Haku

Seuraa sähköpostitse

perjantai 15. helmikuuta 2019

Hyvä työpaikka ei vaadi 110% panostusta




Hyvä työ on mielekästä ja motivoivaa, antaa tarpeeksi haasteita ja kehittää ihmistä. Mutta kun työssä pitää olla koko ajan skarppina, ihminen uupuu jos ei saa vastapainoa työn rasittavuudelle.

Oon ollut nuoresta iästä asti ollut töissä virallisesti ja ei-virallisesti, sekä opiskellut siihen asti kunnes uuvuin täysin ja jäin tälle päättömälle sairaslomalle, josta tuli määräaikainen eläke. Aloitin työnteon 13 vuotiaana tuttavan leipomon myymälässä osa-aikaisena, joka tarkoitti että aina kun on vapaata. Meillä on kotona opetettu, että pitää olla ahkera ja tehä töitä. Koko ajan.

Meidän perhe tuli köyhistä oloista, missä työt olivat kiven alla ja ruokaa ei riittänyt. Päästyään Suomeen osattiin arvostaa todella paljon kun sai edes töitä. Oli mahdollisuus vaikuttaa oman elintasoon ja saada edes se minimi elanto, jotta lapsille riitti ruoka ja vaatteet. Uskon, että tää on se suuri syy, miksi meidän perheellä on niin korkea työmoraali. Olen siitä ylpeä, mutta olen hiljatellen alkanut epäillä tuon ahkeruuden taustan. Voiko olla, että kun vauhtiin pääsee, niin ei osataankaan lopettaa? Jos aina on ollut pulaa, niin voiko jäädä niin suuri nälkä, ettei edes huomaa, vaikka olisi jo täyteen ahdattu ja kieriskelee ähkykivuissaan?





Totesin terapeutille joskus, etten ymmärrä ollenkaan niitä ihmisiä, jotka olivat "vain täällä töissä". Mua vihastutti ja kiukutti, että miten joku on niin välinpitämätön, ettei tee töitä täysillä ja ota vastuuta työssäolollaan. Olin nuori ja täynnä mielipiteitä. Mustia ja valkoisia. Eikä ole mitään muuta kuin yhtä totuutta. Yksi ainoa ja minä tiesin ne. Terapeutti vastas varovasti kysyen, että miksi ei voisi olla. Että riittäisi jos joskus olisi "vain töissä täällä"? Niin. Miksei. Olin niin juurtunut siihen mielikuvaan, että töitä tehdään täysillä, jos ei 100% niin ainakin 110%. Ja jos ikinä laiskotutti töissä niin tunsin suurta häpeää ja syyllisyyttä. Olin varuillaan, ettei kukaan näkis kuin huono työntekijä olin kun istuin vaan enkä koko ajan ollut ahkera. Sillä enhän minä ollut koko ajan tekemässä jotain, vaikka miun mielipide olikin niin, että pitäisi olla. Olenhan mie todellisesti melko hidas ja ehkä laiskakin, jos totta puhutaan.

On töitä missä olen saanut olla rennommin ja on ollut töitä, missä laiskottelu oli tarkoittanut hengenvaaraa potilaille. Kaikissa oon ollut skarppina jatkuvasti, sillä arvoni soti sitä vastaan, että olisin hyvällä omatunnolla laiskotellut. Ja niissä haastavimmissa töissä laiskottelu ei ole edes mahdollista. Huomasin, että vaikka nämä haastavat työt ovat kehittänyt mua todella paljon ja antanut, niin en silti nyt edes sen tähden haluaisi sellaisiin työkuviin. Mie kuormitun niin herkästi, ettei se ole edes terveellistä miun olla sellaisissa töissä. Ei miulle, eikä asiakkaille. Aloin nimittäin inhota niitä töitä ja töihin meno oli erittäin epämiellyttävää. Työssä katoin vaan kelloa ja toivoin työvuoron vaan päättyvän. Kuormituin liikaa ja uuvuin. Tuli masennusjaksot ja töistä päästyä halusin vaan kuolla. Itkin illat ja nukuin huonosti. Kroppa tulehtui vähän välillä ja mieli oli synkkä kuin pimein yö. Silti en ymmärtänyt pysähtyä ja kuulostella miten voin, sillä työmoraali oli niin sokeasti korkea.

Vaikka myönnän olevani laiska, niin se ei näkynyt työssä asiakkaille ja potilaille. He olivat hyvin tyytyväisiä miun työpanokseen. Eihän ne voinut nähdä ihon alle, kuin olin jatkuvasti mittari täynnä. Dissosiaatio on tässäkin ollut hyödyksi, että olin sammuttanut kaiken tunnesiteen ja ollut töissä täysillä. Olen siis ollut töissä niin, etten muista mitään työpäivän jälkeen mitä olin töissä tehnyt. Kuulostaa vaaralliselta, muttei se ole. Joku persoonistani on ottanut sen työkseen hoitaa sen työn täydellisesti. Sulkien minut sen ulkopuolelle.





Toitotan usein, että tylsyys on luovuuden alku. Uskon, että ilman joutenoloa on vaikea lähteä synnyttämään uutta. Voi olla tietenkin hyvä ongelmanratkaisua, mutta luovuus ei ole yksinään sitä. Se, että syntyy tyhjästä taidetta, vaatii hyvän pohjan. Ja miten voi tyhjästä syntyä, jos koko ajan on kädet täynnä? Siksi uskon, että hyvä työ antaisi aikaa ja tilaa ajattelulle. Kun voi olla laiska ja välillä tekemättä mitään järkevää. Niin syntyy luovuus.

Kaikki työ ei vaadi luovuutta. Mutta ei siitä haittaa ole missäkään työssä. Luovuus antaa miellekkäämmän olotilan tehä töitä. Ja kun töissä viihtyy, on työntekijä tehokkaampikin. Kun mieli saa ravintoa, ihminen voi paremmin niin kroppakin lepää. Palautuu näin raskaistakin töistä, eikä tule saikkuakaan niin usein. Eli jos summataan, niin laiskottelu tekee hyvää työnteolle. Sopivissa määrin. Kaikkea voi olla liikaa, mutta kaikkea tulee olla vähän. Mikään ei ole niin mustavalkoista.

Mitä nyt tulevaan toivon, niin olisi työ, jossa saisin välillä olla jopa vain 70% teholla. Että olisi niitä helppoja päiviä, jolloin saisi hengähtää. Olisi myös päiviä, jolloin ylitän itseni ja panostan täysillä. Olisi työ, joka kestäisi sluibailun. Olen tullut siihen tulokseen, että miusta tulee yrittäjä. Sillä se työmoraali on vieläkin liian ylhäällä, vaikka reunoja oon hionnutkin tasaisemmaksi. Sitten olisin vastuussa itselleni, miten ja milloin teen töitä. Voin aloittaa aamuyöllä ja lopettaa päivällä tai ottaa älyttömän pitkän lounas-/pusuttelutauon.
Nyt saankin harjoitella työntekoa ja oman jaksamisen kuuntelua, vaikka oon määräaikainen eläkeläinen. Kiitos siskoni.

Ja jos jonain päivänä työllistän jonkun, niin tahtoisin olla sellainen työnantaja, joka ymmärtää inhimillisyyden työnteossa. Ettei aina voi olla täysillä. Eikä pidäkään. Se kuluttaa ihmistä puhki. Me ei olla koneita ja sen inhimillisyyden takia, me ollaankin hyviä työntekijöitä. Töissä näkyy kädenjäljen. Ehkä mie voin aloittaa sen itsessäni, kun tuun työllistämään itteäni. Olisin armollinen ja lempeä pomo. Sellainen, jonka toiveita haluaa täyttää, sillä töissä on niin hyvä olla. Kun saa joskus ihan luvan kanssa vaan istuskella, pyörittää sormia ja haaveilla.

---

Vastaan blogin kommentteihin, en Facebookissa! Se vie niin paljon miun voimavaroja ja kun niitä ei ole tarpeeksi, niin joudun karsimaan ylimääräiset. Toivon, että ymmärrätte.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kun masennus vie jälleen kerran hiljentymään

Jotenkin luulin, ettei masennuksella ole miulle enää mitään annettavaa kun kerran oon kuntoutuja. Mie oon ollut mielenterveyskuntoutuja j...