hienoa, kun on kallista. Mikä siinä on niin hieno sitten oikeasti? Raha on VAAN raha. Se on väline, ei se itseys.

En ole niin idealisti, että pystyn elää ilman rahaa kokonaan. Ja oon sen verran pinnallinen, että tykkään materiaalista. Mutta voiko vähemmän riittää? Pitääkö kaikki olla viimeisen päälle? Mitä kun vaan taivas on rajana. Pääsetkö silloin yhtään minnekään kuin korkeammalle ja korkeammalle? Mitä sitten kun oot saavuttanut sen? Täyttyykö onnen tunne vai iskeekö tyhjyys. Koska aina saa parempaa. Elämä alkaa olla kuin koira jahtaisi häntäänsä. Onko se sen kaiken arvoinen? Siinä voi kulua nimittäin koko elämä.

tiistai 19. helmikuuta 2019

Mielenterveyskuntoutujan elämän nurja puoli




Aikaisemmin totesin, ettei potilaan elämää ole pelkästään kakkaa vaan niitä ruusuisia hetkiäkin mahtuu arkeen ja niiden voimilla jaksaakin olla tässä hetkessä kiinni ja porskuttaa eteenpäin elämässä. Mutta fakta on, että ei näitä ruusuisia hetkiä ole kuin siellä sun täällä. Välillä on jaksoja, jolloin niitä saa ihan toden teolla kaivaa sieltä mielen perukoilta. Onhan mulla asiat ihan hyvin, onhan?

Jottei ihan valittamiseksi mene, niin kerron vaan rehellisesti miten viime viikko todella piti sisällään. Täällä blogissa en läpikäy asioita kuin vasta jälkeenpäin jäsennettynä. Mutta haluan tuoda ilmi myös ne rumat osat tästä elämästä. Pitäkööt ihmiset mua hulluna jos niin huvittaa. Tätä on kuitenkin todellinen elämä, joten miksi piilottaakaan.




Miulla oli pari päivää ennen ystävänpäivää alkanut asiat vyörimään kuin lumipallo alamäkeen. Kaikki huolet kasaantui, sitten viimeinen ripaus oli psykiatrin käynnin peruuntuminen hänen sairastelun takia. Käynti, jota oon oottanut kuin kuuta nousevaa monta kuukautta. Sen piti olla se hetki, jolloin saisin vähän lisää tietoa, että saanko psykoterapiaa.

Oon ollut jo puoli vuotta nyt ilman kunnollista hoitoa. Muuton jälkeen kaikki meni pieleen missä voi vaan mennä pieleen hoidon siirrossa. Olin heitteillä muutaman kuukauden ilman mitään hoitokontakti. Sit kun tuli yksityinen vastoinkäyminen kropassa ja sekosin lopulta täysin, kun silloinen lääkärinkäynti peruuntui. Jotenkin mun kohdalla on ollut aika monta peruuntumista. Ja siitä seuraa aina alamäki, sillä odotus on ollut liian pitkään kovat. Jouduin tai pääsin silloin psykiatriselle osastolle, kun muhun ei saanut enää kontaktia ja olin psykoottisessa tilassa. Mun asiat alettiin hoitaa osastolla ja sain tehoavon apuun muutamaksi kerraksi kotiin kotiutumisen jälkeen. Sitten alkoi psykiatrisella polinikalla hoitoa. Luulin, että mulle järjestettiin psykoterapia, mitä mua monta vuotta hoitanut lääkäri määräsi ja suositteli kovasti. Hän sanoi, ennen hoidon lopetettua, että miun PITÄÄ taistella sen suhteen, että saisin terapiaa. Miun hoito oli hänestä jäänyt pahasti kesken. Menin polinikalle toive terapiasta ja sitten mua vastaanottava hoitaja kertoi, että vaikka hänellä on traumaterapian koulutus niin häntä on siihen tahoon työllistetty sairaanhoitajan titteliin, eli hän ei voi antaa minulle psykoterapiaa. Putosin taas maahan ja takaisin lähtöruutuun. Liian monen kuukauden jälkeen kuin edellisessä paikkakunnalla ollut tiivis terapiahoito.

Nyt miulle annettiin sosiaalipuolelta tukihenkilö, mutta kemiat ei synkannut niin vaihdetaan sekin. Kaikki on tasapainoton ja on liikaa muuttuvia palikoita handlattavaksi. Kun tukihenkilö tiedostamattaa nosti miun traumamuistot esiin ja triggeröi. Miun persoonat ei enää kestänyt sitä kaikkea tuskaa mitä niiden muutamien päivien sisään mahtui. Mieli mustui ja ahdistuin kaikesta. Alkoi tulla paniikkikohtaukset ja pahat dissosiaatikohtaukset. En ollut läsnä enkä muista juurikaan mitä mitäkin tapahtui minä päivinä.





Muistan vaan sen, että joku persoonista oli ottanut yliannostuksen rauhoittavia sitä varten, että uskaltaisi viiltää ranteet auki. Mentiin vessaan ja hiustenleikkuusaksilla alettiin viiltää. Onneksi miun taaperopersoona Miumau 3v tuli esille ja itki kauheasti, että sattui. Miun mies tuli pyytää avaa oven ja Miumau selitti puolisolle mitä hän osasi. Mies soitti ambulanssin ja äidin apuun. Sit saatiin lääkehiiltä ja paikkaukset. Sitten matka päivystykseen, niin mulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa. Siellä ollessa PikkuPh 9v persoona muiden persoonien vakuuttamana, että meidän olis parasta kuolla, niin kuristi meitä sähköjohdolla. Muut oli verhon takana niin en tiedä kuinka monta minuuttia se kesti. Mentiin vessaan ja siellä jatkui kuristaminen. Joku persoona alkoi hakata peiliä, jotta voisi viiltää loppuun. Mutta hoitajat ja tuli paikalle vartijan avuin. Huudettiin vaan kurkku suorana kun mieshoitaja oli tyly ja määräilevä. Yritti riuhtoa ylös, ymmärtämättä kuin tärkeä meille oli se koskemattomuus.

En pysy edes laskuissa, että kuinka monta persoonaa mulla oli esillä tuona päivänä. Tiedän vaan, että se oli meille erittäin epätoivoinen ja raskas. Miun naamaan oli tullut pahasti verenpurkaumia, että näytin frankesteinilta viikon. Se suurin kipu oli kuitenkin sisällä. Meillä loppui toivo, siksi turvauduttiin itsetuhoisuuteen. Sitä en suosittele kenellekään. Mutta siihen lankeaa liian helposti, kun mieli ei ole hallinnassa lainkaan.





En usko, että olen ainoa, joka joutuu käymään tällaista mankeli läpi, jotta saisi kunnollista hoitoa. Tulee vastaan ajatus, milloin sitä oikeasti saa apua? Vasta haudassako? Monesti on tullut vastaan, etten mie kykene, en jaksa. Miulla ei ole voimia. Jos ois joku taho edes sellainen, että ne varmistaisi, että potilas saa seuraavassa paikassa tukea ja olisi johdonmukainen.

Oon ollut tässä systeemissä pitkään ja oon kiitollinen siitä, että oon kohdannut myös näitä helmejä, jotka välittävät aidosti ihmisenä, ei vaan palikkana tätä järjestelmää, jota pitää liikuttaa johonkin suuntaan. Välillä on ollut kohtaamisia ihan ihmiseltä ihmiselle. Tuntuu, ettei ole vain potilas, vaan ihminen. Arvokas sellainen. Mä kaipaan Pohjois-Karjalan meininkiä. Jospa täällä löytyisi yhtä lämpimät tyypit. Uskon, että täällä on. Mut ehkä niillä on suoja päällä. Kun täällä pitää olla ehkä asteen kovempaa kamaa, että selvii. Mutta kuka haluaa vaan selvitä?Mie haluun elää.

perjantai 15. helmikuuta 2019

Hyvä työpaikka ei vaadi 110% panostusta




Hyvä työ on mielekästä ja motivoivaa, antaa tarpeeksi haasteita ja kehittää ihmistä. Mutta kun työssä pitää olla koko ajan skarppina, ihminen uupuu jos ei saa vastapainoa työn rasittavuudelle.

Oon ollut nuoresta iästä asti ollut töissä virallisesti ja ei-virallisesti, sekä opiskellut siihen asti kunnes uuvuin täysin ja jäin tälle päättömälle sairaslomalle, josta tuli määräaikainen eläke. Aloitin työnteon 13 vuotiaana tuttavan leipomon myymälässä osa-aikaisena, joka tarkoitti että aina kun on vapaata. Meillä on kotona opetettu, että pitää olla ahkera ja tehä töitä. Koko ajan.

Meidän perhe tuli köyhistä oloista, missä työt olivat kiven alla ja ruokaa ei riittänyt. Päästyään Suomeen osattiin arvostaa todella paljon kun sai edes töitä. Oli mahdollisuus vaikuttaa oman elintasoon ja saada edes se minimi elanto, jotta lapsille riitti ruoka ja vaatteet. Uskon, että tää on se suuri syy, miksi meidän perheellä on niin korkea työmoraali. Olen siitä ylpeä, mutta olen hiljatellen alkanut epäillä tuon ahkeruuden taustan. Voiko olla, että kun vauhtiin pääsee, niin ei osataankaan lopettaa? Jos aina on ollut pulaa, niin voiko jäädä niin suuri nälkä, ettei edes huomaa, vaikka olisi jo täyteen ahdattu ja kieriskelee ähkykivuissaan?





Totesin terapeutille joskus, etten ymmärrä ollenkaan niitä ihmisiä, jotka olivat "vain täällä töissä". Mua vihastutti ja kiukutti, että miten joku on niin välinpitämätön, ettei tee töitä täysillä ja ota vastuuta työssäolollaan. Olin nuori ja täynnä mielipiteitä. Mustia ja valkoisia. Eikä ole mitään muuta kuin yhtä totuutta. Yksi ainoa ja minä tiesin ne. Terapeutti vastas varovasti kysyen, että miksi ei voisi olla. Että riittäisi jos joskus olisi "vain töissä täällä"? Niin. Miksei. Olin niin juurtunut siihen mielikuvaan, että töitä tehdään täysillä, jos ei 100% niin ainakin 110%. Ja jos ikinä laiskotutti töissä niin tunsin suurta häpeää ja syyllisyyttä. Olin varuillaan, ettei kukaan näkis kuin huono työntekijä olin kun istuin vaan enkä koko ajan ollut ahkera. Sillä enhän minä ollut koko ajan tekemässä jotain, vaikka miun mielipide olikin niin, että pitäisi olla. Olenhan mie todellisesti melko hidas ja ehkä laiskakin, jos totta puhutaan.

On töitä missä olen saanut olla rennommin ja on ollut töitä, missä laiskottelu oli tarkoittanut hengenvaaraa potilaille. Kaikissa oon ollut skarppina jatkuvasti, sillä arvoni soti sitä vastaan, että olisin hyvällä omatunnolla laiskotellut. Ja niissä haastavimmissa töissä laiskottelu ei ole edes mahdollista. Huomasin, että vaikka nämä haastavat työt ovat kehittänyt mua todella paljon ja antanut, niin en silti nyt edes sen tähden haluaisi sellaisiin työkuviin. Mie kuormitun niin herkästi, ettei se ole edes terveellistä miun olla sellaisissa töissä. Ei miulle, eikä asiakkaille. Aloin nimittäin inhota niitä töitä ja töihin meno oli erittäin epämiellyttävää. Työssä katoin vaan kelloa ja toivoin työvuoron vaan päättyvän. Kuormituin liikaa ja uuvuin. Tuli masennusjaksot ja töistä päästyä halusin vaan kuolla. Itkin illat ja nukuin huonosti. Kroppa tulehtui vähän välillä ja mieli oli synkkä kuin pimein yö. Silti en ymmärtänyt pysähtyä ja kuulostella miten voin, sillä työmoraali oli niin sokeasti korkea.

Vaikka myönnän olevani laiska, niin se ei näkynyt työssä asiakkaille ja potilaille. He olivat hyvin tyytyväisiä miun työpanokseen. Eihän ne voinut nähdä ihon alle, kuin olin jatkuvasti mittari täynnä. Dissosiaatio on tässäkin ollut hyödyksi, että olin sammuttanut kaiken tunnesiteen ja ollut töissä täysillä. Olen siis ollut töissä niin, etten muista mitään työpäivän jälkeen mitä olin töissä tehnyt. Kuulostaa vaaralliselta, muttei se ole. Joku persoonistani on ottanut sen työkseen hoitaa sen työn täydellisesti. Sulkien minut sen ulkopuolelle.





Toitotan usein, että tylsyys on luovuuden alku. Uskon, että ilman joutenoloa on vaikea lähteä synnyttämään uutta. Voi olla tietenkin hyvä ongelmanratkaisua, mutta luovuus ei ole yksinään sitä. Se, että syntyy tyhjästä taidetta, vaatii hyvän pohjan. Ja miten voi tyhjästä syntyä, jos koko ajan on kädet täynnä? Siksi uskon, että hyvä työ antaisi aikaa ja tilaa ajattelulle. Kun voi olla laiska ja välillä tekemättä mitään järkevää. Niin syntyy luovuus.

Kaikki työ ei vaadi luovuutta. Mutta ei siitä haittaa ole missäkään työssä. Luovuus antaa miellekkäämmän olotilan tehä töitä. Ja kun töissä viihtyy, on työntekijä tehokkaampikin. Kun mieli saa ravintoa, ihminen voi paremmin niin kroppakin lepää. Palautuu näin raskaistakin töistä, eikä tule saikkuakaan niin usein. Eli jos summataan, niin laiskottelu tekee hyvää työnteolle. Sopivissa määrin. Kaikkea voi olla liikaa, mutta kaikkea tulee olla vähän. Mikään ei ole niin mustavalkoista.

Mitä nyt tulevaan toivon, niin olisi työ, jossa saisin välillä olla jopa vain 70% teholla. Että olisi niitä helppoja päiviä, jolloin saisi hengähtää. Olisi myös päiviä, jolloin ylitän itseni ja panostan täysillä. Olisi työ, joka kestäisi sluibailun. Olen tullut siihen tulokseen, että miusta tulee yrittäjä. Sillä se työmoraali on vieläkin liian ylhäällä, vaikka reunoja oon hionnutkin tasaisemmaksi. Sitten olisin vastuussa itselleni, miten ja milloin teen töitä. Voin aloittaa aamuyöllä ja lopettaa päivällä tai ottaa älyttömän pitkän lounas-/pusuttelutauon.
Nyt saankin harjoitella työntekoa ja oman jaksamisen kuuntelua, vaikka oon määräaikainen eläkeläinen. Kiitos siskoni.

Ja jos jonain päivänä työllistän jonkun, niin tahtoisin olla sellainen työnantaja, joka ymmärtää inhimillisyyden työnteossa. Ettei aina voi olla täysillä. Eikä pidäkään. Se kuluttaa ihmistä puhki. Me ei olla koneita ja sen inhimillisyyden takia, me ollaankin hyviä työntekijöitä. Töissä näkyy kädenjäljen. Ehkä mie voin aloittaa sen itsessäni, kun tuun työllistämään itteäni. Olisin armollinen ja lempeä pomo. Sellainen, jonka toiveita haluaa täyttää, sillä töissä on niin hyvä olla. Kun saa joskus ihan luvan kanssa vaan istuskella, pyörittää sormia ja haaveilla.

---

Vastaan blogin kommentteihin, en Facebookissa! Se vie niin paljon miun voimavaroja ja kun niitä ei ole tarpeeksi, niin joudun karsimaan ylimääräiset. Toivon, että ymmärrätte.

maanantai 11. helmikuuta 2019

Facebookissa tapahtuva seksuaalinen häirintä

HUOM!

Älkää hyväksykö henkilöä Mika Kinnunen face-kaveriksi.
Mie blogin profiilissa yritän ottaa kaikki huomioon ja siksi hyväksyin. Tää oli tulos. En suosittele.
Vaikka tämä oli pientä, niin mun mielestä pitää myös tehdä selväksi, ettei tällainenkaan ole ok.
Minä en ole esine. Ja minua kuuluu kunnioittaa. Se on jokaisen olemassaolevan oikeus.


torstai 31. tammikuuta 2019

Kommentoinnin paikka



Postauksen "Läskit ei lähde itkemällä" -kommentoinnin ja keskustelun jälkeen tuli vahvasti olo, että tätä tahtoisin jakaa muiden kaikkien kanssa. Tuli niin lämpimiä ja lempeitä keskusteluja aikaan, mikä sai minut ainakin heräämään omasta totuudestani ja ajattelutavastani, kuinka laihduttaminen ei tarkoita suoraan sitä, että tulisin olemaan hyvinvointisempi. Kun huoltaa ja rakastaa itsensä, mieli ja keho voi paremmin. Silloin kilot ja huolet väistävät automaattisesti. Ei ruoskimalla, ei vaatimalla, mutta juuri lempeydellä. Ne, jotka voivat hyvin, huokuvat hyvää energiaa ja rakkautta. Olivatpa minkänäköisiä tai kokoisia. Eli laihduttamisen sijaan haluan keskittyä siihen, kuinka annostelisin lisää päiviini hyväksyntää ja armollisuutta itseäni kohtaan. Siinä ei ole oikotietä. Itsensä rakastamiseen.

Kommentoinnissa toivoisin, että jatkossa voisitte kommentoida blogiin, facebookin sijaan, jotta nää tärkeät keskustelut olisi kaikkien saatavilla ja nähtävillä. Blogin idea olikin juuri synnyttää hedelmällisiä keskusteluja ja ajatuksia herättäviä hetkiä. Nyt keskustelut menee minun ja kommentoijien vuoropuheluihin. Toivoisin, että se voisi olla keskustelu missä kaikki voivat yhtyä ja jakaa kokemuksiaan.


-We are all connected to each other

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Onko mielenterveyspotilaan elämä ankeaa, masentavaa ja jatkuvaa taistelua?


On olemassa erilaisia myyttejä mielialahäiriöiden ja mielisairauksien kohdalla.
Mediassa usein laitetaan synkkä, surullinen tai ahdistava kuva kuvaamaan jos puhutaan mielenterveyshäiriöistä. Saako sairastunut ihminen silti iloita, nauraa tai jopa olla onnellinen?


Saa. Ja sitä tapahtuu kanssa.


Mun päiviin mahtuu paljon tunteita laidasta laitaan. Dissosiatiivisen identiteettihäiriöinen ja masennus-ihmisenä saatan päivän aikana jumiutua pelottaviin traumatakaumiin, huutaa ja itkeä. Saatan surffailla netissä etsimässä kauniita esineitä kotiin, sisustaa ja laittaa kotia kuntoon. Saatan silitellä kissoja, miettien kuin onnellinen olen kun mulla on niitä. Saatan nauraa ja hekottaa mun miehen hölmöille vitseille. Saatan ahdistua mitättömistä asioista ja murehtia koko elämän valmiiksi piloille. Oon luova ja välillä niin tylsä, että selaan vaan älypuhelinta. Voin olla tekemässä kaikkea tai olla tekemättä mitään. Tuntuu välillä, ettei oikein ole kahta samanlaista päivää ja toisinaan taas puuduttava jakso tulee, kun päivät vaan toistuu samaa rytmiä. Mitä kun olen ollut tekemisissä toisten mielenterveyspotilaiden ja -kuntoutujien kanssa ja jutellut, niin ei ole oikeaa kaavaa mitä jokainen noudattaisi. Meitä on joka lähtöön.


Ei ole yhtä oikeaa tapaa sairastaa.





Usein luullaan, että masentunut tai mielenterveyspotilas ei huolehdi itsestään, itkee, ahdistuu päivät yöt ja makaa vaan sängyssä. Totta, tätäkin variootakin on, mutta sairastavan ihmisen päiviin voi mahtua paljon muutakin. Koin ennen suurta syyllisyyttä jos laittauduin ja menin ihmisten ilmoille. Kun ei se ollut miun mielestä korrektia, että mielenterveysongelmainen voi olla sosiaalinen ja ulospäin hyvinvoiva. Jos vahingossa meni pirteänä tai hyvänä hetkenä lääkäriin, niin pääteltiin, etten ollut masentunut kun olemus ei ole nuhjuinen ja epäsiisti. Vaikka yöllä olisin juuri pohtinut itsemurhaa ja viiltänyt.
Myös ulosanti voi olla sujuvaa, kohteliasta, jopa ystävällinenkin. Ei kaikki ymmärrä sitä faktaa, että masennuksen ja varsinkin DIDtä sairastavan ihmisen habitus voi olla laidasta laitaan. Eikä mikään niistä ole vääränlainen.

Tälläkin hekellä en ole päässyt pesemään kasvoja ja istun likaisissa vaatteissa. Näin painajaisia koko yön ja olo on myös sen mukainen. Eilen illalla olin nätti, siisteissä vaatteissa uuden tuttavan luona teellä. Kun tulin kotiin, lamauttava väsymys iski, sillä miulla on tapana skarpata ihmisten ilmoilla. Leikkiä normaalia. Pään sisällä myrsky voi olla kantamoinen, vaikka se ei päällepäin näkyisi lainkaan. Ei toisen ulkomuodoilla voi päätellä, miten ihminen voi. Jotkut ovat taitavia piilottamaan kivunsa. Siihenkin syyllistyn ajoittain.





DID-potilaat mielletään sekopäiksi ja jopa pelottavaviksi, sillä harvoin lähipiirissä on ihminen, joka sairastaisi monipersoonahäiriötä. Se, mitä ei tunneta, pidetään helposti uhkaavina. Kun DIDn tutustuu ja on kontaktissa potilaan kanssa, niin huomaakin, ettei tämäkään sairaus maalaa ihmistä kokonaan tietynlaiseksi vaan potilas voi hyvinkin olla "normaali" ja muut persoonatkin ovat vain ihmisiä, niinkuin kaikki muutkin täällä maailmassa. Heilläkin on tunteet ja ajatukset. Heilläkin on pelot ja toiveet. Huumoria löytyy ja epävarmuutta koetaan monessa sarassa. Sivupersoonatkin tarvitsevat vuorovaikutusta ja läheisyyttä. Se, että pääsevät elämään tätä nykyisyyttä, lisää ymmärrystä ja pystyvät ottamaan etäisyyttä niihin traumoihin, joita kantavat ja joiden takia ovat eriytyneet pääpersoonasta.

Miulla Miumau 3v ja PikkuPh 9v ovat saaneet paljon elää ja kasvaa miun arjessa. Tämän vuoksi meille on syntynyt yhteistietoisuutta jonkun verran. Pelot hälvenee ja uutta oppia tulee puolin ja toisin. Pitämällä persoonistani huolta, pidän minusta huolta kokonaisuudessaan. Voin antaa ja vastaanottaa mitä on menneisyydessä uupunut osien dissosioituessa itsestäni. Voin olla se tuki ja turva, mistä oon jäänyt paitsi eri tilanteissa. Ja miun läheisillä on uusi mahdollisuus osallistua tähän kehitykseen. Vaikka tää vaikuttaa ajoittain sekavalta ja vaivalloiselta, niin oon kiitollinen tästä. Tätä en vaihtaisi pois.







Miulla on tapana suorittaa hoitokäynnit/kahvittelut niin sutjakkaasti, ettei ole useimmiten kuin muutama muistikuvaa sen jälkeen, mitä ollaan käyty läpi. Menee ihan sumussa, mutta onneksi on myös kertoja, jolloin koen että kohdataan. Silloin ei tarvitse suojakilpeä, ei tarvitse olla selviytyjä. Terapiakäynnit ja läheisten kanssa vietetty aika ovat juuri sitä herkkua, kun saa olla täysin oma itsensä. Mitenpäin vaan. Silloin ei haittaa vaikka ois viimeisen päälle tälläytynyt tai viikon vanhoissa vaatteissa ja tukassa.

Ei tuomita ulkoisin perustein. Ei tarvitse olla tietynlainen. Ei kyseenalaisteta. Ei arvostella.
Saa hymyillä tai itkeä. Sillä ei ole väliä. On hyväksytty ja juuri oikeanlainen. Potilas tai ihan vaan ihminen.

 ---

Muistuttaisin kommentoinnista sen, että olisitko ystävällinen ja jättäisit kommentin blogiin, ei faceen! Jotta se näkyisi kaikille ja jotta voidaan keskustella yhdessä. Ei vain minä ja kommentoija erikseen, vaan kaikki pääsisivät keskusteluun ja vähentäisi miun kuormitusta olla ainoana reagoijana :)




lauantai 5. tammikuuta 2019

Neliö ja ympyrä, kaukana idyllistä


 Joulu.

Siihen liittyy odotukset ja paineet suoriutua idyllin mukaan. Perhe ja lähimmäiset läsnä, musiikki soi, syödään hyvin ja on rauhallista ja seesteistä.
Todellisuus on silti usein kaukana tästä. Jossain vaiheessa joku tylsistyy ja lopulta kaikki tuijottaa ruutua ja räplää kännykkänsä. Ei olla läsnä eikä ole seesteistä. Ruuasta ähky saa miettimään, että pitäiskö mennä oksentamaan.
Osittain voi olla sitä ihanaa aitoa jouluntunnelmaa kun saa rauhoittua ja olla. Ilman suorittamista ja pakottamista. Muutenkin päivän aihe on ollut idyllin rikkominen ja ottaa vastaan mitä saadaan. Se voi olla todellisuudessa paljon rikkaampaa kuin mitä oltais odotettu. Kohtaamisia ja ymmärrystä. Parasta lahjaa mitä toiselle voi antaa. Olla läsnä.

Mun jouluaatto on ollut vuoristorataa. Vihan, lämmön, surun ja ilon tunteita ollut. Ajauduttiin illaksi väittelemään Olavin kanssa ja tulihan siitä itku kun pääsin syvemmälle, mun kipukohtiin.
Pitkän surun jälkeen tuli vahva olo et pakko kirjoittaa.
Haluan jakaa tän teidän kanssa:

24.12.18

Sanoin, että oon ympyrä ja Olavi neliö, niin meihin sattuu huolimatta siitä, että halutaanko me satuttaa toista jos haluaa yhteen sovittaa.
Olavi kyseenalaisti, että pitääkö sopia yhteen vai voiko molemmat olla mitä on ja silti "sopia yhteen"?

Onko "toinen puolisko" ja ykseys yhtä urbaanilengendaa kuin prinssi ja prinsessa? Tai ainakin yliarvostettua? Että voiko olla, että rakkaus tai parisuhde on tahdonalainen asia. Siinä tahtoo aina valita sen toisen kaikesta huolimatta. Että on valmis ottaa sen vastaan, mitä tulee vaikka ei yhdeksi sulaudutaankaan IKINÄ? Voiko silloin vapautua oikeasti rakastamaan ehdoitta. Kun ehtona ei ole, että rakastan sua jos muutut ja mä muutun, että sovittais yhteen. Että yritetään sopeutua mutta ei sovittaa niin, että vois sulautua yhdeksi rakkausmössöksi? Onko sellainen ykseys olemassakaan, sillä aina toinen on erilainen jossakin osa-alueella. Jos ns. ydin on samanTYYPPINEN (ei samanlainen), niin voi sopeutuminen olla helpompaa. Mutta voidaanko muka todeta, että erilaiset ytimet ei sopisi tai olisi muka "oikeita" rakkaussuhteita?

Perheessä on aina jotkut joiden kanssa tulee toimeen paremmin kuin toisten. Niiden seuraan hakeudutaan. Samalla logiikalla syntyy kaveri- ja ystävyyssuhteita. Haetaan selkeästi samanhenkisyyttä ja yhteenkuuluvuutta.
Mutta onko tää alkeellinen ajatustapa liian kiinni meissä? Että muka syntyisi hyviä ihmissuhteita vain samalla kaavalla. Eikö ihmeellisimmät ja rikkaimmat ovat ne suhteet, joissa erilaisuudesta huolimatta hyväksytään ja rakastetaan toista. Että löytyykin arvaamattomista paikoista se syvällinen sanoma, kuin ollaan oikeasti kaikki suurta YHTÄ? Kuten kissa-koira-hiiri-ystävykset. Eikö ne ole ne ihmeellisimmät?

En usko, että on yksi ainut tapa rakastaa. PARIsuhdekaan ei ole ainut tapa olla rakkaussuhteessa, niin miksi rajoittaa siihenkin, että pitäisi olla "yhtä", samalla silmät sulkien ihmisiä pois löytääkseen sitä toista puoliskoa, sitä kuitenkaan koskaan löytämättä. Tai laittaisi kaikki paineet yhden ihmissuhden varaan, vaan kohtaisi itseään,jolloin pystyy kohdata kaikkia muita?
Tulisi se tunne itsessään, että mä kuulun tänne. MINÄ.

Tietysti me heijastetaan toisiamme ja tarvitaan välillä muiden hyväksyntää päästääksemme lähemmäksi itseämme. Mutta muut on vaan tikkaat. Sinne ylös pitää ihan ite omilla jaloillaan kiivetä.Tai muut ovat ne lyhdyt, jotka valaisee meidän matkaa, mutta taas ne jalat ja vartalo millä liikkuu on meidän oma.
Ei muita pitkin voi edetä. Eikä muut meidän puolesta.

Kun en pakota meitä idylliin. Kun lopetan vaatimasta niin huomaankin saavani rauhaa ja helpotusta. Ihan kuin ottaisi korsetin pois. Ei kiristä enää.

Mä rakastan Olavia aina. Se ei välttämättä ole musta kiin. Mut mä tahdon sitä ja meitä. Se on musta kiinni. Että mä valitsen "me", yhdessä ja erikseen. Vaikka ollaankin neliö ja ympyrä. Ei meidän tarvi olla yhtä, siinä tarkoituksessa mitä ihannoidaan. Mutta me ollaan ME sitä suuremmalla merkityksellä.
Sekalainen, erilainen perhe.

"Ootte hyviä juuri noin.
Sinä ja Olavi erikseen ja yhdessä.
Hyvää Joulua rakas.
Minä rakastan sinua <3"

 




Vaikka on ollut erilainen joulu kuin se idylli, niin koen kuitenkin saavani tästä joulusta paljon. Yksi solmu aukes. Pystyn nyt hengittää helpommin. Ei kai voi pyytää enempääkään lahjaksi.


---
Sain hyviä näkökulmia kun julkaisin tän tekstin. Pari mietti sitä, etteikö siihen neliöön menis juuri täydellisesti se ympyrä. Että se neliö olisi siinä ympärillä suojaamassa ja ympyrä neliötä täydentämässä? Ihana lempeä lähestyminen mitä mulle ei tullut mieleen. Kannattaa siis puhua ääneen tai kirjoittaa julki, jotta ei jumittuisi siihen omaan ahdistukseen ja ahtaaseen ajatusmalliin.

Täydellisen epätäydellinen

Koitettiin saada taiteellisia kuvia kirsikankukinnasta ja minusta. Noh näitä täydellisen epätäydellisiä kuvia tuli sitäkin enemmän. Aattelin...