Haku

Seuraa sähköpostitse

tiistai 19. helmikuuta 2019

Mielenterveyskuntoutujan elämän nurja puoli




Aikaisemmin totesin, ettei potilaan elämää ole pelkästään kakkaa vaan niitä ruusuisia hetkiäkin mahtuu arkeen ja niiden voimilla jaksaakin olla tässä hetkessä kiinni ja porskuttaa eteenpäin elämässä. Mutta fakta on, että ei näitä ruusuisia hetkiä ole kuin siellä sun täällä. Välillä on jaksoja, jolloin niitä saa ihan toden teolla kaivaa sieltä mielen perukoilta. Onhan mulla asiat ihan hyvin, onhan?

Jottei ihan valittamiseksi mene, niin kerron vaan rehellisesti miten viime viikko todella piti sisällään. Täällä blogissa en läpikäy asioita kuin vasta jälkeenpäin jäsennettynä. Mutta haluan tuoda ilmi myös ne rumat osat tästä elämästä. Pitäkööt ihmiset mua hulluna jos niin huvittaa. Tätä on kuitenkin todellinen elämä, joten miksi piilottaakaan.




Miulla oli pari päivää ennen ystävänpäivää alkanut asiat vyörimään kuin lumipallo alamäkeen. Kaikki huolet kasaantui, sitten viimeinen ripaus oli psykiatrin käynnin peruuntuminen hänen sairastelun takia. Käynti, jota oon oottanut kuin kuuta nousevaa monta kuukautta. Sen piti olla se hetki, jolloin saisin vähän lisää tietoa, että saanko psykoterapiaa.

Oon ollut jo puoli vuotta nyt ilman kunnollista hoitoa. Muuton jälkeen kaikki meni pieleen missä voi vaan mennä pieleen hoidon siirrossa. Olin heitteillä muutaman kuukauden ilman mitään hoitokontakti. Sit kun tuli yksityinen vastoinkäyminen kropassa ja sekosin lopulta täysin, kun silloinen lääkärinkäynti peruuntui. Jotenkin mun kohdalla on ollut aika monta peruuntumista. Ja siitä seuraa aina alamäki, sillä odotus on ollut liian pitkään kovat. Jouduin tai pääsin silloin psykiatriselle osastolle, kun muhun ei saanut enää kontaktia ja olin psykoottisessa tilassa. Mun asiat alettiin hoitaa osastolla ja sain tehoavon apuun muutamaksi kerraksi kotiin kotiutumisen jälkeen. Sitten alkoi psykiatrisella polinikalla hoitoa. Luulin, että mulle järjestettiin psykoterapia, mitä mua monta vuotta hoitanut lääkäri määräsi ja suositteli kovasti. Hän sanoi, ennen hoidon lopetettua, että miun PITÄÄ taistella sen suhteen, että saisin terapiaa. Miun hoito oli hänestä jäänyt pahasti kesken. Menin polinikalle toive terapiasta ja sitten mua vastaanottava hoitaja kertoi, että vaikka hänellä on traumaterapian koulutus niin häntä on siihen tahoon työllistetty sairaanhoitajan titteliin, eli hän ei voi antaa minulle psykoterapiaa. Putosin taas maahan ja takaisin lähtöruutuun. Liian monen kuukauden jälkeen kuin edellisessä paikkakunnalla ollut tiivis terapiahoito.

Nyt miulle annettiin sosiaalipuolelta tukihenkilö, mutta kemiat ei synkannut niin vaihdetaan sekin. Kaikki on tasapainoton ja on liikaa muuttuvia palikoita handlattavaksi. Kun tukihenkilö tiedostamattaa nosti miun traumamuistot esiin ja triggeröi. Miun persoonat ei enää kestänyt sitä kaikkea tuskaa mitä niiden muutamien päivien sisään mahtui. Mieli mustui ja ahdistuin kaikesta. Alkoi tulla paniikkikohtaukset ja pahat dissosiaatikohtaukset. En ollut läsnä enkä muista juurikaan mitä mitäkin tapahtui minä päivinä.





Muistan vaan sen, että joku persoonista oli ottanut yliannostuksen rauhoittavia sitä varten, että uskaltaisi viiltää ranteet auki. Mentiin vessaan ja hiustenleikkuusaksilla alettiin viiltää. Onneksi miun taaperopersoona Miumau 3v tuli esille ja itki kauheasti, että sattui. Miun mies tuli pyytää avaa oven ja Miumau selitti puolisolle mitä hän osasi. Mies soitti ambulanssin ja äidin apuun. Sit saatiin lääkehiiltä ja paikkaukset. Sitten matka päivystykseen, niin mulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa. Siellä ollessa PikkuPh 9v persoona muiden persoonien vakuuttamana, että meidän olis parasta kuolla, niin kuristi meitä sähköjohdolla. Muut oli verhon takana niin en tiedä kuinka monta minuuttia se kesti. Mentiin vessaan ja siellä jatkui kuristaminen. Joku persoona alkoi hakata peiliä, jotta voisi viiltää loppuun. Mutta hoitajat ja tuli paikalle vartijan avuin. Huudettiin vaan kurkku suorana kun mieshoitaja oli tyly ja määräilevä. Yritti riuhtoa ylös, ymmärtämättä kuin tärkeä meille oli se koskemattomuus.

En pysy edes laskuissa, että kuinka monta persoonaa mulla oli esillä tuona päivänä. Tiedän vaan, että se oli meille erittäin epätoivoinen ja raskas. Miun naamaan oli tullut pahasti verenpurkaumia, että näytin frankesteinilta viikon. Se suurin kipu oli kuitenkin sisällä. Meillä loppui toivo, siksi turvauduttiin itsetuhoisuuteen. Sitä en suosittele kenellekään. Mutta siihen lankeaa liian helposti, kun mieli ei ole hallinnassa lainkaan.





En usko, että olen ainoa, joka joutuu käymään tällaista mankeli läpi, jotta saisi kunnollista hoitoa. Tulee vastaan ajatus, milloin sitä oikeasti saa apua? Vasta haudassako? Monesti on tullut vastaan, etten mie kykene, en jaksa. Miulla ei ole voimia. Jos ois joku taho edes sellainen, että ne varmistaisi, että potilas saa seuraavassa paikassa tukea ja olisi johdonmukainen.

Oon ollut tässä systeemissä pitkään ja oon kiitollinen siitä, että oon kohdannut myös näitä helmejä, jotka välittävät aidosti ihmisenä, ei vaan palikkana tätä järjestelmää, jota pitää liikuttaa johonkin suuntaan. Välillä on ollut kohtaamisia ihan ihmiseltä ihmiselle. Tuntuu, ettei ole vain potilas, vaan ihminen. Arvokas sellainen. Mä kaipaan Pohjois-Karjalan meininkiä. Jospa täällä löytyisi yhtä lämpimät tyypit. Uskon, että täällä on. Mut ehkä niillä on suoja päällä. Kun täällä pitää olla ehkä asteen kovempaa kamaa, että selvii. Mutta kuka haluaa vaan selvitä?Mie haluun elää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Täydellisen epätäydellinen

Koitettiin saada taiteellisia kuvia kirsikankukinnasta ja minusta. Noh näitä täydellisen epätäydellisiä kuvia tuli sitäkin enemmän. Aattelin...