Haku

Seuraa sähköpostitse

torstai 31. tammikuuta 2019

Kommentoinnin paikka



Postauksen "Läskit ei lähde itkemällä" -kommentoinnin ja keskustelun jälkeen tuli vahvasti olo, että tätä tahtoisin jakaa muiden kaikkien kanssa. Tuli niin lämpimiä ja lempeitä keskusteluja aikaan, mikä sai minut ainakin heräämään omasta totuudestani ja ajattelutavastani, kuinka laihduttaminen ei tarkoita suoraan sitä, että tulisin olemaan hyvinvointisempi. Kun huoltaa ja rakastaa itsensä, mieli ja keho voi paremmin. Silloin kilot ja huolet väistävät automaattisesti. Ei ruoskimalla, ei vaatimalla, mutta juuri lempeydellä. Ne, jotka voivat hyvin, huokuvat hyvää energiaa ja rakkautta. Olivatpa minkänäköisiä tai kokoisia. Eli laihduttamisen sijaan haluan keskittyä siihen, kuinka annostelisin lisää päiviini hyväksyntää ja armollisuutta itseäni kohtaan. Siinä ei ole oikotietä. Itsensä rakastamiseen.

Kommentoinnissa toivoisin, että jatkossa voisitte kommentoida blogiin, facebookin sijaan, jotta nää tärkeät keskustelut olisi kaikkien saatavilla ja nähtävillä. Blogin idea olikin juuri synnyttää hedelmällisiä keskusteluja ja ajatuksia herättäviä hetkiä. Nyt keskustelut menee minun ja kommentoijien vuoropuheluihin. Toivoisin, että se voisi olla keskustelu missä kaikki voivat yhtyä ja jakaa kokemuksiaan.


-We are all connected to each other

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Onko mielenterveyspotilaan elämä ankeaa, masentavaa ja jatkuvaa taistelua?


On olemassa erilaisia myyttejä mielialahäiriöiden ja mielisairauksien kohdalla.
Mediassa usein laitetaan synkkä, surullinen tai ahdistava kuva kuvaamaan jos puhutaan mielenterveyshäiriöistä. Saako sairastunut ihminen silti iloita, nauraa tai jopa olla onnellinen?


Saa. Ja sitä tapahtuu kanssa.


Mun päiviin mahtuu paljon tunteita laidasta laitaan. Dissosiatiivisen identiteettihäiriöinen ja masennus-ihmisenä saatan päivän aikana jumiutua pelottaviin traumatakaumiin, huutaa ja itkeä. Saatan surffailla netissä etsimässä kauniita esineitä kotiin, sisustaa ja laittaa kotia kuntoon. Saatan silitellä kissoja, miettien kuin onnellinen olen kun mulla on niitä. Saatan nauraa ja hekottaa mun miehen hölmöille vitseille. Saatan ahdistua mitättömistä asioista ja murehtia koko elämän valmiiksi piloille. Oon luova ja välillä niin tylsä, että selaan vaan älypuhelinta. Voin olla tekemässä kaikkea tai olla tekemättä mitään. Tuntuu välillä, ettei oikein ole kahta samanlaista päivää ja toisinaan taas puuduttava jakso tulee, kun päivät vaan toistuu samaa rytmiä. Mitä kun olen ollut tekemisissä toisten mielenterveyspotilaiden ja -kuntoutujien kanssa ja jutellut, niin ei ole oikeaa kaavaa mitä jokainen noudattaisi. Meitä on joka lähtöön.


Ei ole yhtä oikeaa tapaa sairastaa.





Usein luullaan, että masentunut tai mielenterveyspotilas ei huolehdi itsestään, itkee, ahdistuu päivät yöt ja makaa vaan sängyssä. Totta, tätäkin variootakin on, mutta sairastavan ihmisen päiviin voi mahtua paljon muutakin. Koin ennen suurta syyllisyyttä jos laittauduin ja menin ihmisten ilmoille. Kun ei se ollut miun mielestä korrektia, että mielenterveysongelmainen voi olla sosiaalinen ja ulospäin hyvinvoiva. Jos vahingossa meni pirteänä tai hyvänä hetkenä lääkäriin, niin pääteltiin, etten ollut masentunut kun olemus ei ole nuhjuinen ja epäsiisti. Vaikka yöllä olisin juuri pohtinut itsemurhaa ja viiltänyt.
Myös ulosanti voi olla sujuvaa, kohteliasta, jopa ystävällinenkin. Ei kaikki ymmärrä sitä faktaa, että masennuksen ja varsinkin DIDtä sairastavan ihmisen habitus voi olla laidasta laitaan. Eikä mikään niistä ole vääränlainen.

Tälläkin hekellä en ole päässyt pesemään kasvoja ja istun likaisissa vaatteissa. Näin painajaisia koko yön ja olo on myös sen mukainen. Eilen illalla olin nätti, siisteissä vaatteissa uuden tuttavan luona teellä. Kun tulin kotiin, lamauttava väsymys iski, sillä miulla on tapana skarpata ihmisten ilmoilla. Leikkiä normaalia. Pään sisällä myrsky voi olla kantamoinen, vaikka se ei päällepäin näkyisi lainkaan. Ei toisen ulkomuodoilla voi päätellä, miten ihminen voi. Jotkut ovat taitavia piilottamaan kivunsa. Siihenkin syyllistyn ajoittain.





DID-potilaat mielletään sekopäiksi ja jopa pelottavaviksi, sillä harvoin lähipiirissä on ihminen, joka sairastaisi monipersoonahäiriötä. Se, mitä ei tunneta, pidetään helposti uhkaavina. Kun DIDn tutustuu ja on kontaktissa potilaan kanssa, niin huomaakin, ettei tämäkään sairaus maalaa ihmistä kokonaan tietynlaiseksi vaan potilas voi hyvinkin olla "normaali" ja muut persoonatkin ovat vain ihmisiä, niinkuin kaikki muutkin täällä maailmassa. Heilläkin on tunteet ja ajatukset. Heilläkin on pelot ja toiveet. Huumoria löytyy ja epävarmuutta koetaan monessa sarassa. Sivupersoonatkin tarvitsevat vuorovaikutusta ja läheisyyttä. Se, että pääsevät elämään tätä nykyisyyttä, lisää ymmärrystä ja pystyvät ottamaan etäisyyttä niihin traumoihin, joita kantavat ja joiden takia ovat eriytyneet pääpersoonasta.

Miulla Miumau 3v ja PikkuPh 9v ovat saaneet paljon elää ja kasvaa miun arjessa. Tämän vuoksi meille on syntynyt yhteistietoisuutta jonkun verran. Pelot hälvenee ja uutta oppia tulee puolin ja toisin. Pitämällä persoonistani huolta, pidän minusta huolta kokonaisuudessaan. Voin antaa ja vastaanottaa mitä on menneisyydessä uupunut osien dissosioituessa itsestäni. Voin olla se tuki ja turva, mistä oon jäänyt paitsi eri tilanteissa. Ja miun läheisillä on uusi mahdollisuus osallistua tähän kehitykseen. Vaikka tää vaikuttaa ajoittain sekavalta ja vaivalloiselta, niin oon kiitollinen tästä. Tätä en vaihtaisi pois.







Miulla on tapana suorittaa hoitokäynnit/kahvittelut niin sutjakkaasti, ettei ole useimmiten kuin muutama muistikuvaa sen jälkeen, mitä ollaan käyty läpi. Menee ihan sumussa, mutta onneksi on myös kertoja, jolloin koen että kohdataan. Silloin ei tarvitse suojakilpeä, ei tarvitse olla selviytyjä. Terapiakäynnit ja läheisten kanssa vietetty aika ovat juuri sitä herkkua, kun saa olla täysin oma itsensä. Mitenpäin vaan. Silloin ei haittaa vaikka ois viimeisen päälle tälläytynyt tai viikon vanhoissa vaatteissa ja tukassa.

Ei tuomita ulkoisin perustein. Ei tarvitse olla tietynlainen. Ei kyseenalaisteta. Ei arvostella.
Saa hymyillä tai itkeä. Sillä ei ole väliä. On hyväksytty ja juuri oikeanlainen. Potilas tai ihan vaan ihminen.

 ---

Muistuttaisin kommentoinnista sen, että olisitko ystävällinen ja jättäisit kommentin blogiin, ei faceen! Jotta se näkyisi kaikille ja jotta voidaan keskustella yhdessä. Ei vain minä ja kommentoija erikseen, vaan kaikki pääsisivät keskusteluun ja vähentäisi miun kuormitusta olla ainoana reagoijana :)




lauantai 5. tammikuuta 2019

Neliö ja ympyrä, kaukana idyllistä


 Joulu.

Siihen liittyy odotukset ja paineet suoriutua idyllin mukaan. Perhe ja lähimmäiset läsnä, musiikki soi, syödään hyvin ja on rauhallista ja seesteistä.
Todellisuus on silti usein kaukana tästä. Jossain vaiheessa joku tylsistyy ja lopulta kaikki tuijottaa ruutua ja räplää kännykkänsä. Ei olla läsnä eikä ole seesteistä. Ruuasta ähky saa miettimään, että pitäiskö mennä oksentamaan.
Osittain voi olla sitä ihanaa aitoa jouluntunnelmaa kun saa rauhoittua ja olla. Ilman suorittamista ja pakottamista. Muutenkin päivän aihe on ollut idyllin rikkominen ja ottaa vastaan mitä saadaan. Se voi olla todellisuudessa paljon rikkaampaa kuin mitä oltais odotettu. Kohtaamisia ja ymmärrystä. Parasta lahjaa mitä toiselle voi antaa. Olla läsnä.

Mun jouluaatto on ollut vuoristorataa. Vihan, lämmön, surun ja ilon tunteita ollut. Ajauduttiin illaksi väittelemään Olavin kanssa ja tulihan siitä itku kun pääsin syvemmälle, mun kipukohtiin.
Pitkän surun jälkeen tuli vahva olo et pakko kirjoittaa.
Haluan jakaa tän teidän kanssa:

24.12.18

Sanoin, että oon ympyrä ja Olavi neliö, niin meihin sattuu huolimatta siitä, että halutaanko me satuttaa toista jos haluaa yhteen sovittaa.
Olavi kyseenalaisti, että pitääkö sopia yhteen vai voiko molemmat olla mitä on ja silti "sopia yhteen"?

Onko "toinen puolisko" ja ykseys yhtä urbaanilengendaa kuin prinssi ja prinsessa? Tai ainakin yliarvostettua? Että voiko olla, että rakkaus tai parisuhde on tahdonalainen asia. Siinä tahtoo aina valita sen toisen kaikesta huolimatta. Että on valmis ottaa sen vastaan, mitä tulee vaikka ei yhdeksi sulaudutaankaan IKINÄ? Voiko silloin vapautua oikeasti rakastamaan ehdoitta. Kun ehtona ei ole, että rakastan sua jos muutut ja mä muutun, että sovittais yhteen. Että yritetään sopeutua mutta ei sovittaa niin, että vois sulautua yhdeksi rakkausmössöksi? Onko sellainen ykseys olemassakaan, sillä aina toinen on erilainen jossakin osa-alueella. Jos ns. ydin on samanTYYPPINEN (ei samanlainen), niin voi sopeutuminen olla helpompaa. Mutta voidaanko muka todeta, että erilaiset ytimet ei sopisi tai olisi muka "oikeita" rakkaussuhteita?

Perheessä on aina jotkut joiden kanssa tulee toimeen paremmin kuin toisten. Niiden seuraan hakeudutaan. Samalla logiikalla syntyy kaveri- ja ystävyyssuhteita. Haetaan selkeästi samanhenkisyyttä ja yhteenkuuluvuutta.
Mutta onko tää alkeellinen ajatustapa liian kiinni meissä? Että muka syntyisi hyviä ihmissuhteita vain samalla kaavalla. Eikö ihmeellisimmät ja rikkaimmat ovat ne suhteet, joissa erilaisuudesta huolimatta hyväksytään ja rakastetaan toista. Että löytyykin arvaamattomista paikoista se syvällinen sanoma, kuin ollaan oikeasti kaikki suurta YHTÄ? Kuten kissa-koira-hiiri-ystävykset. Eikö ne ole ne ihmeellisimmät?

En usko, että on yksi ainut tapa rakastaa. PARIsuhdekaan ei ole ainut tapa olla rakkaussuhteessa, niin miksi rajoittaa siihenkin, että pitäisi olla "yhtä", samalla silmät sulkien ihmisiä pois löytääkseen sitä toista puoliskoa, sitä kuitenkaan koskaan löytämättä. Tai laittaisi kaikki paineet yhden ihmissuhden varaan, vaan kohtaisi itseään,jolloin pystyy kohdata kaikkia muita?
Tulisi se tunne itsessään, että mä kuulun tänne. MINÄ.

Tietysti me heijastetaan toisiamme ja tarvitaan välillä muiden hyväksyntää päästääksemme lähemmäksi itseämme. Mutta muut on vaan tikkaat. Sinne ylös pitää ihan ite omilla jaloillaan kiivetä.Tai muut ovat ne lyhdyt, jotka valaisee meidän matkaa, mutta taas ne jalat ja vartalo millä liikkuu on meidän oma.
Ei muita pitkin voi edetä. Eikä muut meidän puolesta.

Kun en pakota meitä idylliin. Kun lopetan vaatimasta niin huomaankin saavani rauhaa ja helpotusta. Ihan kuin ottaisi korsetin pois. Ei kiristä enää.

Mä rakastan Olavia aina. Se ei välttämättä ole musta kiin. Mut mä tahdon sitä ja meitä. Se on musta kiinni. Että mä valitsen "me", yhdessä ja erikseen. Vaikka ollaankin neliö ja ympyrä. Ei meidän tarvi olla yhtä, siinä tarkoituksessa mitä ihannoidaan. Mutta me ollaan ME sitä suuremmalla merkityksellä.
Sekalainen, erilainen perhe.

"Ootte hyviä juuri noin.
Sinä ja Olavi erikseen ja yhdessä.
Hyvää Joulua rakas.
Minä rakastan sinua <3"






Vaikka on ollut erilainen joulu kuin se idylli, niin koen kuitenkin saavani tästä joulusta paljon. Yksi solmu aukes. Pystyn nyt hengittää helpommin. Ei kai voi pyytää enempääkään lahjaksi.


---
Sain hyviä näkökulmia kun julkaisin tän tekstin. Pari mietti sitä, etteikö siihen neliöön menis juuri täydellisesti se ympyrä. Että se neliö olisi siinä ympärillä suojaamassa ja ympyrä neliötä täydentämässä? Ihana lempeä lähestyminen mitä mulle ei tullut mieleen. Kannattaa siis puhua ääneen tai kirjoittaa julki, jotta ei jumittuisi siihen omaan ahdistukseen ja ahtaaseen ajatusmalliin.

Tässä kerron avioitumisestamme <3

"Olenko mä negatiivinen ihminen?" - "Kyllä, olet sä aika."

Kun sairastaa, koko maailma luisuu hiljalleen pois radoiltaan. Elämä muuttuu, niin pienet kuin isot asiat. Ei ole itsestäänselvyyksiä, e...