Haku

Seuraa sähköpostitse

torstai 28. helmikuuta 2019

Rahalla voi nostattaa elintasoa, mutta ei elämänarvoa


Raha ei tee ketään onnelliseksi. Tää on väite. Sitten on vastaväitteitä siitä, kuinka rahalla SAA tavaroita tai asioita, jotka tekevät ihmistä onnelliseksi. Osa tästä saattaakin pitää paikkaansa, mutta niinkuin ollaan aikaisemmin todettu, mikään ei ole mustavalkoista.

Pienestä asti opetetaan, että raha ei kasva puussa. Rahan eteen on tehtävä kovasti töitä. Pitää elää säästelisäästi ja se on järkevä se, joka osaa takoa rahaa. Missä vaiheessa tulee se opetus, mikä on rahan todellinen arvo? On miljoonia rikkaita yksinäisiä ihmisiä, jotka hukuttaa itsensä turhuuksilla ja mammonalla. Kun ei ole kosketusta omaan sisiimpäänsä, niin millään muulla ei ole väliä. Ei se, että ajeletko Ferrarilla tai Ladalla. Onko sulla miljonäärejä ystävinä vai pummit siinä ympärillä. MILLÄÄN ei ole merkitystä jos yhteys itseensä ja muihin katoaa. Ihminen voi viettää yönsä kalliimmassa hotellissa ja juoda tuhatvuotista viiniä ja kokea täysin yksinäiseksi, vaikka olis villeimmät bileet ikinä ja malleja ympärillään. Mikä on aitoa kohtaamista ja mikä ei? Onko pintaliito-elämä niin hienoa, että sitä varten kannattaa myydä sielunsa? Väitän, ettei. Ehkä joku voisi sanoa, että koska en ole kokenut sitä, niin mä en voi sanoa niin. Mutta voin. Jo kun annan rahalle vähän enemmän arvoa, kuin mitä se ansaitsee niin oksettaa. Itteni ja omaa asenteeni.




Rahalla voi nostattaa elintasoa, mutta ei elämänarvoa. Olin elämäni onnellisimmillaan, kun olimme molemmat opiskelijoita ja kaikki raha mitä tuli, meni pakollisiin menoihin. Ei yhtään ekstraa. Ei yhtään leffateatterireissua, eikä yhtään ulkona syömistä. Ei hienoja koruja tai design-tuotteita. Oltiin luovia kaikessa. Kun tyhjästä piti ponnistaa. Kaikkea korjattiin ja keksittiin. Olihan usein stressi siitä, riittääkö rahat ja pitihän laskea tarkkaan, mihin sitä rahansa käytti. Mutta vähän riitti ja pienestä oltiin kiitollisia. Tuntuu, että mitä enemmän rahaa, niin sitä enemmän kustaa on miulla aivoissa. Kaikesta tulee riittämätön ja mihin ei voi olla tyytyväinen. Aina voi saada paremman, kalliimman ja hienomman. Mitä se sitten täyttää? Sen tyhjyyden mitä sisällä on? Sen yksinäisyyden tai sen kollektiivisen pahan olon? EI mitään näistä. Se ei täytä MITÄÄN.

Parempituloisena on parempi elintaso. Ei parempi elämä. Joten rahan jahtaamisen voi lopettaa alkuunsa. Ei itsensä panostaminen ole se, että ostaa itselleen merkkikellon tai -laukun. Jos koko ajan lyttää itsensä mielessä, etten kelpaa tällaisena. Pitää olla hoikempi, treenata enemmän ja olla isompi, hienompi koti. Mikä on se todellinen mitä haluat saavuttaa? Itsensä hyväksymistä ja rakastamista vai hyvät tittelit paperilla tai lisätä arvoa deittailumarkkinoilla?

Jos selittää rahan ahneutensa sillä, että se voi tehdä muille hyvää, niin hyväähän voi tehdä paljon muullakin tavalla kuin rahaa antamalla lyhenne-järjestöihin. Kysy naapurin rouvalta tarvitseeko hän kauppa-apua. Leiki naapuruston yksinäisen lapsen kanssa. Hoida lumityöt jonkun puolesta, ehdota lapsivahtiapua. Mitä vain mitä keksit. Pienillä teoilla tätä maailmaa parannetaan. Se, kun panostaa kaikki energiansa työhön, että vois saada parempaa liksaa on muusta elämänosa-alueista pois. Tulee väsymys ja kiire. Kun ei ole kiirettä ja stressiä, niin ihminen voi paremmin, on muille kivempi ja sillä luppoajalla voi osallistua vapaaehtoistöihin. Ei me tässä maailmassa tarvita lisää bisnesihmisiä tienaamaan lisää rahaa. Vaan enemmän läsnäoloa, yhteisiä aitoja kohtaamisia. Kontaktia ja vuorovaikutusta. ELÄMISTÄ. Ilman rahaa asiat pyörii epämukavammin, muttei huonommin.




En ole siis rikas. Enkä enää köyhä omasta mielestäni, vaikka tulot onkin köyhyysrajan alapuolella. Sillä siihen, mitä on tottunut niin tää on luksusta. Ja sen huomaakin, että kun alkaa olla enemmän, niin sitä muuttuu ahneemmaksi. Haluan herätellä itseäni kunnolla nyt, että mikä on muka tärkeintä. Etten kadota itseäni sen mammonan alle, minkä eteen tekisin kovasti töitä, jotta voisin hukkua sen alle. Mua inhottaa ja ärsyttää tajuttomasti puheet tuotteiden arvosta, eli siis RAHA-arvosta, ei sen todellisesta arvosta. Ei raha määritä minkään arvoa. Ei automaattisesti tarkoita, että kalliimpi on parempi. Jos rakennan itse omin kätösin mäkiauton, niin on se helvetissä paljon arvokkaampi, kuin joku uus hieno auto lelukaupasta. Arvo ja raha-arvo ovat kaksi aivan eri asiaa. Ne ei kulje käsi kädessä. Ja tätähän snobit eivät ymmärrä. Vituttaa kaikki puhe, että oi kun on niin hienoa, kun on kallista. Mikä siinä on niin hieno sitten oikeasti? Raha on VAAN raha. Se on väline, ei se itseys.

En ole niin idealisti, että pystyn elää ilman rahaa kokonaan. Ja oon sen verran pinnallinen, että tykkään materiaalista. Mutta voiko vähemmän riittää? Pitääkö kaikki olla viimeisen päälle? Mitä kun vaan taivas on rajana. Pääsetkö silloin yhtään minnekään kuin korkeammalle ja korkeammalle? Mitä sitten kun oot saavuttanut sen? Täyttyykö onnen tunne vai iskeekö tyhjyys. Koska aina saa parempaa. Elämä alkaa olla kuin koira jahtaisi häntäänsä. Onko se sen kaiken arvoinen? Siinä voi kulua nimittäin koko elämä.

tiistai 19. helmikuuta 2019

Mielenterveyskuntoutujan elämän nurja puoli




Aikaisemmin totesin, ettei potilaan elämää ole pelkästään kakkaa vaan niitä ruusuisia hetkiäkin mahtuu arkeen ja niiden voimilla jaksaakin olla tässä hetkessä kiinni ja porskuttaa eteenpäin elämässä. Mutta fakta on, että ei näitä ruusuisia hetkiä ole kuin siellä sun täällä. Välillä on jaksoja, jolloin niitä saa ihan toden teolla kaivaa sieltä mielen perukoilta. Onhan mulla asiat ihan hyvin, onhan?

Jottei ihan valittamiseksi mene, niin kerron vaan rehellisesti miten viime viikko todella piti sisällään. Täällä blogissa en läpikäy asioita kuin vasta jälkeenpäin jäsennettynä. Mutta haluan tuoda ilmi myös ne rumat osat tästä elämästä. Pitäkööt ihmiset mua hulluna jos niin huvittaa. Tätä on kuitenkin todellinen elämä, joten miksi piilottaakaan.




Miulla oli pari päivää ennen ystävänpäivää alkanut asiat vyörimään kuin lumipallo alamäkeen. Kaikki huolet kasaantui, sitten viimeinen ripaus oli psykiatrin käynnin peruuntuminen hänen sairastelun takia. Käynti, jota oon oottanut kuin kuuta nousevaa monta kuukautta. Sen piti olla se hetki, jolloin saisin vähän lisää tietoa, että saanko psykoterapiaa.

Oon ollut jo puoli vuotta nyt ilman kunnollista hoitoa. Muuton jälkeen kaikki meni pieleen missä voi vaan mennä pieleen hoidon siirrossa. Olin heitteillä muutaman kuukauden ilman mitään hoitokontakti. Sit kun tuli yksityinen vastoinkäyminen kropassa ja sekosin lopulta täysin, kun silloinen lääkärinkäynti peruuntui. Jotenkin mun kohdalla on ollut aika monta peruuntumista. Ja siitä seuraa aina alamäki, sillä odotus on ollut liian pitkään kovat. Jouduin tai pääsin silloin psykiatriselle osastolle, kun muhun ei saanut enää kontaktia ja olin psykoottisessa tilassa. Mun asiat alettiin hoitaa osastolla ja sain tehoavon apuun muutamaksi kerraksi kotiin kotiutumisen jälkeen. Sitten alkoi psykiatrisella polinikalla hoitoa. Luulin, että mulle järjestettiin psykoterapia, mitä mua monta vuotta hoitanut lääkäri määräsi ja suositteli kovasti. Hän sanoi, ennen hoidon lopetettua, että miun PITÄÄ taistella sen suhteen, että saisin terapiaa. Miun hoito oli hänestä jäänyt pahasti kesken. Menin polinikalle toive terapiasta ja sitten mua vastaanottava hoitaja kertoi, että vaikka hänellä on traumaterapian koulutus niin häntä on siihen tahoon työllistetty sairaanhoitajan titteliin, eli hän ei voi antaa minulle psykoterapiaa. Putosin taas maahan ja takaisin lähtöruutuun. Liian monen kuukauden jälkeen kuin edellisessä paikkakunnalla ollut tiivis terapiahoito.

Nyt miulle annettiin sosiaalipuolelta tukihenkilö, mutta kemiat ei synkannut niin vaihdetaan sekin. Kaikki on tasapainoton ja on liikaa muuttuvia palikoita handlattavaksi. Kun tukihenkilö tiedostamattaa nosti miun traumamuistot esiin ja triggeröi. Miun persoonat ei enää kestänyt sitä kaikkea tuskaa mitä niiden muutamien päivien sisään mahtui. Mieli mustui ja ahdistuin kaikesta. Alkoi tulla paniikkikohtaukset ja pahat dissosiaatikohtaukset. En ollut läsnä enkä muista juurikaan mitä mitäkin tapahtui minä päivinä.





Muistan vaan sen, että joku persoonista oli ottanut yliannostuksen rauhoittavia sitä varten, että uskaltaisi viiltää ranteet auki. Mentiin vessaan ja hiustenleikkuusaksilla alettiin viiltää. Onneksi miun taaperopersoona Miumau 3v tuli esille ja itki kauheasti, että sattui. Miun mies tuli pyytää avaa oven ja Miumau selitti puolisolle mitä hän osasi. Mies soitti ambulanssin ja äidin apuun. Sit saatiin lääkehiiltä ja paikkaukset. Sitten matka päivystykseen, niin mulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa. Siellä ollessa PikkuPh 9v persoona muiden persoonien vakuuttamana, että meidän olis parasta kuolla, niin kuristi meitä sähköjohdolla. Muut oli verhon takana niin en tiedä kuinka monta minuuttia se kesti. Mentiin vessaan ja siellä jatkui kuristaminen. Joku persoona alkoi hakata peiliä, jotta voisi viiltää loppuun. Mutta hoitajat ja tuli paikalle vartijan avuin. Huudettiin vaan kurkku suorana kun mieshoitaja oli tyly ja määräilevä. Yritti riuhtoa ylös, ymmärtämättä kuin tärkeä meille oli se koskemattomuus.

En pysy edes laskuissa, että kuinka monta persoonaa mulla oli esillä tuona päivänä. Tiedän vaan, että se oli meille erittäin epätoivoinen ja raskas. Miun naamaan oli tullut pahasti verenpurkaumia, että näytin frankesteinilta viikon. Se suurin kipu oli kuitenkin sisällä. Meillä loppui toivo, siksi turvauduttiin itsetuhoisuuteen. Sitä en suosittele kenellekään. Mutta siihen lankeaa liian helposti, kun mieli ei ole hallinnassa lainkaan.





En usko, että olen ainoa, joka joutuu käymään tällaista mankeli läpi, jotta saisi kunnollista hoitoa. Tulee vastaan ajatus, milloin sitä oikeasti saa apua? Vasta haudassako? Monesti on tullut vastaan, etten mie kykene, en jaksa. Miulla ei ole voimia. Jos ois joku taho edes sellainen, että ne varmistaisi, että potilas saa seuraavassa paikassa tukea ja olisi johdonmukainen.

Oon ollut tässä systeemissä pitkään ja oon kiitollinen siitä, että oon kohdannut myös näitä helmejä, jotka välittävät aidosti ihmisenä, ei vaan palikkana tätä järjestelmää, jota pitää liikuttaa johonkin suuntaan. Välillä on ollut kohtaamisia ihan ihmiseltä ihmiselle. Tuntuu, ettei ole vain potilas, vaan ihminen. Arvokas sellainen. Mä kaipaan Pohjois-Karjalan meininkiä. Jospa täällä löytyisi yhtä lämpimät tyypit. Uskon, että täällä on. Mut ehkä niillä on suoja päällä. Kun täällä pitää olla ehkä asteen kovempaa kamaa, että selvii. Mutta kuka haluaa vaan selvitä?Mie haluun elää.

perjantai 15. helmikuuta 2019

Hyvä työpaikka ei vaadi 110% panostusta




Hyvä työ on mielekästä ja motivoivaa, antaa tarpeeksi haasteita ja kehittää ihmistä. Mutta kun työssä pitää olla koko ajan skarppina, ihminen uupuu jos ei saa vastapainoa työn rasittavuudelle.

Oon ollut nuoresta iästä asti ollut töissä virallisesti ja ei-virallisesti, sekä opiskellut siihen asti kunnes uuvuin täysin ja jäin tälle päättömälle sairaslomalle, josta tuli määräaikainen eläke. Aloitin työnteon 13 vuotiaana tuttavan leipomon myymälässä osa-aikaisena, joka tarkoitti että aina kun on vapaata. Meillä on kotona opetettu, että pitää olla ahkera ja tehä töitä. Koko ajan.

Meidän perhe tuli köyhistä oloista, missä työt olivat kiven alla ja ruokaa ei riittänyt. Päästyään Suomeen osattiin arvostaa todella paljon kun sai edes töitä. Oli mahdollisuus vaikuttaa oman elintasoon ja saada edes se minimi elanto, jotta lapsille riitti ruoka ja vaatteet. Uskon, että tää on se suuri syy, miksi meidän perheellä on niin korkea työmoraali. Olen siitä ylpeä, mutta olen hiljatellen alkanut epäillä tuon ahkeruuden taustan. Voiko olla, että kun vauhtiin pääsee, niin ei osataankaan lopettaa? Jos aina on ollut pulaa, niin voiko jäädä niin suuri nälkä, ettei edes huomaa, vaikka olisi jo täyteen ahdattu ja kieriskelee ähkykivuissaan?





Totesin terapeutille joskus, etten ymmärrä ollenkaan niitä ihmisiä, jotka olivat "vain täällä töissä". Mua vihastutti ja kiukutti, että miten joku on niin välinpitämätön, ettei tee töitä täysillä ja ota vastuuta työssäolollaan. Olin nuori ja täynnä mielipiteitä. Mustia ja valkoisia. Eikä ole mitään muuta kuin yhtä totuutta. Yksi ainoa ja minä tiesin ne. Terapeutti vastas varovasti kysyen, että miksi ei voisi olla. Että riittäisi jos joskus olisi "vain töissä täällä"? Niin. Miksei. Olin niin juurtunut siihen mielikuvaan, että töitä tehdään täysillä, jos ei 100% niin ainakin 110%. Ja jos ikinä laiskotutti töissä niin tunsin suurta häpeää ja syyllisyyttä. Olin varuillaan, ettei kukaan näkis kuin huono työntekijä olin kun istuin vaan enkä koko ajan ollut ahkera. Sillä enhän minä ollut koko ajan tekemässä jotain, vaikka miun mielipide olikin niin, että pitäisi olla. Olenhan mie todellisesti melko hidas ja ehkä laiskakin, jos totta puhutaan.

On töitä missä olen saanut olla rennommin ja on ollut töitä, missä laiskottelu oli tarkoittanut hengenvaaraa potilaille. Kaikissa oon ollut skarppina jatkuvasti, sillä arvoni soti sitä vastaan, että olisin hyvällä omatunnolla laiskotellut. Ja niissä haastavimmissa töissä laiskottelu ei ole edes mahdollista. Huomasin, että vaikka nämä haastavat työt ovat kehittänyt mua todella paljon ja antanut, niin en silti nyt edes sen tähden haluaisi sellaisiin työkuviin. Mie kuormitun niin herkästi, ettei se ole edes terveellistä miun olla sellaisissa töissä. Ei miulle, eikä asiakkaille. Aloin nimittäin inhota niitä töitä ja töihin meno oli erittäin epämiellyttävää. Työssä katoin vaan kelloa ja toivoin työvuoron vaan päättyvän. Kuormituin liikaa ja uuvuin. Tuli masennusjaksot ja töistä päästyä halusin vaan kuolla. Itkin illat ja nukuin huonosti. Kroppa tulehtui vähän välillä ja mieli oli synkkä kuin pimein yö. Silti en ymmärtänyt pysähtyä ja kuulostella miten voin, sillä työmoraali oli niin sokeasti korkea.

Vaikka myönnän olevani laiska, niin se ei näkynyt työssä asiakkaille ja potilaille. He olivat hyvin tyytyväisiä miun työpanokseen. Eihän ne voinut nähdä ihon alle, kuin olin jatkuvasti mittari täynnä. Dissosiaatio on tässäkin ollut hyödyksi, että olin sammuttanut kaiken tunnesiteen ja ollut töissä täysillä. Olen siis ollut töissä niin, etten muista mitään työpäivän jälkeen mitä olin töissä tehnyt. Kuulostaa vaaralliselta, muttei se ole. Joku persoonistani on ottanut sen työkseen hoitaa sen työn täydellisesti. Sulkien minut sen ulkopuolelle.





Toitotan usein, että tylsyys on luovuuden alku. Uskon, että ilman joutenoloa on vaikea lähteä synnyttämään uutta. Voi olla tietenkin hyvä ongelmanratkaisua, mutta luovuus ei ole yksinään sitä. Se, että syntyy tyhjästä taidetta, vaatii hyvän pohjan. Ja miten voi tyhjästä syntyä, jos koko ajan on kädet täynnä? Siksi uskon, että hyvä työ antaisi aikaa ja tilaa ajattelulle. Kun voi olla laiska ja välillä tekemättä mitään järkevää. Niin syntyy luovuus.

Kaikki työ ei vaadi luovuutta. Mutta ei siitä haittaa ole missäkään työssä. Luovuus antaa miellekkäämmän olotilan tehä töitä. Ja kun töissä viihtyy, on työntekijä tehokkaampikin. Kun mieli saa ravintoa, ihminen voi paremmin niin kroppakin lepää. Palautuu näin raskaistakin töistä, eikä tule saikkuakaan niin usein. Eli jos summataan, niin laiskottelu tekee hyvää työnteolle. Sopivissa määrin. Kaikkea voi olla liikaa, mutta kaikkea tulee olla vähän. Mikään ei ole niin mustavalkoista.

Mitä nyt tulevaan toivon, niin olisi työ, jossa saisin välillä olla jopa vain 70% teholla. Että olisi niitä helppoja päiviä, jolloin saisi hengähtää. Olisi myös päiviä, jolloin ylitän itseni ja panostan täysillä. Olisi työ, joka kestäisi sluibailun. Olen tullut siihen tulokseen, että miusta tulee yrittäjä. Sillä se työmoraali on vieläkin liian ylhäällä, vaikka reunoja oon hionnutkin tasaisemmaksi. Sitten olisin vastuussa itselleni, miten ja milloin teen töitä. Voin aloittaa aamuyöllä ja lopettaa päivällä tai ottaa älyttömän pitkän lounas-/pusuttelutauon.
Nyt saankin harjoitella työntekoa ja oman jaksamisen kuuntelua, vaikka oon määräaikainen eläkeläinen. Kiitos siskoni.

Ja jos jonain päivänä työllistän jonkun, niin tahtoisin olla sellainen työnantaja, joka ymmärtää inhimillisyyden työnteossa. Ettei aina voi olla täysillä. Eikä pidäkään. Se kuluttaa ihmistä puhki. Me ei olla koneita ja sen inhimillisyyden takia, me ollaankin hyviä työntekijöitä. Töissä näkyy kädenjäljen. Ehkä mie voin aloittaa sen itsessäni, kun tuun työllistämään itteäni. Olisin armollinen ja lempeä pomo. Sellainen, jonka toiveita haluaa täyttää, sillä töissä on niin hyvä olla. Kun saa joskus ihan luvan kanssa vaan istuskella, pyörittää sormia ja haaveilla.

---

Vastaan blogin kommentteihin, en Facebookissa! Se vie niin paljon miun voimavaroja ja kun niitä ei ole tarpeeksi, niin joudun karsimaan ylimääräiset. Toivon, että ymmärrätte.

maanantai 11. helmikuuta 2019

Facebookissa tapahtuva seksuaalinen häirintä

HUOM!

Älkää hyväksykö henkilöä Mika Kinnunen face-kaveriksi.
Mie blogin profiilissa yritän ottaa kaikki huomioon ja siksi hyväksyin. Tää oli tulos. En suosittele.
Vaikka tämä oli pientä, niin mun mielestä pitää myös tehdä selväksi, ettei tällainenkaan ole ok.
Minä en ole esine. Ja minua kuuluu kunnioittaa. Se on jokaisen olemassaolevan oikeus.


Täydellisen epätäydellinen

Koitettiin saada taiteellisia kuvia kirsikankukinnasta ja minusta. Noh näitä täydellisen epätäydellisiä kuvia tuli sitäkin enemmän. Aattelin...