Haku

Seuraa sähköpostitse

torstai 19. syyskuuta 2019

Pinnallista seksiä seksuaalisen hyväksikäytön seurauksena







23.7.13

Eilen oli aikamoinen päivä. Riideltiin ja mua vitutti todella paljon. Soitin Annille ja itkin asiasta. Tuli taas hetken epätoivoinen olo. Kun lopetin puhelun ja lepäilin niin se meni aika nopeasti ohi. Sit Olavi tuli pyytää anteeksi ja puhuttiin asiasta. Aika suoraan. Tai mä puhuin. Olavilla ei ollut paljon sanottavaa. Sen jälkeen lähin kävelylle ja soitin Emilialle. Juteltiin ja se sanoi paljon asioita, jotka sai mut miettimään, että analysoin kaikkea ihan aivan liikaa usein. Emilia on mun järjen ääni välillä. Oli mukava kuulla sen ääntä.

Päivällä oli soitot keskukseen ja hoitajan kanssa keskustelu lääkkeistä. En halua nostaa ilman, että nään Ailaa ensin. Se, etten saa orgasmia on kyllä iso asia mulle jos tää jatkuu koko lääkehoidon aikana.

Yöllä laitoin sexy alusvaatteet päälle ja ehdotin Olaville sovintoseksiä. Oli jotenkin apea fiilis tai surullinen olo jo valmiiksi kun tiesin etten tuu. Tai ollu muutenkin hölmö olo seksin suhteen jo pitkään aikaan. Olavi huomas sen ja alkoi olla huomaavainen rakas, mulle tuli vielä vaan huonompi fiilis. Halusin vaan, että se ois röyhkeä mies ja vaan ottais mut. Tää on aika ristiriitaista kun haluan että se on huomaavainen mut samalla en.

Mulla on pyörinyt hyväksikäyttöasiaa nyt paljon mielessä tän aikana kun seksi ei ole sujunut. Oon yrittänyt kertoa Olaville mut en tiiä ymmärsikö se vai halusiko edes ymmärtää. Tuntuu tyhjältä harrastaa seksiä ja varsinkin kun koko ajan vaan miettii, että yrittää nauttia ja kun ei tunnu niin alan suorittaa, että oisin todella hyvä pano Olaville. Turhauttaa paljon tuollainen. Haluan että se määrää sängyssä, että tuntisin itteäni naiseksi ja ehkä hieman alistetuksi. Mut se on täysin ristiriitaista sen kanssa, että haluan sen olevan huomaavainen. Ihan kuin tää ois joku mun sairas tapa käsitellä hyväksikäyttöä. Kun ei tunnu miltään niin parempi tuntea vaikka pahaa oloa. Mä kaipaan todella paljon mun terapeuttia nyt. Ollut niin pitkään tää rauhaton ja levoton olo.




23.7.13

Ilta
n. 20.30

Tää kirjoittaminen on mulle nyt tapa millä pystyn sanomaan ääneen sen mitä en osaa. Tarviin Ailaa. Ei mun kuntoutumisesta tule nyt mitään ilman sitä.

Alettiin puhuu Olavin kanssa tosta aikaisemmasta aukeamasta. Annoin Olavin lukea sen. Tuntuu ja tuntui pahalta. Vaikea olla ja puhua siitä kun sillä tai mulla on odotuksia asiasta. Hyväksikäyttöasia on ehkä pienempi ongelma kun luulen? Olavi sanoo että teen tai tää masennus saa mut ajattelemaan toisin. Mut eikö ne asiat ole ne jotka sai mut masentumaan? En kuulemma ollut justiinsa kun kerroin sille ekan kerran. En tiiä oliko näin, mut muistan vaan monet hetket kun itken seksin aikana tai sen jälkeen, koska on ollut paska olo. Luulin, että mun mies välittäis enemmän mitä mun vartalolle on tehty, mitä mun henkiselle puolelle on tehty. En tiiä oonko vihainen vai vaan surullinen. En tiiä. Yhtään. Tuntuu että menee järki.

Pyysin Olavin lähtemään kun alkoi itkettää niin paljon. Jos tää koko mun masennuskin on vaan jatkunu näin pitkään, koska mä analysoin kaikkea ihan liikaa? Voiko olla että hyväksikäyttö,väkivalta, jätetty olo ja kuolema ja kaikki muu paska on oikeasti pienempiä asioita kun mä niitä oon ajatellut? Jos ne ei oikeasti aiheuta mitään vaan se mikä aiheuttaa on se, että mä jään niitä miettii ja mehustelen sillä mun surkealla ololla? Niinkuin Aila sanoi. Ei ne asiat, vaan miten me niihin reagoimme. Onko näin koko mun elämäs? Mulla ei siis ole mitään hätää, mitään oikeutta olla vihainen tai katkera mistään? Ehkä se, että mun pitää päästä irti koska tää tekee pahaa vain mulle. Itselleni. Ja mun rakkaille. Miten...Ehkä mä opin täs. Hiljatellen. Välillä unohtuu tää kärsivällisyys.

Ei lapselle kuulu tehä niin. Ne oli aikuisia. Mä aion olla parempi.

Oon ihan väsy. Ihan poikki tästä koko paskasta. Mut ehkä tää kuuluu kuntoutumiseen. Vähän rankempi tapa käydä läpi asiat.







18.9.19

Olen vältellyt tän kirjoittamista jo kuukausia nyt. Ehkä kun saa maistaa tipan siitä, kuin elämä on tasaista niin pelkää joutuvansa taas vangiksi pohjamutaan. Mutta tän päivän jälkeen luotan enemmän mun kykyihin vastaanottaa ja käsitellä nämä. Mussa on kyllä voimaa. Ailan, Olavin ja monen muun avulla oon päässyt tähän. Kiitosta miulle kuin oon jaksanut uurastaa sen eteen ja uskonut, että se on kaiken arvoista. Mie oon sen arvoinen. ME ollaan sen arvoisia. Minä ja mun persoonat.

Analysointi, kyseenalaistaminen ja pohtiminen syvällisesti on aina ollut suuri osa itseäni. Oon yrittänyt vähentää sen muiden kehoituksesta, että ihan liikaa ja liian herkästi oon tehnyt sitä. Kuulemma pitää vaan "katsoa tulevaisuuteen ja olla miettimättä liikaa". Yritin mennä virran mukana, mutta onneksi nyt tiedän paremmin. Millainen olen ja mikä on itselleni soveltuva tapa käsitellä asioita. Erityisherkkänä olen aika syvällä kun sinne suunnistan ja olen aika taivaissa, kun sillä päällä oon. Otan kaiken, siis KAIKEN itteeni ja kestää aikaa kun saan paloiteltu ne ja prosessin läpi tungettua, että voin jatkaa matkaa. Silloinkin monet asiat jää elämään, eikä mene pois edes työntämällä. Minä olen vain tällainen.

Tuossa päiväkirjan muistoissa pelkään tekeväni väärin itseäni kohtaan. Nyt voisin sanoa tuolle nuorelle tytölle, että :"Analysoi vaan pois. Ei ole väärin ajatella asioita, eikä sinulle tapahtuneet tapahtumat ole vähäpätöisiä. Ne ovat tärkeitä ja kipeitä. Sinun täytyy saada luvan tuntea surua ja vihaa. Katkeruutta jopa. Ne tunteet ovat syystäkin olemassa, älä sulje ne ulkopuolelle. Ota ne vastaan. Ne parantaa siun pahan olon. Asiat kyllä selkiytyy. Usko mua <3 ".
En ole vielä matkan lopussa, mutta luotan ja uskon, että tää matka on jo voiton puolella. Mulla on kyllä kyky selviytyä tästä. Enkä ole yksin. Mulla on maailman paras aviomies, mulla on perhe. On muutama läheinen ystävä ja hoitohenkilökunta. Minulla on lukijat. Ihmiset ovat myös hyviä, ei vaan pahoja. Minnuu on rikottu montaa kertaa, mutta minnuu on autettu myös melkein yhtä monta kertaa ehjäksi. Tää vie aikaa, mutta mihinkäs meillä on muka kiire? Oon hätähousu. Ei kukaan halua seistä liejussa pitkään. Pelko, että sinne uppoo. Mutta nää hetket vähenee koko ajan. Kyllä me selvitään. Me pystytään siihen.






Miulla oli todennäköisesti jokin muu persoona esillä, kun kerroin Olaville ensimmäisen kerran hyväksikäytöstä. Sillä selkeästi mies muistaa, että olin kuin ei mitään tärkeää olis tapahtunut. Muistan kuin samalla tavalla olin myös perhekokouksessa kertonut kuin ostoslistalta uhrit, joita miun veli oli seksuaalisesti hyväksikäyttänyt. Latelin kuin tavallisessa kokouksessa maidon kysynnästä, eikä sillä tavalla kuin suuri perhesalaisuus oli paljastumassa koko perheelle ensimmäistä kertaa. Ailan mukaan tää on tavallista uhrien tavassa kertoa. Silloin voi dissosioida tunteet irti asiasta, jolloin niitä pystyy ilman takaumia kertomaan ymmäretyllä tavalla. Samoin olin terapiassa alussa vain sivulauseessa kertonut, että joo, on ollut hyväksikäyttöä. Vähättely tai välinpitämättömyys yhdistää näissä hetkissä. Sillä mikä on pinnan alla, ei ollut itselläkään tiedossa.








Me oltiin tuolloin vielä niin nuoria mieheni kanssa. Tietämättömiä monesta tapahtumista, jotka ovat muuttaneet rankasti elämän suuntaa ja jotka sitovat meitä yhteen tiivimmin. Ymmärtämättömiä, kuinka traumat vaikuttavat ihmiseloon ja kuinka ne jättävät pahoja sisäisiä verenvuotoja, joita saa tyrehdytettyä vain kohtaamalla ne. Seksi oli pinnallista. Ihan kuin "panettava" on yhtä kuin rakastettu. Seksuaalisuus oli päälleliimattua ja opeteltua. Siin ei ollut mitään sielullisuutta mukana. Sillä ainoa kokemus seksissä eli hyväksikäyttötilanteissa oli aiemmin, että olin objekti. Se toinen on tyydytettävä. Mua oli monta vuotta manipuloitu ja käytetty. Ei mikään ihme, että kuva seksistä on vääristynyt. Ja kun itsellä on vääristynyt kuva siitä, mitä hakee tai pystyy antaa seksissä, on vaikeaa toisen henkilön kohdata sinnuu terveellisesti, jos et itsekään itseäsi kohtaa.

En väitä, ettei seksissä saisi olla keveyttä. Se saa olla välillä vaan rentoaa tai mukavaa ajanvietettä. Mutta jos tahtoo yhteyden toiseen ihmiseen ja syvällisyyttä niin ihan turha on hakea panoleikeistä. Varsinkaan, jos ei ole selvillä missä menee omat terveelliset rajat. Usein seksuaalisesti hyväksikäytetty ihminen hakee alistusta seksissä ja kokee olevansa voimaantunut jos saa olla se, joka alistaa. Ihan kuin valtataistelu on tässäkin tärkeää. Alistusleikit voi olla kivaa, terveellistä ja eheyttävää, kun sen voi harrastaa turvallisen ihmisen kanssa ja turvallisessa ympäristössä. Seksiä on monenlaista ja monelle se tarkoittaa eri asioita. Mutta röyhkeys tai epäkunnioitus ei kuulu mielestäni seksiin. Seksi on vuorovaikutus siinä missä keskustelukin. Voi huomioida toista enemmän tai keskittyä itseensä enemmän mutta se on vuoropuhelu, ei suoritus jotta saisi vaan orgasmin. Kumpikaan ei ole pelkästään väline toisen tulemiselle. Olen harrastanut paljon sellaista seksiä ja siitä jää aina ontto olo, vaikka endorfiinit virtaisivat vuolaasti orgasmin takia. Siinä jää henkisesti hieman aktin ulkopuolelle. Itsensä ulkopuolelle.

Jokainen meistä on vähän fuck up seksissä. Ehkä sen takia, sitä harrastetaankin Suomessa vähän ja parisuhteissa on usein ongelmana on seksi. Se, mikä toiselle toimii voi olla toiselle jo yli rajojen. Omaa seksuaalisuutta tulee tutkia ja edetä sisältä ulos. Ei ulkopäin käsin. Silloin luo itselleen paineita ja odotuksia. Myöskin seksikumppanille. Kun on sujut oman seksuaalisuuden kanssa, voi seksin harrastaminen olla antoisaa ja minuutta vahvistava asia. Itelle tuo on vielä tulevaisuudessa, mutta tiedän, että siellä se odottaa.

Tässä tiedän sohivani muurahaispesää. Seksi tai rakkaus on niin henkilökohtainen asia, että helposti vetää hernet nenään, vaikka en tässä tosiasiassa ole faktoja suoltamassa. Vaan omia kokemuksiani ja pohdintojeni tuloksia. Toivon, etten loukkaa ketään hirveän syvällisesti, mutta koen, että miun on sanoittava tällaisiakin asioita, jotka ovat arempia. Sori?






Juuri äsken sanoin miehelleni, että hän on parasta mitä miulle on tapahtunut. Enkä vähättele tätä lainkaan. Kun kaksi traumoja kantavaa osapuolta laittaa yhteen niin on aika vaikea saada terveellistä suhdetta. Mutta me ei luovutettu. Tai mä luovutin moneen otteeseen, sillä en osannut. On onni, että aina jokin sisin sanoo, että menetän suuren osan jos en palaa. Intuitio on antanut mulle tän turvallisen suhteen, mitä meillä on nyt. Olavi on kohdannut mut ja miun persoonat sillä tavalla, että hänen avulla oon päässyt tähän tilanteeseen. Tilanteeseen, missä meillä on turvallista olla. Välillä otetaan yhteen eikä ymmärretä toisiamme, mutta niin se kuuluukin mennä. Me opitaan joka päivä lisää hautaan asti. Olkoon se hauta vielä pitkällä, sillä haluan oppia. Oppia seisomaan itse tukevasti omilla jaloillani. Oppia miten antaa ja olla läsnä toiselle. Oppia rakastamaan tavalla, jota toinen ansaitsee. Onneksi meillä on tahto meidän puolellamme.

Kiitos, jos jaksoit lukea tän loppuun asti.


torstai 15. elokuuta 2019

Yksisarvinen masennusmatkoiltaan






Miun blogihiljaisuus ei johdu kesälomasta eikä lomasta, vaikka reissulla oon ollutkin. Nimittäin masennusmatkalla.

Totesin tässä, että  olen jo masennuksen montaa kertaa selättänyt, tai pikemminkin selvinnyt. Niin silti tää vie alas pohjaan niin nopeaa vauhtia, ettei uskallakaan silmänsä aukaista. Mie välttelin blogin kirjoittamista, sillä päiväkirjoissa seuraava kohta menee taas ihon alle traumoihin. Olen siis tällä hetkellä tauolla terapiasta, eikä jatkosta tiedä, siksi sinne sukeltaminen pelottaa ja sen takia oon viivytellyt tekstin kirjoittamista. Mutta ei mikään välttely ole antanut rauhaa olla hetken siin illuusiossa, että kaikki on hyvin. Alitajunta tekee työtään ja nostattaa milloin mitäkin, siitä huolimatta onko itse toivonut niin.






Masennuspohjassa oon rämpinyt pari viikkoa ja toivon, että tasaantuu kun yhden lääkkeen vaihtamiseen tottuu. On ollut alakuloa, epätoivoa, itkua ja itsetuhoisia ajatuksia. Jokainen joka on saanut maistaa masennuksen oireita tietää millaisesta sumusta puhun. Siitä niin ei päästä tahdolla, joten sen pyörteeseen täytyy irroittautua. Mie annoin mennä. En taistellut vastaan. Uskon, että se nostaa juuri ne asiat minkä pitääkin noustaa, sillä on oikea aika. Ei järjen mukaan, mut milloin mieli olisi kuunnellut järkeä? Tai ei meidän viisaan mielen ole täytynyt koskaan totella meidän egoa tai tahtoa. Ei tässä meiltä kysellään. On kyse suuremmasta kokonaisuudesta.







Itellä nousi tuo keskenmeno, jota sivuutin tuossa tekstissä. Tarkemmin uskallan kirjoittaa siitä myöhemmin. Mutta ei auta, että aina siivotessa työnsin paperinipun pois eestä, minkä sain sairaalasta info keskenmenosta. Se aihe nousi ja pysäytti. Sillä ei tuollaisen voi vaan sivuuttaa. Ei vaikka ei sitä vastaan uskalla ottaa. Hedelmällisyydestä puhuin ystävän kanssa ja kerroin kuinka oon hyvin prosessoinut sen, etten saata saada lasta. Että oon itkenyt etukäteen jo ja siskolle avauduin, kuin yritän kuollettaa sen toiveen. Vaikka joka kuukausi salaa haaveilen vahingosta. Tämä vei syvälle suohon. Itkin ja itkin, silti tuntui,ettei kipu lopu. Yritin mennä lukemaan muiden surusta, mutta ei se antanut lohtua vertaistukena. Tuntui vaan julmalta oma kohtalo, vaikka ei meillä se ole täysin varmaa tuo lapsettomuus, mutta ei lähitulevaisuudessa näy ja biologi on miun toivetta vastaan.





Se sattuu ja siitä saa tuntea surua. Mut kun sen surun yrittää työntää pois, niin masennus kyllä ottaa vallan ja näyttää mikä tarvitseekin olla tapetilla. Miun uskomuksen mukaan masennus on meidän ystävä. Se muistuttaa mikä on tärkeintä. Vaikka sen keinot ovatkin kyseenalaistettavia niin silti se on olemassa syystä. Käsittelemättömät tunteet ja asiat sairastuttaa. Ensin pienillä vaivoilla, kuten säryllä tai vastustuskyvyn heikkoutena. Pidemmän päälle se vetää sängynpohjaan. Jos siellä viisaana osais ottaa vastaan muistutukset jos ei, niin mieli ja vartalo lakkauttaa muut toiminnot. Näin toimintakyky saadaan niin minimiin, että on pakko kuunnella. Pakko hiljentyä omaan sisäiseen maailmaan ja kuulla, mitä me tarvitsemme. Mikä on lopulta tärkein.





Mutta tää on vaan yhden yksisarvisen uskomus. Mikä on toiselle todellista, on toiselle merkityksetöntä. Mikä on siun todellisuus riippuu siitä, mille tahdot avata silmät ja sydämen. Masennus on jälleen kerran näyttänyt miun egolle, ettei kaikki ole miun käsissä. Pääseekö tästä irti on ehkä kyse siitä, jatkanko puolisokeana eteenpäin vai tahdonko ottaa vastaan. Sillä siitä on varma, että turhaan miun on pyristellä irti. Totuudelta.



tiistai 9. heinäkuuta 2019

"Olenko mä negatiivinen ihminen?" - "Kyllä, olet sä aika."



Kun sairastaa, koko maailma luisuu hiljalleen pois radoiltaan. Elämä muuttuu, niin pienet kuin isot asiat. Ei ole itsestäänselvyyksiä, ei varsinkaan kun omasta toimintakyvystä on kyse. Ihminen kuin syntyy uudelleen. Tai pakotetaan syntymään. Sairaus voi olla mahdollisuus, jos sen kykenee näkemään sen niin. Se voi olla umpikuja, josta poispääsyä ei ole. Mutta usein se on matka itseensä, syvimpiin kolkkiin itsensä kanssa, eikä kiertotietä ole.

Kun sairastuin näkyvästi masennukseen niin, että toimintakyky oli nollilla, ei miun persoonasta ollut enää rippeitäkään. Kun traumat nousi pintaan käsiteltäväksi, elämä muuttui selviytymiseksi. Nyt terapian ollessa tauolla ja ollaan keskitetty vakauttamiseen, alkaa hiljalleen identiteetti rakentua pienistä paloista. Oon ollut niin pitkään sumuverkossa, etten ole ehtinyt edes kyseenalaistaa. Millainen olen ihmisenä? Kun kaikki energia on ollut sisäisen maailman työstämiseen, unohtuu: Millainen ihminen olen muille ihmisille? Mitä mä jaan muille mun läsnäololla? Olenko unohtanut muut keskittyäni liikaa omiin traumoihin ja kipuihin?





Tiedän, miun omalla taakalla on ollut aikansa. On ollut oikein unohtaa muut ja käsitellä omia paskojaan, ettei epätietoisesti jaa niitä ympäriinsä. Mutta oon ihan oikeasti unohtanut muut. Vaikka mukamas teen tän kaiken, jotta voin olla kivempi ja ihanampi muita varten. Mut ei. Mun kivut ja taistelut on jättänyt kovat arvet. Mä olen kyynistynyt, liian uupunut olemaan aidosti kiinnostunut muista. Huomaan, että väsyn hirveästi ollessani muiden kanssa. Mä yritän, mutta tuntuu etten onnistu tässä ihmissuhteiden maailmassa. Mulla ei riitä lahkeet siihen. Oonko vaan yksinkertaisesti liian väsynyt? Kysyin mun mieheltä tänään: "Olenko mä negatiivinen ihminen?" Vastaus oli kyllä. Aika. Tää romutti mun käsitys itsestäni. Luulin tosissani, että mä jaan hyvää ympärilleni ja kannustan muita. Mutta oon lähiaikoina huomannut, että mä tökin, sörkin, arvostelen arvostelijoita eli oon tekopyhä ja kaiken kukkuraksi vaadin ihmisiltä. En ota vastuuta omasta voinnista vaan vaadin muita "pelastamaan" minut. Kohtaamaan miut. Näkemään ja kuulemaan miut. Ja tää jos mikä on erittäin raskas ja epäreilua. Imen mehut ihmisistä mun ympäriltäni. Olenko sellainen, kuten olen toivonut, että musta kasvaisi?





Kun ihminen voi huonosti, se heijastuu lähiympäristöön. Se näkyy sanoissa, teoissa ja olemuksesta. Kukaan ei huvikseen ole kusipää. Vaikka oon tiedostanut tän itsessäni jo useamman kuukauden, niin en osaa lakkaa olemasta se perseenreikä. Tiedän, että läheisimmille pystyy olemaan inhottava, koska ne ei sua hylkää. Mutta missä menee raja? Oon hokenut, etten halua olla rakkaimmilleni inhottava. Mutta mitä jos musta ei ole mihinkään muuhun nyt? Kuinka pitkään tällainen vaihe sitten kestää? Alan herätä siihen, etten ole kiva. Ja aion tietoisesti muuttaa käytöstapojani. Mutta oonko repinyt niin monta kertaa haavat auki, että ne ei edes ehdi arpeutua?






Oon aiemmmin Hunkkelin (toinen persoona 15v) kanssa kirjoittanut tässä raflaavan mietteen positiivisuudesta. Mutta oonko juuttunut nyt negatiivisuuteen ja synkkyyteen? Pyörinkö mie tahallaan siinä pohjassa, koska se on tuttu ja turvallinen? Voiko olla, että parempi ois olla olematta positiivinen tai negatiivinen vaan ottaa asiat vastaan ihan sellaisina kuin ovat. Yrittää olla lokeroimatta itsensä mihinkään. Mä olen mä. Ja mie oon tätä kaikkea. Sekoituksena. En pyri positiivisuuteen, mutta en halua negistellä turhaan. En halua uuvuttaa ihmiset mun ympäriltään. Pelkään kyllä, että kaikilla on rajansa. Enkä tahdo rakkauden olevan kestämistä. Tahdon voivani antaa jotain maailmalle. Tahdon, että voin rakastaa ja välittää. Ja se olisi se mikä näkyisi. Vaikka mua on satutettu, niin ei mun tarvitse olla uhri koko loppuelämän.





Tervetuloa uusi askel. Uusi porras elämässä. En jätä sinua sisimpääni, mutta en käännä enää selkää muille <3

keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

Onko lihavuus epäonnistumista?

Varoitus! Kaikissa näissä kuvissa saatan näyttää lihavalta.


Tässä maailmassa ja tässä ajassa ihannoidaan hoikkia ja lihaksikkaita ihmisiä. Sellaisia vartaloita koetaan kauniiksi, terveiksi ja normaaleiksi. Useimmat mitä poikkeaa siitä, on sitä vastaan. Ulkonäkökeskeinen kulttuuri on myrkyllistä ja monet eivät edes kyseenalaista tätä ihannetta. Itse kuulun näihin. Vaikka tiedän ja olen nähnyt lukuisia kauniita ihmisiä, joiden kauneus on paljon enemmän kuin miltä näyttävät, niin on silti viehättävyys ollut itselleni kovin suuri arvo. Se on iskostettu niin syvälle, etten osaa päästää siitä irti vaikka kuinka paljon pyristelenkin. Olen ristiriidassa arvojeni kanssa. Haluan oppia vaalimaan kauneutta, mutta myös avartamaan näkemystäni siitä.







Niinkuin tässä tekstissä, kerroin sisäisestä taistelustani painon kanssa, joka ei näkynyt hirveästi ulospäin. Pitkään masennusta sairastuttuani ja kovassa stressissä ollut vartalo alkoi oireilemaan laihtumisella ja uupumisella. Mutta tällainenhän ei pistänyt mun mielen hälyttämään, sen sijaan jopa olin salaa tyytyväinen siitä, että kuihduin. Vasta kun aloin lihomaan niin huomioin, että kroppani ei nyt voi kovin hyvin. Olihan se yrittänyt hälyttää niillä kivuilla ja ruokahaluttomuudella, jonka takia laihduin pienestä vartalostani vielä lisää 2013 kun olin alipainoinen. Mutta en ollut kovin hyvä kuuntelemaan.

Tässä yhteiskunnassa kun eletään, niin oli normaalia, että laihtumisesta tokaistaan ihailevasti kuin taas lihomisesta saatetaan heittää "huumorintajuinen" ja moittimisen tapainen vitsi. Niin vietnamilaiset kuin suomalaisetkin ovat suorasanaisia ja rehtejä omasta mielestään, kun arvostelevat muiden ulkonäköä tai mitä vaan pinnallista. Valitettavasti olen vietnamilainen-suomalainen, ja näitä totuuden laukaisijoita löytyy lähipiiristä ihan liikaa. Nyt lihavuudestani olen kärsinyt jo monta vuotta kilpirauhasen vajaatoiminnan takia,lohtusyönnillä ja liikkumattomuudella. Tiedän, etten voi hyvin, mutten usko, että ruoskalla saan pysyviä ja hyviä tuloksia terveyden kannalta. Olen ollut laiha, enkä silloin todellakaan ollut terve. Mutta vaikka olen sairas, niin oonhan muutakin?





Tänäänkin olen itkenyt siitä, kuinka on niin paljon paineita olla jotain mitä en vielä ole. Hoikka ja hyväkuntoinen. Niin mieleltään kuin vartaloltaan, sillä ihanteeni ei ole muuttunut. Vaikka olen huomioinut enemmän erilaisia vartaloita ja ihailen uimahalleissa kuin kauniita ovat naiset ja niiden vartalot! Olen ihan liikaa sättinyt tätä kroppaa syyttelyllä ja ilkeillyillä. En ole ollut kiitollinen ja rakastanut vartaloani, niinkuin sitä kuuluisi arvostavan.

Uskon, että kun vartalolleni on tehty väkivaltaa, niin en ole pystynyt tajuamaan, että minun kuuluisi varjella sitä ja olla itselleni mahdollisimman hellä. Olen matkinut hyväksikäyttäjiä ja käyttänyt vartaloani esineenä, jotain millä saavuttaa ja tyydyttää tarpeita. Enkä tarkoita vaan seksuaalisesti vaan ihan yleisesti. Vartaloni on ollut välineenä egon pönkitykseen, sillä olen teinistä asti tajunnut kuinka tää maailma toimii. Viehättävät ihmiset ovat "arvokkaampia" ja siten aina pyrkinyt vain kiillottamaan sen oman pinnan. Ihan sama kuin paljon paskaa sen alle piilottaa, kunhan on pinta hyvä. Ja tää on SAIRASTA.







Mielenterveyspotilaana huomaan, kuinka ulkonäkökeskeinen saattaa olla myös tää systeemi, jossa pyöritään. Harvat näkevät pinnan alle, vaikka ovatkin hoitoalalla. Mutta kiittäköön, että sentään löytyy niitä helmiä. Kunpa niiden armollisuus ja kyky voisi levittää tasaisesti koko populaatioon. Aina voi haaveilla. Ja vaikuttaa omalla tavallaan.

Jos seuraavan kerran, kun olet koko päivän tsempannut, että pääset suihkuun sen 3vkn sängyssä makaamisen jälkeen ja henkilökunta sanoo, että voit ihan hyvin kun habitus sanoo niin. Tai seuraavan kerran, kun olet dissomaniassa tälläytynyt todella kuntoon ja ihmiset luulee, että voit todella hyvin, koska ulkonäkö sanoo niin. Sen seuraavan kerran, voit avata ja kertoa sen todellisuuden. Sen faktan, että sinuun sattuu, sinä et voi kovin hyvin. Ja pyydä apua. Jos sitten sen seuraavan kerran kun törmäät tuttuun, et sano silloin ihailevasti kun hän on laihtunut tai moiti, kun siskosi on lihonnut, vaan kysyt heiltä lämmöllä: "Miten voit?"






Miten puhuisit parhaalle ystävällesi?


Lihavuus tai laihuus ei ole epäonnistumista tai mitenkään ihmisarvoa mittavaa. Niinkuin siskontyttöni sanoo, se on vaan koko. Sinä ja minä ollaan paljon enemmän kuin mitä meidän koko kertoo. Voi se toki olla epämieluisa ja epävarmuutta tuova asia, mutta muista, me olemme paljon enemmän ja todellinen kauneus on kokonaisuutta. Voi olla täydellisen näköinen ihminen ja sisältö on täyttä kakkaa. Voi olla myös ruma ja täynnä kakkaa. Kakkaa meissä kaikissa on jokatapauksessa, joten. Yritetään olla olematta nihkeitä nipottajia meidän ulkonäköä kohtaan. Opetellaan olemaan kilttejä ja reiluja itsemme ja vartaloamme kohtaan, jooko?



tiistai 4. kesäkuuta 2019

Lapseton äiti




Siskonpojan päiväkodin kevätjuhlissa ihmiset nauroivat, oli kesäntuntua ja haikeutta ilmassa. Oli paljon lapsia, isoja ja pieniä, vauvoja jopa. Oli perheitä, jotka olivat läsnä ja hoitajia, jotka ylpeinä ojentivat kukkia lapsille.

Tämä kaikki vihlaisi ja syvältä. Tämä kaikki muistuttaa minua siitä, kuinka en itse kykene enää toimia lastenhoitajana työssäni ja sitä suurta kuilua, mitä minulla on näiden perheisiin nähden. Olen sairas ja sen verran toimintakyvytön, että psykiatri oli keskenmenon ja osastohoidon jälkeen kehoittanut, että hän suosittelee meille ehkäisyä. Eikä nää, että olisi meidän tilanteeseen hyvä tulla lapsi.




Olen 15vuotiaasta saakka toivonnut lasta. Olin haljeta ylpeydestä kun sain toimia vanhimman sisareni nuorimman pojan sylikummina. Olin tärkeä ja minulla oli merkitystä. Minuun luottivat, että antoivat minulle vastuun hoitaa ja kasvattaa tätä poikaa kummipoikanani. Teini-iässä kummius merkitsi vähän eri asiaa minulle kuin nykyään. Silloin päätin, että tämän minä hoidan hyvin. Ja niin hoidinkin. Siskoni aloittaessa uutta yritystä poika oli jo vauvasta asti ollut minulle kuin oma poika. Minä hoidin, syötin ja nukutin lasta. Hän roikkui perässäni kuin hai laivaa. Otin hänet mukaan kun tapasin ystäviäni ja jatkuvasti keksin kaikkea, mikä poikaa voisi viihdyttää. Olin hänelle kuin toinen äiti.

Kun kasvoin muutaman vuoden ja siskoni yritys kukoisti jäi aiemmatkin lapset minun hoiviini usein. Minusta kuoriutui teiniäiti kolmelle kakaralle. Olihan äitini ja heidän äiti ajoittain mukana kuviossa kun töiltä ehtivät, mutta usein oli me neljä. Minä ja lapset. Näin nekin muistavat heidän lapsuuden kun nykyään menneitä muistellaan. Minusta oli kiva leikkiä perhettä. En minä siihen muita tarvinnut.
Kunnes menin ja rakastuin. Aloin seurustelemaan Olavin kanssa 18vuotiaana ja Olavista tuli uus perheenjäsen meiän pikkukoplaan. Niin usein hän oli meillä. Muutin omilleen 19vuotiaana ja lapset jäi kotiin. Kävin niin usein siellä kuin pystyin. Oli ne mun pikkuisia, vaikka en enää kotona asunut.

2010 Olaville tuli tieto, että pääsi Kovalahteen opiskelemaan ja meillä oli päätös edessä. Muutto uuteen paikkakuntaan. Matkaa tuli siis noin 500km lapsuuden kotiini. Koin syyllisyyttä ja omantunnontuskia. En halunnut luopua miun kakaroista. Mutta en halunnut myöskään jäädä kun rakastettu muuttaa niin kauas. Päätin, että minähän ravaan sitten sen matkan. Muutosta kertominen lapsille oli elämäni yksi inhottavimmista hetkistä. Vanhin poika ei reagoinut mitenkään näkyvästi, olihan hän jo 17v. Hän on ollut aina rauhallinen eikä puhu paljon omista tunteistaan. Keskimmäinen oli 13v tyttö, joka suuttui minulle ja sanoi toivottomana, että mitä hän nyt tekee kun minä muutan pois. Se oli sydäntäsärkevää. Tiedän, että hän koki suuren hylkäämisen minun puolelta. Ja se ei ollut todellakaan tarpeellinen, sillä hänen elämässä ei ollut juurikaan pysyviä ja luotettavia aikuisia. Sitä tunnetta en unohda koskaan, kuin sattui itseni ja toisen puolesta. Pienin 6 vuotias poika, hän itki ja itki ja huusi, ettei halua että muutan pois. En muista juurikaan muuta. Se puoli vuotta meni sumussa.






Kovalahteen päästyäni itsekin opiskelemaan Humakissa, en oikein pystynyt kekskittymään uuteen elämään, kun yritin toisella jalalla pysyä vielä Etelä-Suomessa. Niinkuin suunnittelin, menin kotiin vähintään kerran kuussa tapaamaan lapsia ja perhettäni. En luottanut äitini ja siskoni kasvatukseen, olinhan minä kaikkitietävä nuori äiti. Muistan, että meni vuosia, kun vaan saarnasin heille kasvatuksesta ja varmistelin, että jatkoivat lasten kanssa siitä, mihin minä jäin. Lopulta luovuin koulupaikasta, jotta voisin olla enemmän Etelässä. Otin osa-aikaisen työn sen takia.
Sairastuttuani koko elämä luhistui. En pystynyt olla kenellekään mitään. En enää yhtään mitään. Meni monta vuotta sumussa. Mutta muistan, kuinka aloin haaveilla omista lapsista jo parikymppisenä. Joka kerta kun kuukautiset tulivat, olin salaa harmissani, ettei tullut vahinko. Minä toivoin sydämeni pohjasta, että kohtalo olisi puuttunut peliin ja meille tulisi vauva, eikä järki pystyisi siinä olla sanelemassa.

Puhuin usein lapsihaaveistani Olaville. Ja olen sen verran tuuliviiri, että jokatoinen päivä tahdon lasta ja jokatoinen en. En siksi, että pelkään vastuuta ja velvollisuutta. Pelkäsin eniten sitä, etten pysty tarjota sille lapselle tarpeeksi. Tai etten pysty suojella sitä tältä maailmalta, joka näyttäytyi minulle traumataustan takia melko turvattomalta. En ollut päässyt näkemään sitä ihanaa autuaisuutta ja elämän pieniä hiomattomia timantteja. Siihen asti olin elänyt suorittamalla. Ja pelolla. Mikä oikeus minulla on, että toisin viattoman olennon tähän maailmaan olemaan jotenkin minusta riippuvainen? Maailma on täynnä surullisia tarinoita ja orpolapsia, jotka tarvitsevat turvaa ja rakkautta ja minä tahdoin tuoda omaa jälkeläistäni tänne itsekkäistä syistä?



Siskoni <3

Olen aina ollut äiti-ihminen. Rakastan hoivaamista ja minulle on luontaista huolehtia, olla tukena ja läsnä. Olen ihan hyvä ihmisten kanssa. Kasvattajana ja hoitajana olen saanut vain kiitosta. Luotin omaan vahvuuteni. En otannut huomioon vain minun piiloutunut rikkinäisyytenä joka puhkesi päin naamaa kun kaikki vuoti yli. Minusta ei ollut enää mihinkään, en edes elämiseen, miten voin ikinä pitää huolta jostain niin arvokkaasta kuin pienestä ihmiselämästä?

Traumojen noustessa, minulle selkiintyi diagnoosiksi DID, dissosiatiivinen identiteettihäiriö. Ja siitä asti on ollut opettelua ja vauva-askelia ihan elämän kanssa. Aloin pitää huolta itsestäni ja minun osista. Koen olevani kuin äiti niille. Koitan parhaani, mutta epäonnistun melkeinpä aina. On ollut surua ja iloa. Turhautumista ja huutoa. Kyyneleitä ja anteeksipyyntöjä puolin ja toisin. He oppivat minun avulla ja minä eniten heiltä. Miten elämää eletään ja miten nähdä kaiken niin ihmeellisenä. En vaihtaisi päivääkään. Sillä miun persoonat ja osat ovat kyllä joo monimutkaisia, mutta parhaimmillaan kiteyttävät elämän yksinkertaisuuden. Rakkauden. Opin heiltä mielettömästi.

Muutettua takaisin tänne Etelään, minun kasvaneet ottolapset ovat vieläkin lähellä. Paitsi se yrmeä vanha ukko, joka on jo niin aikuinen. Mutta näiden vuosien aikana olen jotenkin pystynyt olla etä-äiti ja oppinut jopa tädiksi. Antanut tilaa mummille ja niitten äidille, enkä tuputa minun neuvoja joka paikkaan. Opin, etten tiedä kaikkea, vaikka välillä uppoudun niin ajattelemaan. Meillä on nykyään melko terveelliset suhteet. Nää kakarat ovat sopeutuneet mitä parhain miun persooniin ja opettavat meille kaikkea maailmasta. Näinhän se menee.

Me luullaan, että me kasvatetaan ne, mutta lopulta me ollaankin ne, jotka koko matkasta eniten oppii <3 





Nyt siirrytään minulle arkaan paikkaan. Nimittäin syksyllä muuton jälkeen sekopäissäni en enää muistanut, että oliko minulla ollut moneen kuukauteen menkat. En osannut sanoa edes, että mikä päivä oli joten kuukautiskierrot olivat unholassa pahasti. Tunsin outoa supistelua ja pohdin vaan, että kuukautiskivut tulevat. Menkat eivät kuitenkaan kuuluneet moneen päivään. Sitten oltiin pelaamassa frisbeegolffia kun tunsin, että nyt on jotain pielessä. Sillä supistelut olivat todella vahvoja ja oudontuntuisia. Eivät yhtään menkkakivujen kaltaisia. Huolestuin, mutta jatkoin peliä hymyssäsuin, sillä en viittinyt pilata muiden reissu. Kunnes oli pakko. Tunsin, kuinka supisti niin perkeleesti ja minusta työntyi jokin ulos. Jokin möykky. Huusin vaan Olavia ja menin aivan paniikkiin. Menimme syrjään ja laskettuani housut tunsin kuinka se möhkäle valui minusta pois. Vuosin kamalasti vertaa ja me kiiruhdettiin kotiin. Soitin siskolleni hädissäni ja kotona minua odotti järkyttyneenä kaksi sisareni ja serkkuni. Vuodin ja vuodin. Soitin päivystykseen ja sain selostukset ja ohjeet. Minulla oli keskenmeno.


En ole raskaana tässä. Minulla on vaan iso maha.


Meni sumussa muutama päivä kunnes romahdin. Olin niin dissoissani, ettei mieheni saanut minuun kontaktia. Hän koitti soitta ambulanssin, mutta jostain syystä se jäi. Mieheni joutui lukitsemaan minut autoon, jotta en tekisi mitään pahaa itselleni tai kadonnut. Sitten minua vietiin psykiatriselle osastolle.
Kun enemmän miettii, niin muistan hämärästi kuinka minulle oli vuosi sitten tullut persoona, joka kertoi olevansa äiti, 36vuotias ja hänellä oli kaksi lasta. Poika 5v ja tyttö 3v. Hän hokesi jatkuvasti, että pojalle tapahtuu jotain pahaa. Hänen pojalleen tapahtuu jotain pahaa. Olinko alitajuisesti tietänyt sen, että minulle tulee keskenmeno?? Koska olin viime syksynä 30v. Tää menee jo yliymmärrykseen. Ja lupaan, en keksi mitään päästäni.

Tänään minulla on menkat. Ja tänään olin siellä perheiden ja lasten ympäröimänä. Tuntuu tyhjältä, tuntuu kipeältä. Mitä tehdä kun oma ja miehen terveydentila ei järjellisesti anna mahdollisuutta perheen perustamiseen ja ikääkin alkaa olla paljon? En tiedä olenko käsitellyt edes sen keskenmenon. Minulle taisi syntyä siitä jokin persoona, joka kantaa kaiken siihen liittyvän. Tunnen ymmärtäväni hyvin ja tunteet tulevat osina ajoittain. Kauheinta oli kuitenkin kuulla sen psykiatrin mielipiteen meidän tilanteesta. Tiedän, hän yrittää vaan hyvää. Mutta miten joku, joka on tavannut minua kaksi kertaa voi sanoa minulle, ettei minun kannata hankkia lasta? Hän ei tunne taustaani, eikä minua ihmisenä, eikä varsinkaan välttämättä dissoa, sillä uskon, että oon selvinnyt aika paljon paskasta, niin enköhän selviä lapsen kanssa. On ihmisiä, joilla on sairaus ja lapsi. On ihmisiä, joilla on disso ja on lapsi. Miksi en voisi olla yksi heistä? Miksi minun pitää vaan jäädä odottamaan olematonta ja surra kohtaloni lapsettomana jos sisin sanoo toisin? Kenellä on oikeus päättää minun elämästä?






Myönnän. Olen itsekäs. Haluan oman lapsen, jolla on minun silmäni ja isänsä iso nenä. Haluan opettaa hölmöjä asioita ja olla oppimassa. Haluan olla osallisena jotain niin ihmeellsitä kuin elämää. En väitä, että elämä olisi tyhjää ilman lasta, mutta minä tahdon kokea sen. Meillä on eläimiä ja voi sitä rakkauden määrä mitä saan ja pystyn antaa heille. Uskon, että meistä tulisi Olavin kanssa ihan hyviä vanhempia. Sellaisia, joita ne lapset välillä inhoo ja häpeää. Mutta silti palavat luokse, koska me annettais niille turvallisen ja lämpimän pohjan. Paikka johon aina palata. Paikka josta voi ponnistaa.

Tällä hetkellä olen ilman biologista lasta. Mutta olen äiti. Äiti ottolapsille ja äiti miun osille ja persoonille. Olen jo äiti, niille tuleville mahdollisille olemattomille lapsille. Koitan antaa niin paljon rakkautta kun pystyn maailmalle ja aion vastaanottaa mitä saan. Aion olla Äiti.

maanantai 27. toukokuuta 2019

Altistaako erityisherkkyys mielenterveysongelmille?









Pohdin, voiko erityisherkkyys altistaa vahvemmin traumoille ja kirjassa Erityisherkkä ihminen (Elaine N. Aron) vahvistaa tämän epäilyn. Erityisherkkä ihminen kokee kaiken voimakkaampana kuin ei-erityisherkät, jolloin niin positiiviset kuin negatiiviset tapahtumat elämässä vaikuttavat meihin enemmän. Joten lapsuudessa ja nuoruudessa koetut mielekkäät ja hyvät asiat voivat lisätä henkilön pohjustusta "tulevaan maailmaan" eli hyvä lapsuus vahvistaa erityisherkkän mahdollisuutta menestyä elämässä. Kuin taas raskas ja vastoinkäymistäytteinen alkutaipale vaikeuttaa erityisherkän polkua ihmiskunnassa. Ei niin, etteikö nämä asiat vaikuttaisi kaikkiin ihmisiin, mutta tutkitusti erityisherkkiin nämä palikat vaikuttavat vahvemmin, sillä erityisherkät ovat alttiimpia ympäristötekijöille.


"Erityisherkät ihmiset, joilla on vaikea lapsuus olivat suuremmassa vaarassa masentua, ahdistua tai muuttua ujoiksi verrattuina ihmisiin, joilla on samankaltainen lapsuus mutta jotka eivät olleet herkkiä. Sen sijaan erityisherkät, joilla on riittävän hyvä lapsuus, eivät olleet suuremmassa vaarassa kuin muutkaan. Tutkimuksessa löytyi jopa viitteitä, että herkät pärjäävät paremmin kuin hyvän lapsuuden kokeneet ei-herkät ihmiset, aivan kuin ympäristö vaikuttavat heihin enemmän." Elaine N. Aron , HSP Erityisherkkä ihminen 1999.






Erityisherkkää lasta ja nuorta saatetaan helposti leimata vaikeaksi, araksi, heikoksi ja herkkikseksi, tietämättä erityisherkkyyden moninaisuutta ja taustaa. Saan itse kuulla usein, että "anna olla". Ihan kuin tuntemukseni ovat turhat tai ylimääräiset. Kun tunnen jotain, tunnen sen erittäin voimakkaasti ja aistin "kaikkea" eikä siinä ole mitään väärää. Tämä piirre on haitaksi välillä, mutta usein myös hyödyksi. Erityisherkkyyttä tulisi kohdata neutraalisesti, yhtä lailla kuin jokin ihmisen piirteeseen. Se ei ole huonoa tai hyvää, siitä on molempiin. Kuitenkin sitä tulisi yrittää ymmärtää, jottei tekisi vahinkoa lisää tuomitsemalla erityisherkkää vaan hankalaksi ihmiseksi. Erityisherkkä ei yritä tehdä itsestään suurta numeroa, vaan tämän tuntemuksien kirjo saattaa olla vaan laajempi ja herkempi.

Lapsena ja nuorena koetut asiat vaikuttavat pitkälle elämään. Silloin kun ihminen kehittyy, elämän runkoa voi joko vahvistaa tai hajottaa. En väitä kuitenkaan, että kaikki olisi vanhempien käsissä vaan monet asiat vaikuttavat kuten ympäristö, muut ihmiset kuin laspen sisäinen maailma. Kaikki tapahtumat rekisröityvät erityisherkkään herkemmin kuin toisiin. Erityisherkkyyttä voi siis kokea vahvuudeksi ja se voi olla ihmisen heikkous, jos sitä ei tunnisteta eikä anneta tulla osaksi peroonaa ja hänen elämää.





Väitetään, että jokainen meistä kantaa jonkinlaisen trauman. Sen vahvuus ja vaikeus voi vaihdella todella suuresti, eikä kukaan toinen voi määrittää kuinka paljon toinen kärsii jostakin tapahtumasta. Voi olla hyvin tavanomaista, että saman perheen sisarukset, jotka kasvavat samassa ympäristössä ja joilla on samat kasvatukset kokevat silti jonkin tapahtuman aivan eri tavalla. Tässä voisin nostaa tämän erityisherkän lapsen traumatisoituminen, sillä meidän perheessä huomaan selkeästi kuinka erityisherkät sisarukset ovat traumatisoituneita ja oireilevat vahvemmin mielenterveyshäiriöinä kuin taas toiset saattavat elää normaalia elämää, ihan kuin kauheat tapahtumat perheessä olisivat kevyitä kantaa.

Niinkuin aiemmin totesin, kukaan ei voi nähdä pinnan alle, mutta näkyvällä tasolla näin asiat vaikuttavat olevan. Erityisherkät ovat alttiimpia mielenterveyshäiriölle, jos tämä traumatisoituu. Olemme herkempiä huomaamaan ja kantamaan pitkään nämä elämämme alun hankaluudet ja kriisit. Ne muokkaavat meitä enemmän kuin ei-herkkiä. Mielestäni olemme enemmän "kohtalon omia" silloin, jos ei tunnista herkkyyttä itsessään, eikä ole vielä osannut käyttää sitä esim. työkaluna. Näin saattaa vaikeudet näkyä ahdistuksena ja masennuksena herkemmin.







Olen omalta osaltani todennut, että DID:n syntyminen on alkujaan johtunut todennäköisesti erityisherkkyydestäni. Sillä onhan se looginen. Jos vauva tai lapsi herkkänä kokee trauman vahvasti, eikä ole kykyä suojautua millään, syntyy helposti dissosiaatio, joka on mielen puolustus- ja selviytymismekanismi. Koska kun on herkkä aistimaan ja tuntemaan, voi niin sanotusti pienetkin hylätyksen kokeminen tai kaltoinkohtelu vaikuttaa suuresti dissosiaation kehittymiseen ja traumat myöhemmin elämässä sitten vahvistanut tämän ja vaikeuttaneet dissosiaation tasoa. Sillä itselläni on vauvaosa ja Miumau, joka on 2v, silloin kun häneen ekan kerran tutustuin. Eikä tietoisuuteen ole tullut sen suurempia traumoja, mutta tiedostan, että elämäni alku ei ollut helpoimmasta päästä. DID:n syntymiselle on siis ollut otolliset tekijät mukaanlaskien minun erityisherkkyyttäni.

Mutta summaisin niin, että kyllä, erityisherkkä voi traumatisoida herkemmin ja näin erityisherkät ovat enemmän riskissä saada mielenterveysongelmia ja sairastua mielenterveyshäiriöihin. Erityisherkkyys altistaa mielenterveyongelmille, kuitenkaan se ei ole käsi kädessä, että erityisherkkä=mielenterveyspotilas vaan siihen kombinaatioon sisältyy kokemukset traumoista ja elämän vastoinkäymisistä. Lapsuudessa ja nuoruudessa koetut asiat vaikuttavat vahvemmin, sillä silloin kehitys tapahtuu eniten.






Erityisherkkyys ei ole kirous, eikä siunaus, vaikka sen voi mieltää kumpanakin. Eri päivinä tai eri sekuntteina, sillä itselläni ainakin tämä tunteiden vuoristorata ja aistien täyttymys on eri hetkinä eri asioita. Otan vastaan kaikki ja opin joka päivä enemmän itsestäni ja hyväksyn tätä osaksi itseäni. Sillä miksi kieltää ja yrittää turruttaa osan itsestään, minkä voi valjastaa vahvuudeksi?



Aiemmat tekstit erityisherkkyydestä:

Hidas ja herkkä

Hyväksyntä, suurin inhokki ja ystävä


tiistai 21. toukokuuta 2019

Täydellisen epätäydellinen

Koitettiin saada taiteellisia kuvia kirsikankukinnasta ja minusta. Noh näitä täydellisen epätäydellisiä kuvia tuli sitäkin enemmän. Aattelin jakaa kaikkien vahingoniloksi. Aina ei voi onnistua. Tai onnistuinhan -saamaan naurettavia kuvia :D


Aluksi ravistellaan jännitys pois.



Sitten osoitellaan kukkia jonkun tekemisen näytiksi.


 "Anna kun mä katon"




Jeesus onnistui tässä posessa, miksen minäkin. Ja pikkari vilkkuu...





Kuva kertoo tuhat sanaa, eiku.

Suomen huippumalli haussa.



"En ole itsensäpaljastaja."


"Tippuuko sieltä jotain?"


Bitch-face. Nailed.

"Nyt vähän intoa tähän hommaan!"

Näinkö?

Yksinkertainen on kaunista.

"Eikö lähetä jo kotii"
Ei tarvitse olla täydellistä, jotta syntyy muistoja. Joskus epätäydellisyys osoittautuukin juuri oikeaksi mitä tarvitsee. Ainakin voin todeta, että oli inhottava kuvaus, mutta jälki tuo kyllä hymyn huulille :)

Pinnallista seksiä seksuaalisen hyväksikäytön seurauksena

23.7.13 Eilen oli aikamoinen päivä. Riideltiin ja mua vitutti todella paljon. Soitin Annille ja itkin asiasta. Tuli taas het...