Haku

Seuraa sähköpostitse

keskiviikko 27. marraskuuta 2019

Rakennetaan yhdessä sisäinen hyvinvointivaltio: kipu puhuu, kuunteletko?


Useimmiten, mitä kuulee ympäriltä, on kuin pitää olla vahva. Nousta ylös ja jatkaa matkaa kohti tulevaa, sillä mennyttä ei kannata kaivella. Niin moni kokee surun olevan epämiellyttävä ja inhottava kohdata. Iloa juhlistetaan ja kaivataan, mutta surua työnnetään syvimpiin kolkkiin sisäänsä. Mitä enemmän sinne sitä surua varastoi, enemmän se alkaa sattumaan. Näin syntyy ahdistus ja masennus.








Uskon, että sota runteli ihmisyyttä täysin. Niin Vietnam kuin Suomi on lähimenneisyydessä käynyt suuria sotia ja se näkyy ihmisissä ja kulttuurissa. Ei silloin jääty paikoilleen pohtimaan mitä kuuluu, sillä jos pysähtyy niin kuolee. Pitää olla valmiustilassa ja taistella. Oman ja lähimmäisten hengen puolesta. Ei ollut vaihtoehtoa kuin olla ylhäällä ja mennä eteenpäin. Kun hyvinvointivaltio rakennettiin, oli jo seuraava sukupolvi. Tämä sukupolvi on ollut ne, jotka tän maan rakensi tuhon jälkeen. Sota vei kaiken ja enemmänkin. Kovalla työllä uurastettiin, että saatiin tämä aikaiseksi, mitä kutsumme nykyään yhteiskunnaksi. Ei silloinkaan ollut aika jäädä pohtimaan ja miettimään omaa tai kenenkään oloja tai ollut tilaa kohdata sisäiset möröt. Ei niitä ollut, kun niitä ei kuunnellut. Mutta ei tämä sukupolvi tiennyt sitä, kuin se on itänyt heidän sisällään, kuin ne traumat on jo heihin siirtynyt edellisiltä sukupolvilta. Mutta kovalla työllä mentiin eteenpäin ja vaivaa näkemälle saatiin aikaiseksi järjestelmä, joka huolehtii ulkoisista asioista, kuten katto pään päällä ja ruokaa mahassa riittävästi kansalaisille. Nämä asiat olivat akuutteja, nämä asiat olivat ja ovat tärkeitä selviytymisen kannalta.






Miksi sitten nyky-yhteiskunnassa voidaan niin huonosti?Uupumusta, ahdistusta ja masennusta näkyy joka suunnassa ja kolkassa. Kukaan ei välty tältä ilmiöltä. Uskon henkilökohtaisesti siihen, että tämä on tulos kaikesta tuosta mitä aiemmin mainitsin. Nyt, kun ei tarvi enää taistella, ei tarvi enää rakentaa, jotta voi selvitä, niin on aikaa paskojen nousta pintaan. Se puhumattomuus, kykenemättömyys käsitellä tunteita tai ajatuksia aiheuttaa sen, että kipuilemme nyt. Tämä sukupolvi on se sukupolvi, joka joutuu tai saa olla ne, jotka lähtee sisäiseen taisteluun. Ulkoiset sodat on jo käyty. On koti ja on ruokaa. On enemmänkin kuin mitä edes tarvitaan. Mutta sisäinen maailma on vielä murroksessa. Meidän pitää taistella itsemme ja läheistemme mielenterveyden puolesta, meidän pitää alkaa rakentaa sisäinen hyvinvointivaltio. Sillä ihminen on psykosomaattinen. Me olemme kokonaisuus, missä on vartalo, mieli ja sielu. Meillä on tarve enempään kuin pelkästään ulkoisiin asioihin. Ulkoiset elementit ovat elintärkeitä, mutta niin ovat myös sisäiset. Niin kauan Suomi on joutunut todistamaan lukuisia itsemurhia ja väkivaltaa kaikin tavoin, sillä sisäinen maailma on yhtä todellinen kuin ulkoinen. Ja se kipu mitä meitä aikaisemmat sukupolvet ovat työntäneet syvälle, tosin ei heidän tahdostaan vaan tietämättömyydestään.

Voiko ketään siis syyttää tai kenen vastuulla tämä pahoinvointi sitten on? Ei kenenkään. Tämä on kaikkien yhteisumma. Kaikki sukupolvet ovat tehnyt parhaansa. Kaikki voitavansa. On ollut hätä ja siitä selviydyttiin sillä taidolla ja tiedolla mitä oli. Kukaan ei ole syyllinen. Tämä on vaan luonnollinen siirtymä. Tämä on tämän sukupolven tehtävä. On aika katsoa sisäänpäin ja hoitaa sitä kipua, mitä me kannamme. Mitä meitä edeltävät ovat myös kantaneet, mutta ei ollut resursseja niitä hoitaa. Nyt meillä on ulkoiset asiat hyvin. Alkaa olla myös tieto ja taito karttuu opettelemalla. Niinkuin tässä tekstissä jo sanoin. Nyt on meidän vuoro ottaa se työ vastaan ja hoitaa meidän velvollisuutta.







Älä juokse rahan perässä, meillä on jo tarpeeksi. Meillä on jo pinnalliset asiat liiankin hyvin. Inhimillistä on janota lisää, mut älä. Pysähdy. Katso ympärillesi. Mitä näät? Näätkö muitakin, jotka taistelevat ja selviytyvät? Sillä sisäinen maailma murenee käsissä ja pahaa oloa on silmän kantamattomiin? Se on suuri kipu. Suuri tuntematta jäänyt suru. Ota siitä palanen. Pysähdy ja mutustele. Se tuntuu todennäköisesti pahalta. Inhottavalta ja epämiellyttävältä. Mutta ota se vastaan. Kyllä sinä kestät sen. Ja jos et kestä ja se sinua kaataa, tarkoittaa vaan että sitä on varastossa ihan liikaa. Pyydä ja hae apua. Kannetaan tää taakka yhdessä. Ollaan veljellisiä toisillemme. Ei sodassakaan kaveri jätetty, niin miksi nyt pitää yksin voittaa koko sisäinen sota?






Älä jää yksin. Surun pitää tuntea läpi. Kun hiljatellen sitä otamme vastaan, se kuluu pois se möykky mitä sisällämme kannamme. Siitä on vaikea saada selvä, sillä meille ei opetettu miten sitä käsitellään. Ei ne osannut. Ei se ole ilkeyttä vaan tietämättömyydestä. Ethän sinä rankaise lasta joka ei tiedä ja tekee väärin, vaan opetat. Niin meidän pitää suhtautua meitä edellisiin. Sillä oppi-ikä on kaikki ikä. Jaetaan se tietous. Ja toivotaan parasta, että meitä kuunnellaan. Ole kärsivällinen. Sillä sisäiden äänien kuuntelemattomuus on jo niin juurtunut, että siitä tavasta on vaikea päästä irti. Ei mekään ollaan kuunneltu, ennen kuin sairaudet meitä pysäytti. Tää koko prosessi vaatii aikaa. Ei kukaan ole heti valmis. Ei kukaan ole heti viisas. Me kaadutaan todennäköisesti monta kertaa naamalleen ennen kuin opitaan. Edes osan. Mutta ai vitsi, kun se on hemmetin tärkeää.






Tämä on meidän taistelu. Olkoomme siis isänmaallisia, eikä jätetä taistelutovereita eikä kotimaamme. Tämä taistelu ei vaan vaadi ylösnousua, eikä eteenpäin menoa sillä tavalla miten me ollaan sitä taistelua ehkä yritetty voittaa. Tämä sota vaatii pysähtymistä. Hiljentymistä. Surumme kuuntelua. Kivumme näkemistä. Hoivataan itsemme, lohdutetaan. Annetaan aikaa ja tilaa levolle. Hätä on suuri, mutta niin on voimammekin. Taistellaan yhdessä, jooko? Tule kuoppaan makaamaan kanssani. Kuuntele sinä minun surua ja minä sinun. Olkoomme lempeitä toisillemme. Näin me rakennamme sisäistä hyvinvointivaltiota. Näin me annamme seuraaville sukupolville jotain mittaamattoman arvokasta. Jatketaan työ, mihin esi-isimme jäivät. Tämä on luonnonkulkua. Älä ole ahne ja mene väärään suuntaan. Avaa myös silmät, kun sisäinen ääni sitä pyytää.

Suru ei ole vihollisemme <3


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Rakennetaan yhdessä sisäinen hyvinvointivaltio: kipu puhuu, kuunteletko?

Useimmiten, mitä kuulee ympäriltä, on kuin pitää olla vahva. Nousta ylös ja jatkaa matkaa kohti tulevaa, sillä mennyttä ei kannata kaivella...