Haku

Seuraa sähköpostitse

lauantai 13. huhtikuuta 2019

Kilpailukeskeisyys voi olla inhimillisyyden akillesjänne





Useimmassa peleissä on aina voittaja ja häviäjä. Monelle lopputulos, eli kuka johtaa on usein itse peliä tärkeämpää. Suurin merkitys ei ole miten pelataa, vaan mitä tulosta saa.

Oon huomannut pelatessa pelejä, että monet tähtäävät optimaalisiin suorituksiin ja voittoon niin kiihkeästi, että pelaaminen jää toissijaiseksi. Itselleni pelaaminen on paljon rikkaampi kokemus kuin voitto tai häviö. Pelimaailmassa käytetään termi kuin "GG". Eli good game. Tää kiteyttää mun mielestä koko pelaamisen tai jopa elämisen periaatteen, jota ois hyvä ottaa opiksi. Tuloksesta huolimatta, kiitetään ja kunnioitetaan kanssapelaajia pelin lopussa sanomalla "hyvin pelattu/oli hyvä peli". Siinä on solidaarisuutta, veljeyttä tai sisaruutta ja kiitollisuutta. Eikö sellaista me halutaan myös elämään itseen?

Pelissä voi taktikoida, kehittyä ja oppia valtavasti. Ihmistuntemusta, sosiaalisuutta, ihmisten reagointien ja pelitilanteiden analysointia, kieltä, ongelmanratkaisua yms yms. Muutama vaan mainitaakseni. Tärkeintä ei todellakaan ole voittaminen, joten turha vauhkoominen sen kanssa ja rumien tapojen käyttäminen ihmetyttävät minua. Ja niin on ihan tosielämässä. Miksi pitää olla ilkeä, muita talloava ja ahne? Ei sillai, että olisin pyhä. Olen miekin välillä täysi kusipää. Kaikki ovat. Mutta jotkut valisevat olla sitä vähemmän ja toiset ehkä eivät välitä vaan tarpeeksi? Vai, että niille elämä on liian raakaa taistelumannerta, että pakko käyttää kyynärpäätaktiikkaa, jotta elämästä selviäisi? Tai eihän kaikille toki selviäminen riitä, vaan pitää tuottaa ja saada voittoa. Olkoon se mammonaa, materiaa tai arvostusta. Jotain me jahdataan kyllä kovasti ja se näkyy. Kiireenä, stressinä, uupumuksina ja ahdistuneisuutena. Nämäkin vaan muutama listoistani.

Hyvinvointi ja onnellisuuskin on nykyään "parempi-ihminen"- mittaria. Ei riitä, että syntyy, kasvaa ja kuolee vaan tähän elämään on pakko ympätä kaikki. Saakelin bucketlistit. Ei riitä, että on tavallinen pulliainen, vaan riittävyys mitataan CV:llä. Tittelit ja kokemukset. Eikä tää rajoitu vaan työhakuun vaan elämäs pitää olla jotain, joku ja omistaa hienoimmat jutut.

Tarviiko olla parempi ihminen. Onko joku rikas, hyvinvoiva ja onnellinen ihminen parempi kuin se, jolla ei ole mikään näistä? Varmaan sillä on mukavampi, mutta EI se ole parempi. Jokainen meistä on arvokas. Jo syntyessään. Eikö tää fakta riitä meille? Miksi sen tyhjyyden minkä ympärille luodaan, pitää täyttää niin turhilla asioilla kuin paremmuus?Miksi ihmisyydessäkin pitää kilpailla?





Sanotaan, että no pain, no gain. Mutta oisko todellisuus kuitenkin, että no pain onkin vaan ihan NO PAiN? Että elämänlaatua voisi parantaa niinkin yksinkertaisuus, että voiton tähtäämisen sijaan keskittyisi elämiseen. Myöskään turha vertailu muihin ja lopettais kuvittelun, että voittopokaali kädessä onnellisuus ois taattu. Sillä voitto voi, kyllä tuottaa ilon. Mutta kuinka pitkäkestoinen tämä ilo on?Kun jotain on saavutettu, niin kuin pitkään tyytyväisyys kestää? Vai tuleeko halu vaan saada enemmän ja lisää? Ihminen on liian ahne ollaakseen tyytyväinen. Siksi onnellisuus on niin kulutettu sana, mutta harva sitä osaa ylläpitää.

Ja usein ahneella on paskanen loppu. Tai keskiväli. Tai koko ajan. Voiko ahneus ja tyytyväisyys ympätä samaan pakettiin? Epäilen, ettei. Joten jos olet keskittynyt elämässä tai pelissä siihen optimaaliseen suoritukseen ja voittoon, niin luovuta. Kokeile sen sijaan ihan vaan elää. Voit jopa nauttia elämästä.




tiistai 2. huhtikuuta 2019

Etelä-Suomi, oletko paikkani



17.7.13

Ollaan oltu nyt viikon Etelä-Suomessa. On ollut menoa ja meininkiä koko ajan. Huomaan että väsyn mutta kuitenkin on ihan menevä. Ihan kuin täällä on paljon vaikeampaa vaan kuunnella itsensä ja hiljentyä ja hiljentää kun kaikki pyörii niin nopeasti.

Käytiin Yyterissä toissapäivänä. Oli ihana olla siellä vaikka oli alussa tosi huono sää ja kylmä. Mut se parani ja oli ihanaa. Löydettiin pieni lampi ja se oli täydellinen.
Oon yrittänyt tai miettinyt joka päivä hiljentyä hetkeksi yksin kirjoittaa tätä mut ei ole jotenkin sit ehtinyt. Tai oon vältelly tai jotain.

Tänään me lähetään täältä. Ihan kiva lähteä omaaan koloon rauhaan. Kun on täällä niin  haluis olla koko ajan ihmisten kanssa ja tehä kaikkea. Kun tää ei ole arki. Siksi kai matkoilla väsyy kun ei viiti rauhoittua ettei jäis mistään paitsi ja ehtisi mahdollisemman paljon olla. Mut tuntuu että laatu kärsii kun on liikaa. Hektinen olo. Näkyy kans käsialassa. Meen laittaa itteni aamukuntoon. Tai päiväkuntoon. Klo on 12.30.




2.4.19

Nyt me asutaan täällä Etelä-Suomessa. Ja kyllä tuntuu yhä, että on liikaa menoa ja meininkiä. On tullut jopa ajatelleeksi, onko tämä paikka meidän. Kuulutaanko me tänne, onko täällä vallitseva kulttuuri sellainen, mihin me halauttaisiin sopeutua. Ollaan tän 8 vuoden aikana muuttanut vähintään parin vuoden välein. Se on aika kuluttavaa, kun ei juurru. Kun ehtii hetken viihtyä niin pakataankin jo elämä ja siirrytään seuraavaan pisteeseen. Nousee kysymys, pitääkö lähteä jos huomaa, ettei viihdy vai jäädä ja tehdä siitä paikasta mieluisan itselleen? Voiko missä vaan kotiutua. Voiko mistä vaan tehdä kodin? Koska kaikissa paikoissa nousee epämieluisia piirteitä pintaan. Täällä Etelässä tuntuu olevan jatkuva kiire ja meno. Oon hitaamman puoleinen, niin tämä kuormittaa aika paljon. Mutta täällä on sitten eri asiat, jotka toimivat. Pitää punnita, kumpi puoli vetää enemmän. Mutta jos koko ajan punnitsee, niin voiko juurtumisen aloittaa lainkaan?

Tahtoisin löytää ympärelleni oikeanlaiset ihmiset, jotka jakavat samoja aatteita kuin mie. Jotka liikkuvat samassa aikavyöhykkeessä kuin mie. Kuvittelin jotenkin, että kun muuttaa perheen lähelle niin asiat helpottuisivat. Mutta niinkuin jokainen tietää, perhe tuo aina mukanaan myös niitä epämukavempia puolia aina. Aina ei voi voittaa, mutta mikä on tärkein ja mikä saa voimaan hyvin? Mistä huomaa, jos sopeuttaa itsensä ihan vääränlaiseen paikkaan? Ja mikä on vaan muutoksen tuomaa uupumusta ja eksymistä? Ehkä pitää antaa aikaa. Rauhassa kokeilla ja kääntää ruoria vasta, jos on törmäämässä jäätikköön. Onkohan silloin liian myöhäistä.

Hätäilyyn ei kannata jokatapauksessa. Jos antaa pölyn laskeutua ja toivoa parasta. Ottaa irti siitä mitä saa ja antaa elämän viedä. Ehkä juuri ne vaikeimmat kohdat risteyksissä voi aloittaa sen suuren ihanan seikkailun jos antaa sille mahdollisuutta. Miun suunnittelema elämä ei välttämättä toimi todellisuutta ja sillä blokkaan mahdollisuuksia elämän antaa.

Hengitä syvään ja pidä kiinni hetken. Kyllä elämä kantaa. Aina johonkin suuntaan menossa. Et sie jää jumiin rakas. Lepää vaan.

Onko lihavuus epäonnistumista?

Varoitus! Kaikissa näissä kuvissa saatan näyttää lihavalta. Tässä maailmassa ja tässä ajassa ihannoidaan hoikkia ja lihaksikkaita ihmis...