Haku

Seuraa sähköpostitse

torstai 15. elokuuta 2019

Yksisarvinen masennusmatkoiltaan






Miun blogihiljaisuus ei johdu kesälomasta eikä lomasta, vaikka reissulla oon ollutkin. Nimittäin masennusmatkalla.

Totesin tässä, että  olen jo masennuksen montaa kertaa selättänyt, tai pikemminkin selvinnyt. Niin silti tää vie alas pohjaan niin nopeaa vauhtia, ettei uskallakaan silmänsä aukaista. Mie välttelin blogin kirjoittamista, sillä päiväkirjoissa seuraava kohta menee taas ihon alle traumoihin. Olen siis tällä hetkellä tauolla terapiasta, eikä jatkosta tiedä, siksi sinne sukeltaminen pelottaa ja sen takia oon viivytellyt tekstin kirjoittamista. Mutta ei mikään välttely ole antanut rauhaa olla hetken siin illuusiossa, että kaikki on hyvin. Alitajunta tekee työtään ja nostattaa milloin mitäkin, siitä huolimatta onko itse toivonut niin.






Masennuspohjassa oon rämpinyt pari viikkoa ja toivon, että tasaantuu kun yhden lääkkeen vaihtamiseen tottuu. On ollut alakuloa, epätoivoa, itkua ja itsetuhoisia ajatuksia. Jokainen joka on saanut maistaa masennuksen oireita tietää millaisesta sumusta puhun. Siitä niin ei päästä tahdolla, joten sen pyörteeseen täytyy irroittautua. Mie annoin mennä. En taistellut vastaan. Uskon, että se nostaa juuri ne asiat minkä pitääkin noustaa, sillä on oikea aika. Ei järjen mukaan, mut milloin mieli olisi kuunnellut järkeä? Tai ei meidän viisaan mielen ole täytynyt koskaan totella meidän egoa tai tahtoa. Ei tässä meiltä kysellään. On kyse suuremmasta kokonaisuudesta.







Itellä nousi tuo keskenmeno, jota sivuutin tuossa tekstissä. Tarkemmin uskallan kirjoittaa siitä myöhemmin. Mutta ei auta, että aina siivotessa työnsin paperinipun pois eestä, minkä sain sairaalasta info keskenmenosta. Se aihe nousi ja pysäytti. Sillä ei tuollaisen voi vaan sivuuttaa. Ei vaikka ei sitä vastaan uskalla ottaa. Hedelmällisyydestä puhuin ystävän kanssa ja kerroin kuinka oon hyvin prosessoinut sen, etten saata saada lasta. Että oon itkenyt etukäteen jo ja siskolle avauduin, kuin yritän kuollettaa sen toiveen. Vaikka joka kuukausi salaa haaveilen vahingosta. Tämä vei syvälle suohon. Itkin ja itkin, silti tuntui,ettei kipu lopu. Yritin mennä lukemaan muiden surusta, mutta ei se antanut lohtua vertaistukena. Tuntui vaan julmalta oma kohtalo, vaikka ei meillä se ole täysin varmaa tuo lapsettomuus, mutta ei lähitulevaisuudessa näy ja biologi on miun toivetta vastaan.





Se sattuu ja siitä saa tuntea surua. Mut kun sen surun yrittää työntää pois, niin masennus kyllä ottaa vallan ja näyttää mikä tarvitseekin olla tapetilla. Miun uskomuksen mukaan masennus on meidän ystävä. Se muistuttaa mikä on tärkeintä. Vaikka sen keinot ovatkin kyseenalaistettavia niin silti se on olemassa syystä. Käsittelemättömät tunteet ja asiat sairastuttaa. Ensin pienillä vaivoilla, kuten säryllä tai vastustuskyvyn heikkoutena. Pidemmän päälle se vetää sängynpohjaan. Jos siellä viisaana osais ottaa vastaan muistutukset jos ei, niin mieli ja vartalo lakkauttaa muut toiminnot. Näin toimintakyky saadaan niin minimiin, että on pakko kuunnella. Pakko hiljentyä omaan sisäiseen maailmaan ja kuulla, mitä me tarvitsemme. Mikä on lopulta tärkein.





Mutta tää on vaan yhden yksisarvisen uskomus. Mikä on toiselle todellista, on toiselle merkityksetöntä. Mikä on siun todellisuus riippuu siitä, mille tahdot avata silmät ja sydämen. Masennus on jälleen kerran näyttänyt miun egolle, ettei kaikki ole miun käsissä. Pääseekö tästä irti on ehkä kyse siitä, jatkanko puolisokeana eteenpäin vai tahdonko ottaa vastaan. Sillä siitä on varma, että turhaan miun on pyristellä irti. Totuudelta.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Yksisarvinen masennusmatkoiltaan

Miun blogihiljaisuus ei johdu kesälomasta eikä lomasta, vaikka reissulla oon ollutkin. Nimittäin masennusmatkalla. Totesin tä...