Haku

Seuraa sähköpostitse

keskiviikko 23. lokakuuta 2019

Kun masennus vie jälleen kerran hiljentymään




Jotenkin luulin, ettei masennuksella ole miulle enää mitään annettavaa kun kerran oon kuntoutuja. Mie oon ollut mielenterveyskuntoutuja jo 8 vuotta. Käynyt terapiassa 6 vuotta ja nyt jatkanut psykiatrisella hoitajalla vakauttavaa jaksoa vuoden. Enkö ole jo kuivilla? Enkö tiedä jo nyt kaiken tarvittavan itsestäni ja miun sairauksista?

Kun kirjoitin tämän tekstin, luulin että oon aidan vihreämmällä puolella nurmikkoa. Luulen ehkä vieläkin, sillä uskon, että mie osaan jo jonkun verran nää asiat. Mutta masennuskyselyn-BDI:n tulokset yllätti. Mie oon keskivaikeasti masentunut.





Tällä hetkellä oon kuntoutustuella, eli määräaikaisella eläkkeellä. Diagnoosina on masennus ja DID. Koin, että joillakin miun osilla on masennusta, mutta se ei ylettyisi miulle asti. Oonhan mie pärjäävä ja aikaansaava aikuinen. Oonhan mie kuntoutuja, joka menee koko ajan vaan sokeasti eteenpäin esteistä huolimatta. Eikö se ole sen kuntoutuksen suunta? Ylös ja eteen?

Todetaakseni jälleen kerran. Miun mieli ja vartalo ovat minun egoa selkeästi viisampia. Jos en hidasta tahtia sellaiseksi, että ehdin itse mukaan niin minnuu kyllä hidastetaan. Näin masennus tulee kuin vanha ystävä kylään ja pistää lepäämään. Riisutaan egoa paljaaksi, rauhoitetaan hosua ja pistetään miettimään, mikä elämässä on oikeasti tärkein. Vaikka masennuksen keinot ovat kyllä kyseenalaistettavissa, mutta se ajaa kyllä asiansa. Ihminen hidastuu. Elämä hidastuu. Ei voi yksinkertaisesti olla enää reipas vaikka kuinka haluaisi. Tulee tehtyä asioita (JOS saa tehtyä) siihen tahtiin, että sielukin pääsee mukaan.





Ite oon haalinut itselleni erilaisia sivutöitä tän kuntoutumisen ohelle. Kun on liian mukava olla niin keksin, että nyt voi vähentää lääkkeitä ja aloittaa työt. Vaikka jokin urakka. Eihän se vie paljon, kun olenhan minä kuntoutuja. Aloin ajaa myös asiaa, että voisin olla jonkun tukihenkilö, vaikka itelleni myönnettiin tukihenkilö, jotta saisin arkiasiat hoidettua. Enkö jostain syystä älyä, että jokin tässä mättää? Että jokin ei täsmää?

Pitäisi uskoa kun mieli varoittaa. Kun ei jaksakaan prosessoida asioita ja työntää ne ahdistavat asiat vaan nurkkaan. Mitä pitempään sitä tekee niin isompihan rojukasa siellä odottaa. Ja kun kiireellä juoksee eteenpäin, ettei jäisi aikaakaan niitä murehtia. Näin muodostuu ovia käsittelemöttömille asioille ja näin dissosioi tärkeitä asioita unholaan. Jotta mitä? Jotta voisi yhtälailla osallistua päättömälle oravanpyöräjuoksuille. Ihan kuin sinne olisi kiire. Jotta olisi jälleen arvokas. Jotta olisi JOKU.





Tää kaikki on miun arvoja vastaan, mutta kukapa muu kuin minä syötän itselleni tällaista että en kelpaa. Ihan kuin olisin vähemmän, kun en tuota tai hyödytä yhtälailla. Miksi muka olisin? Rakastanko ja välitänkö ihan vaan sen takia, koska joku olisis hyödyllinen ja tuottelias? Vai rakastanko sen takia, että se ihminen on vaan oma itsensä, ihan missä kunnossa vain. Jos voi kerran langeuttaa rakkauden johonkuhun toiseen ihan vaan siksi että tämä on olemassa. Miksi näin ei soisi itselleen? Miksi on oppinut siihen, että itselleen pitää olla ankara ja armoton? Missä inhimillisyys ja välittäminen?







Olen väsynyt. Jatkuvaan kehittymiseen ja kuntoutumiseen. Annan itselleni kuvan, etten riitä ellen muutu. Uskon, että mie kyllä kuntotudun, kunhan vaan rakastaisin. Sillä se muutos on silloin eheyttävä ja parantava. Ei tällainen ruoskiminen ja sättiminen.

Ei masennus ole aina paha. Se voi olla inhottava, mutta se pistää hiljentymään. Värittää se mielen mustaksi ja pistää myös kuvittelemaan omia. Mutta mikä olisi muka täydellinen? Otan tän vastaan ja mussutan hetken. Opinko jotain vai opinko, etten tarvi nyt mitään oppia. Ei tarvi kehittyä tai luoda. Että saisi hetken olla pysäkillä ja hengähtää. Sisään ja ulos.

Hengitä <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kun masennus vie jälleen kerran hiljentymään

Jotenkin luulin, ettei masennuksella ole miulle enää mitään annettavaa kun kerran oon kuntoutuja. Mie oon ollut mielenterveyskuntoutuja j...