Haku

Seuraa sähköpostitse

tiistai 27. lokakuuta 2020

Mitä seksi merkitsee sinulle?








Oletko tullut koskaan siihen pisteeseen, että kyseenalaistat kaiken? Kaiken mitä tiedät, tunnet tai koet? Näin tapahtuu monelle mielenterveuskuntoutujalle. Kun vanha kaava tai mekanismi sairastuttaa, on pakko lähteä murentamaan kaikki ja aloittaa uudelta pöydältä. Usein saamme kyllä kerätä ne palikat, jotka meitä ovat palvelleet ja miettiä uudestaan niiden kohdalla, jotka eivät. Tätä palikoiden palloittelu saattaa ulkopuolisen silmiin näyttää identiteettikriisiltä ja itsetunnon romuttamiselta. Mutta lupaan, tää on uuden ja aidomman itsen löytämistä.


Miun sisko usein toteaa, että kaivan nenästäni vertaa kun kyseenalaistan kaiken. Sitä mie teenkin. On mentävä tän kautta, jotta saisin ravistettua kaikki epäterveelliset ajatukset, tavat ja totuudet pois musta. On kyseenalaistettava kokonaan oman minuuden, jotta uutta voisi syntyä. En tarkoita, että ainut tie onneen olisi tämä tie. Jotkut on onnellisia eläen muiden totuutta, kunhan ne niihin uskovat. Mutta minnuu se ei tyydytä. Oon aina ollut kyseenalaistaja. Vertaan tämän siihen, kun joku haluaa aina ja aina uudestaan koluta läpi omat tavarat ja järjestää kaiken uusiksi. Joitakin se virkistää, joitakin uuvuttaa. Koen, että nyt kuntoutujana, minulla on suuri siivous menossa. Siksi pöllytän ja uudellenarvotan. Emmie tuu tekemään suurta siivousta joka päivä loppuelämäni, vaan teen sen nyt hyvin, jotta myöhemmin riittää kunhan vähän organisoin. Isot muutokset vaativat ison siivouksen. Pohjaan luhistuminen on yksi näistä hetkistä.

 

 


Seksi. Tuo ikuinen kuuma aihe, jota joka puolella tursuu. Mutta mitä kun siihen kyllästyy? Ei jaksa enää ottaa vastaan sen sellaisenaan, vaan kaipaa muutosta?


Aina ei ole puolison vika, kun näin huomaa ajattelevansa. Maailmassa on varmasti enemmän haluttomia ihmisiä kuin kaloja. (Tämä siis täysin tieteellisen tutkimuksen tulos.) Mutta missä vika, jos puolisoa tai partneria ei voi syyttää? Itsensäkö? Tähän sortuu ihan liian monet. Kuin usein lähdetään kyseenalaistamaan sitä tai ylipäätänsä miettii, mitä seksi itselleen merkitsee? Sen sijaan, että ahmii pornoa (jotta saisi libidonsa takas), lähteä vieraisiin (saadakseen intohimoa), lukee miljoonat parisuhdeopasta (jos sillä sais pelastettua suhteensa) ja muuta sellaista. Kuin usein kajotaan siihen pyhään kuvaan, mitä meillä on SEKSISTÄ?


Millainen seksi on hyvä seksi. Noh, lähdetään mielikuvasta; Mies ja nainen ovat treffeillä tai jossain häppeninkissä ja viehtyvät toisiinsa, flirttailevat ja kipinät sinkoilevat. Toinen vaivihkaa ehdottaa toiselle, että mentäiskö meille. Kämppään päästyään vaatteet lähtevät ja kiimaisesti tää pari alkaa kiehnää toisissaan. Käydään läpi muutama asento, ehkä suuseksiä ja tadaa, molemmat laukeaa yhtäaikaa. Tää on tää kauhean kliseinen scenaario, mitä meille syötetään. Tiedän, moni meistää TIETÄÄ, että näin käy vaan leffoissa ja joskus, kun kuu ja taivas on oikealla paikoillaan. Tää on ihan sama kuin se vanha Disney-tosirakkaus tarina. Kaikki tietää, ettei niin ole tosielämäs, mutta silti. Siis silti se on tuolla jossain selkärangassa, että niin kuuluu olla ja kaikki jotka eivät ole kokenut sitä, eivät vain ole tarpeeksi onnekkaita. Yksi ainut oikea rakkaus ja seksi on fantastista koko loppuelämää.

 

 


 

 

Ehdotan nyt tähän, että jokainen. Myös minä, ravistelee itsensä oikein kunnolla ja miettii uudestaan. Millaista on hyvää seksiä niinkuin oikeasti oikeassa elämässä. Joo intohimoa ois ihan jees, orgasmitkin kivoja ja kuka voi vastustaa sitä kutkuttavaa odottavaa tunnetta. Mutta mitä, kun toinen sairastuu todella pahasti? Uupuu, saa syövän tai ollaan ryppyisiä ja vanhoja? Tai kun on vauvavuosi ja kakkaa, pissaa sekä oksennusta on joka puolella? Onko hyvä seksi enää se sama seksi, mitä aikoinaan piti? Joku älykäs varmaan toteaa tähän et onhan hyvä pihvi aina hyvä pihvi vaikka mitä ois. Niin, totta. Mutta jos oot rutiköyhä tai sotarintamalla, niin onko pakko saada sitä medium rare entrecotea? Ja eikö siihen taivaalliseen pihviinkin kyllästyy, jos sitä saa joka päivä 3krt päivässä? Ehkä silloin joku nakkimuusi oiskin se maailman paras ateria, jos pihvit lentää jo kaaressa ulos korvista.


Kun seksi on tylsää, eikä tyydytä, kehotan miettimään, mitä siltä oikeasti kaipaa. Joku kaipaa seikkailua, hauskanpitoa, rakkautta, hellyyttä, kemiaa, mutta usein jokainen meistä kaipaa siltä todellista yhteyttä. Yhteys toiseen henkilöön ja tarpeiden tyydyttämistä. Enkä tarkoita paineiden purkaamista vaan nähdyksi ja kuulluksi tulemista. Jakaa hetken jonkun kanssa ,joka tuntee sut todellisesti, sellaisenaan, ilman mitään naamiota. Ja kun seksi näin mieltää, niin miksi laitetaan ne maskit päällemme ja sit ihmetellään, miksi ei tule kohdatuksi.

 


Olen seksuaaliväkivallan uhri. Traumoja löytyy siis tältä saralta ja vasta nyt 32vuotiaana ymmärrän todellisesti miten ne ovat vaikuttaneet omaan kuvaan itsestään ja seksistä. Kuinka on hakenut hyväksyntää ja arvostusta tavoilla, jotka vaan syvensivät haavaa, sen sijaan, että ois tullut korvaava kokemus ja eheytymistä. Ainuit kokemukset oli hyväksikäytöistä ja mediasta. Koin ristiriitaa sen suhteen, että piti olla seksikäs ja viehättävä. Tiesin, että sillä pääsee helpolla ja ego saa buustausta, mutta samalla inhosin jokaista joka näki minut vain niin. Näin mie kasvoin ja kuva seksistä iskoutui ytimeen, muodostaen totuuden, joka saneli miten reagoin ja käyttäydyn suhteissa ja ihmisten kanssa. Minulla kehkeytyi persoonanosa seksikäs-minä, jonka olemassaolo on vastapuolen tyydyttäjä. Vasta kun traumat nousi pintaan ja jäädytti seksielämän täysin, jouduin uudelleen katsomaan omaa sisäistä totuuttani. Sillä vaikka syytökset sateli ja sinkoili, niin tiesin pohjimmiltani, että jokin ei ole ihan oikeassa. Samalla kun löysin tien alkuun tais tuo tosirakkaus-illuusio rappeutua pahasti.
Olen tässä blogissa myös esille tuonut, että sovitaanko me mieheni kanssa yhteen yms yms. Kriisit kuuluu ja on osa tätä elämää. Mut kuin ihana huomata, että pääosin ne kriisit on meidän luomat, traumojemme ja totuuksiemme uhreina. Seksi on yksi näistä suurimmista kriiseistä, mitä tulee pitkään parisuhteeseen. Jotkut tykkää elää siinä uskossa, että kunhan tarpeeksi yrittää maustata ja pitää yllä kipinää, niin kaikki on hyvin. Onko?

 


 


Oon itse tullut siihen tulokseen, että mitä vankemmin pidän kiinni mielikuvasta, millainen miun pitää olla tai minkään asian, kuten seksin pitää olla, niin katkaisen itseltäni mahdollisuuden kohdata asiat niinkuin ne tulevat ja ovat. Lakkaan näin synnyttämästä uusia sekkailuja, koska miellän, että ainoa totuus on tämä. Ja jos se ei ole sitä, niin se ei ole oikea. Mutta mitä jos, se oikea seksi kuuluukin olla just juuri sellainen kuin se minäkin hetkenä ovat? Sillä vain ja ainoastaan silloin voin todellisesti kohdata kumppaniani ja hän voi minnuu, kun olemme läsnä sellaisenaan? Ettei kumpikaan odota mitään, itseltään tai toiselta ja otettais vastaan toisemme. Näkisimme ja kuulisimme toisiamme ja kohtaamme toistemme tarpeet. Eikö tää ois aidointa rakkautta, mitä kukaan voi toiselta saada?Olla omana ainutlaatuisena itsenään. Unohtais kaikki roolit, pyh seksikkyydelle ja pyh, täydellisille alusvaatteille. Jos haluaa pynttäytyä ja panostaa, sen pitäis tulla vapaudesta ja ilosta itseään ja partneria kohtaan, ei pakotetusta mielikuvasta. Älä anna kenenkään muun sanella, millainen sun pitää olla, miltä kuulostaa, näyttää tai maistua. Esim. porno voi olla mauste, ei uskonto. Lelut voi olla virikkeitä, ei äidinkieli. Kaikilla saa olla omat fetissinsä, mutta pliis kysy, itseltäsi. Mitä seksi minulle merkitsee?


Tarkoitus ei ole laittaa ajatuksia kenenkään päähän, vaikka kiihkoisesti puhun. Ainoastaan havahduttaa ja tökkii miettimään, kyseenalaistamaan omia ytimessä olleita totuuksia. Heijastaako se todellisesti siun omia arvoja? Siun maailmaa, missä haluat elää? Oon ite niin kyllästynyt siihen, mitä luulen todellisuudeksi. Haluan tulla enemmän itsekseni ja kasvaa. Siksi kyseenalaistan. Sillä, sillä löydän tien itteeni. Ja samalla kun sen teen, löydän enemmän reittejä rakkaani luo. Sitä se seksi miulle merkitsee, hetkiä rakkaudessa.

sunnuntai 13. syyskuuta 2020

Romahtaminen avaa uuden mahdollisuuden löytää oman polun

 

Useimmiten ihminen viihtyy ja haluaa olla mukavuusalueellaan. Huomaan, että vaikka niin sanotusti joskus haastaan itseäni, haastan kuitenkin siinä alueella, jolla todennäköisyys onnistua ois suuri enemmin kuin menisin itseäni synkimpiin kohtiin ja tökkisin. Kuka tahtoo muka epämiellyttävyyttä? Minäpä vastaan; Ne, jotka todellisesti haluavat kehittyä. Vaikka se tarkoittaisi oman synkän itsen kohtaamista tai suolla rämpimistä ilman selkeää päämäärää. Sillä usein kuntoutuminen tuntuu siltä. Oman polun raivaamista, itsensä uudelleensynnyttämistä, oman paikan löytämistä ja paljon epämukavien tunteiden läpikäymistä ja hyväksymistä. Mutta mitä on ennen kuntoutumista? Valitettavan usein: romahtaminen.

 

 

Kun romahdin totaalisesti noin 10vuotta sitten, lankoni totesi että kun kuminauhaa venyttää liikaa, se katkeaa. Näin tapahtui minulle. Ja näin tapahtuu monelle. Ehkä myös sinulle, koska löysit tien tänne? Harvoin muutamme tuttuja tapojemme, ellei ole pakko. Tää "pakko" voi olla sairastuminen fyysisesti, läheisen kuolema joka herättää ajattelemaan tai sitten mielenterveyshäiriö. Mitä muuttamaan, jos elämä sujuu. Sujuminen voi vaan tarkoittaa monelle selviytymistä ja henkisien rajoitteiden kanssa elämistä, vaikka se ulottuu samalla tavalla elämään kuin kivi kengässä, joka aiheuttaa virheasennon ja näin aiheuttaa kipua jokapuolelle kehoa. Käsittelemätön trauma kuormittaa ja rasittaa tutkitusti mieltä ja kehoa. Se vaikuttaa kaikkeen, mitä teet, mitä ajattelet ja miten toimit. Se luo pohjan, miten näät ja koet maailman. Miten hyvin voit ottaa osumia elämältä ja palautua. Kun traumaa ei hoida, se vie sinun kapasiteetti olla täysinäinen sinä ja blokkaa siksi mahdollisuuksia elää ja voida kokonaisvaltaisesti hyvin.

Moni yllättyisi, jos ymmärtäisi mihin kaikkeen hoitamaton kipu voi ylettyä. Yhä useampi meistä tässä yhteiskunnassa masentuu nykypäivänä. ihmetellään, että miksi. Miten masentua kun on katto pään päällä ja maha täynnä ruokaa. Usein masennus näyttäytyy kun ollaan yritetty liian pitkään kestää ja elää niiden hoitamattomien kipujen kanssa. Elämä voi näyttää ulkoapäin, että kaikki on hyvin ja sitten joku romahtaa. Yleensä tässä on kyse siitä, että kun ei tarvitse enää selviytyä, jää tilaa ja aikaa käsittelemättömien tunteiden ja asioiden nousun tietoisuuteen, koska ihmisen mieli pyrkii kaikesta paskasta eroon kuten kudos hylkii vierasesineen. Tai toisena tapauksena on, kun joku putoaa kuiluun kun elämä tuo vastoinkäymistä. Pienikin tippa riittää ja avaa pahan olon padon. Tää taas on sitä, että liikaa on liikaa. Kapasiteetti kestää kipua on vaan rajallinen määrä ja kuormittuneena ei palaudu. Siksi rikkinäinen suoja on korjattava, jotta vaikeista asioista selviytyminen ois rakentavaa eikä koko pakkaus pohjineen hajoais jokaisen pomppuun tiellä. Masennus on mielen keino kertoa, että koneisto on hajalla ja ohjelmointia pitää uudistaa, sillä vanhat keinot selviytyä ei enää toimi. On aika pysähtyä ja huoltaa itsemme. 

 


 

Oletko kuullut yli sukupolvien kulkeutuvasta traumasta? Vaikka kokisit, ettet olisi luultavammin traumatisoitunut kovinkaan paljon, niin totuus voi olla aika kaukana. Harva meistä on sellaisesta suvusta, ettei meidän esi-isät olisi olleet sodassa tai kokenut väkivaltaa erilaisin tavoin. Ja vielä harvemmin nää traumat olisi käsiteltyjä rakentavin ottein, eikä esimerkiksi tukahdutettu viinalla tai mykkäkoululla. Trauma jättää jälkensä dna:han, joten sen lisäksi, että seuraava sukupolvi saisi perinnönsä kasvatusympäristössä, saamme myös geneettisen perimän käsittelemättömistä traumoista. Eli summatusti: kaikki taakka mitä kannamme, ei välttämättä ole edes elinaikanamme tapahtuneita tulehdustiloja vaan usein kannamme myös vanhempiemme ja isovanhempiemme kipuja, joita ei pystytty sillä voimavaralla mitä oli, niin hoidettua.

En tarkoita, että sukupolvemme tehtävä on käydä kaikki paskat läpi, mitä muut ei kyennyt. Ei. Kaikki ovat todennäköisesti tehneet sitä, mitä ovat sillä pohjalla pystyneet. Sillä tiedolla ja taidolla mitä olivat omaksuneet. Kaikkeen ei voi kyetä, siksi en koe, että olisi vastuumme poistaa sulkupolvien yli vuotavan kivun vaan ehkä tehtävämme on aloittaa sen kaivamisen työn. Olla tietoinen tästä kulusta. Antaa anteeksi edellisille ja pyytää anteeksi seuraavilta, että niillekin jäi kaivattavaa ja putsattavaa. Kukaan ei halua juuttua menneisyyteen, mutta usein juuri siksi jumitumme, kun emme kykene kohtaamaan menneisyyttä. Eikä menneisyyden kohtaamista tarkoita, että ei nouse ahdistus tai suru kun traumaa miettii, vaan juuri se, että niitä tunteita nousisi. Viha, katkeruus ja suru. Kaikki negatiiviset tunteet. Pettymys ja epävarmuus. Juuri nää epämiellyttävät tunteet ovat usein ne tukahduttetut ja vaiennetut. Kun niitä ei purkaa, ei traumaa voi käsitellä läpi. Eikä tää matka ole yleensä kovin kivaa, mutta niin tarvittavaa, jotta vois kulkea sitä todellista ja rehellistä itsemme kohti.

Onko se pelottavaa?Toki. Onko se ahdistavaa? Aivan varmasti. Onko mitään muuta tietä onneen? Aidoimpaan rauhaan? En usko. Pinnalliseen rauhaan voi toki löytyä keinoja. Ja jotkut voi välttäen elää läpi elämän. Mutta sellaista elämää en tahdo. Tahdon löytää itseäni, tahdon löytää polun kotiin.

 

keskiviikko 8. huhtikuuta 2020

Kiitos järjestelmälle


Harva meistä pystyy nyt olla kuulematta tai lukematta pandemian aiheuttamista häiriöistä ja vaikeuksista. Haluan olla olematta osaa sitä hysteriaa ja tuoda näkyville asioita, mitä ollaan ehkä aiemmin pitänyt itsestäänselvyytenä ja mitä nyt tämän kaiken jälkeen osaa erilailla arvostaa. Miulla oli jo ideana pitkään kirjoittaa kiitoskirjeen hyvinvointivaltiollemme, mutta nyt ajankohta on sitäkin parempi.

Olen elänyt melkein koko elämäni köyhyysrajan alapuolella. Lukuunottamatta niitä muutamia vuosia, jolloin olin töissä lähihoitajana, vaikka ei silloinkaan tulot olleet kovin suuret. Köyhänä oon saanut nähdä omin silmin, miten tämä niin byrokraattinen yhteiskunta kohtelee vähimmäisiään ja hädässä olevaa. Useimmat meistä varmaankin kokee järjestelmää kovin kylmäksi ja kasvottomiksi. Jopa epäinhimilliseksi ajoittain. Kyllä miekin joskus allekirjoitan tätä, mutta pakko sanoa, että oon saanut usein nähdä, ettei se todellakaan ole koko totuus.

 




Maahanmuuttajana jo elämäni ensimmäisillä vuosilla sain tukea perheeni kanssa valtiolta sellaista muotoa kuin pysyvä ja turvallinen koti. Ei suurempaa lahjaa voi ihminen saadakaan. Saimme tukiperheitä ja henkilöitä, kun saavuimme Suomeen, meidän uuteen kotimaahan. En itse muista niistä ajoista mitään, mutta olen kuullut paljon ja tiedän muutamia henkilöitä nimeltä, jotka ovat olleet meille tuki ja turva niinä ensihetkillä uudessa asuinympäristössä. Kotiuduttua ja jaloilleen päästyämme emme pitkään tarvinnut tukimuotoja, mutta isän yrityksen mentyä konkurssiin haimme taloudellista tukea kunnalta. Muistan meneväni nuorena tulkiksi vanhemmille sossuun ja ihmettelin kuin saimme asiallista kohtelua vaikka olimme "luukulla". Hävetti tuolloin ihan liikaa, että oltiin niin köyhiä, että jouduimme niellä ylpeydemme ja pyytää rahaa elämiseen. Tää on kasvonsa menettävälle kansalle suuri kolaus egoon.

Isän ja äidin eron jälkeen oirehdin niin paljon, että minnuu lähetettiin nuorisopsykiatriselle ja vaikka tää oli kokemuksena ei kovin lämmin, niin jälkeenpäin miettii, että minusta yritettiin huolehtia ja minusta välitetään ihan muuallakin. Teininä tutustuin seurakunnan nuorisotyöhön ja se oli yksi elämäni tärkeimmistä tekijöistä. Se oli miun pelastus vaikka en tullut uskoon, mutta sain kokea inhimillisyyden ja ihmisten aidon välittävyyden. Olin ekaa kertaa elämässäni osa jotain konrkreettista ja tärkeää yhteisöä.

Äitini menetti työkyvynsä saatuaan aivoinfarktin 50vuotiaana, saimme taas todistaa kuinka tämä maa huolehtii asukkaistaan. Hän sai työkyvyttömyyseläkkeen. Yksinhuoltajana pienellä eläkkeellä ei pitkälle pötki, mutta selvisimme ihan hyvin, kun sisarukset piti yhtä ja huolehti äidistä ja miusta. Aloin olla opiskeluikäinen ja muistan kuin iso juttu oli saada matkatukea, kun sillä pääsin kaikkiin paikkoihin. Pienet jaksot, kun etin töitä, minulla oli vastassa työkkärissä auttavaisia ihmisiä, jotka kuunteli kun suu vaahdossa kerroin miun elämänsuunnitelmista. Ne otti mua tosissaan ja auttoivat sen mitä pystyivät.

 

 




Sairastuttuani todella sukelsin syvälle systeemiin. Olin sen armoilla. Ei ollut mitään voimia pyrkiä mihinkään itse ja osaavan hoitohenkilökunnan takia pystyn olla nyt tässä ja kirjoittaa tätä, enkä esimerkkiksi haudassa. Sain hoitoa hoitajilta, lääkäreiltä, psykiatreilta ja Kela tuki psykoterapian muodossa. Monesti rahojen ollessa vähissä saimme tukea mieheni kanssa sossusta ja myös seurakunnasta. Nyt tänne muutettuani sain tukihenkilön ja sos.tt on mukana vahvasti kuntoutuksessa. Lukuisat kohtaamiset polinikoilla, osastoilla, terveysasemilla, toimistoilla, ambulanssissa ja kotona ovat saaneet sen aikaan, että minä alan pärjätä paremmin tässä maailmassa. Alan nähdä jo sen, että jonain päivänä voin mahdollisesti antaa takaisin ainakin veromaksun muodossa ja ehkä jopa enemmänkin.

Jokainen meistä, joka on joskus saanut tukea valtiolta tietää sen kirotun kauhean nipun paperia ja lukuittain pykäliä, mitä pitää ymmärtää tavallisena pulliaisena, jotta voi saada oikeutetun tuen. Mutta kuinka usein tai useat meistä tunnustaa kiitoksen niille, jotka niitä päivittäin käy läpi ja on osana tätä "kylmää koneistoa"? Kun jokin ei mene niinkuin pitäisi, me valitetaan. On kansalaisvelvoitekin ilmoittaa järjestelmän virheistä, jotta sitä voidaan korjata. Vähän kuin tietokoneen järjestelmässäkin havaitaan vika, niin siitä ilmoitetaan, jotta voidaan parantaa ja saada aikaan paremmat versiot käyttöön. Näin tääkin valtio toimii. Se ero tässä on, että tän koneiston osina on ihan oikeita ihmisiä, joilla on omat tunteet ja ajatukset. Vaikka he ovat valtiolla töissä, niin heitäkin pitää kohdata ihmisinä. Jos potilaina ja asiakkaina kaipaamme ja vaadimme inhimillisyyttä niin meidänkin pitää antaa jotain takaisin. Liian usein kuulen valitusta ja ihan liian harvoin kuulen kiitosta kun puhutaan Kelasta, työkkäristä, sossusta tai terveydenhuollosta. TIEDÄN, kaikki eivät meistä ole näin onnekkaita kuin mie, joka on saanut nähdä usein kasvot systeemin takaa, mutta väitänpä, että tässä on myös usein asenne joka estää meitä näkemästä. Kaikki kohtaamiset, mitä miulla on ollut eivät todellakaan ole kehumisen arvoisia, mutta usein on ja sitä haluan tässä kailottaa.



Olen kiitollinen. 

 

Ilman tätä valtion pitkään kypsytetty pykäläviidakko- byrokraattista järjestelmää en olisi tässä. Eikä olisi meidän perhekään. Aina on parantamiseen varaa, järjestelmästä voisi tulla vielä inhimillisempi ja lämpimämpi. Ihmiset, jotka ovat osina voisivat olla vähemmän robottimaisia ja viedä asiat eteenpäin sellaisella otteella, miten he toivoisivat vietävän, jos kohteena olisivat he itse. Mutta parantamisen varaa ei ole vaan systeemin vastuulla vaan jokaisella meillä. Me ollaan kaikki yhdessä tätä jättimäistä yhteisöä nimeltä yhteiskunta. Me jokainen pystymme vaikuttamaan asioihin. Eikä välttämättä tarvitse mennä eduskuntaan asti, vaan ihan jokaisella pienellä teoilla ja sanoillakin on merkitys. Hymy ja lämmin kiitos ei maksa mitään ja tuottavat vaikka mitä hyvää. Inhimillisyys ja välittäminen on mun korvaan aika hemmetin hyvä rakennuspohja kaikelle.

 

 




Tää aika nostattaa paljon pelkoa ja ahdistusta. En vähättele kriisiä vaan haluan muistuttaa ja muistaa itse mitä meillä jo on ja mistä voisimme olla kiitollisia.

Ja niille, jotka haluavat alleviivata Kelan tai jonkin muun tahon epäoikeudenmukaista toimintaa niin kerron sen, että meidän taloudesta halutaan periä takaisin n. 7000e takaisin. Syistä, jotka eivät olleet meidän vaan ihanien pykäleiden ansiosta. Että en kyllä elä hyvinvointivaltio-kuplassa, mutta nään tän kaiken kokonaisuuden. Ei mikään ole niin mustavalkoista. Kaikissa on hyvää ja pahaa, sekä vähän siltä väliltä. Ei unohduta katkeruudelle ja muistutetaan itsemme ja toisemme hyvistä asioista.

Eli toiston kunniaksi heitän kysymyksen teille? Mitä kaikkea hyvää meillä on ja mistä voisimme olla kiitollisia?'

Joku voisi kivittää miut näistä mielipiteistä, mutta tavallaan rakastan tätä pysähtyneisyyttä ja tän kriisin tuomaa yksinkertaisuutta. Koen, että ollaan liian pitkään liian kauaksi liputtu pois inhimillisyydestä sokeutuen turhasta kiireestä. Tää riisuu kaiken ja jättää jäljelle tärkeimmät. Tästä on ihan hyvä lähtee taas rakentaa. Jokainen voi pohtia, mitä voi tehdä tämän yhteiskunnan hyväksi ja tärkeimpänä, toistemme hyväksi. Nyt jos koskaan ois aikaa pysähtyä ja pohdiskella tärkeitä.

Voikaa hyvin <3

torstai 5. maaliskuuta 2020

Voitko olla yhteiskuntakelpoinen vaikka sairastat?


Paljon olen pohtinut omaa arvoani ihmisenä ja yhteiskuntajäsenenä, varsinkin nyt n. 10vuotta sairaana olleena. Mikä määrittää sen, että on yhteiskuntakelpoinen?






Olen aasialaisesta perheestä, joten meille on pienestä lähtien opetettu ahkeruuden ja yrittämisen jaloa taitoa ja usutettu töihin niin pian kuin on vaan mahdollista. Muistan kuinka kun olin 6-9 vuotias, meidän perheellä oli tuotu kotiin töitä tehtaasta ja yksi rakkaimmista muistostani oli, kun koko perhe yhdessä tehtiin joulukyntelikköjä. Jokaikinen osallistui ja teki sitä mitä osasi ja pystyi. Laillisesti pilkkua viilaten tämähän on lapsityövoimaa, mutta köyhässä vietnamilaisessa perheessä tämä on normaalia ja opettavaista. Sitä se minulle oli. En ikinä kokenut, että minua painostettaisiin vaan se on osallistuttamista, kun sain olla osana tärkeää tehtävää. Se oli minulle leikkiä. Kun väsyin niin sain levätä.

Sitten myöhemmin meidän perhe sai työpaikkoja leipomosta. Veljet kuskasi tuotteita, äiti ja vanhimmat siskot leipoi ja nuoremmat siskot oli myymälässä. Vaikka siellä minusta ei ollut hyötyä niin olin mukana leipomossa ja sain ihmetellä ja "auttaa" leipomisessa. Välillä menin veljien mukana kuskaamisessa ja sitten siskojen mukana myymälöihin nukkuu takahuoneeseen, kun muut teki töitä. Tää oli mun lapsenvahti. Kun minusta tuli tarpeeksi iso eli 13v niin sain itekin kokeilla olla myymälässä myyjänä. Sitten aloin tehä keikkaa ja myöhemmin viikonloppuja satunnaisesti ja kesätöitä.







Lapsuus on minulle hämärää aikaa, DID-potilaana käsitän nyt miksi minulla ei ole selkeää tai välttämättä johdonmukaista aikajanallista muistia elämästäni. Nämä mitä kerron on pieniä hetkiä sieltä sun täältä joita nyt yritän yhdistää.
Oon siis ollut koulussa tai töissä aina. Pisin aika jolloin en ollut töissä oli 1-2kk joskus 18vuotiaana, kun jäin määräaikaisen työn jälkeen hetkeksi työttömäksi ja voi sitä stressiä, mitä koin kun hain vimmatusti töitä joka ikinen päivä. Olin jotenkin päätellyt, että maahanmuuttajana minua katsotaan erittäin kieroon, että olin työtön. Se oli häpeällistä, että en ollut hyödyllinen ja tehnyt töitä. Mähän olen luuseri ja sluipailija kun olin joutavana. Sitten sain kahta työpaikkaa ja aloitin toisessa. Sen jälkeen olin jälleen taas töissä tai koulussa ja välillä molemmissa samaan aikaan, jotta riitti rahat elämiseen.

Taaksepäin katsoneena yritän miettiä kuin aikaisin aloin oireilemaan. Dissoa on ollut todennäköisesti koko elämän, mutta masennus tuli kuvioon ehkä 7vuotiaana. Seuraavat masennusjaksot oli sitten 12v, 14v, 18v, 20v ja 23 vuotiaana luhistuin täysin. Ei edes DID auttanut minua pitämään kaikki kasassa vaan muutettuani pois traumaympäristöstä toiselle puolelle Suomea kestin jonkin aikaa olemalla kiireinen. Mutta kun lopetin koulun ja irtisanouduin töistä, niin pysähtyminen antoi tilaa omalle pahalle ololle, jota olin pakoillut kaikki vuodet. Olin yliahkera omaan vointini nähden ja en todellakaan kuunnellut omaa vartaloa tai mieltä, kun ne yritti pistää kapulat rattaisiin masentumalla ja vatsaoireillulla. Olin koulussa huippu, kunnes en enää yksinkertaisesti jaksanut ja menin loppututkinnot siitä mistä aita on matalin. Töissä olin pirteä ja reipas, sitten kotimatkalla mietin tauottomasti ajavani päin kalliota jotta kuolisin. Kun on DID, eli montaa persoonaa, niin voit olla mitä vaan laidasta laitaan eikä kovin johdonmukainen.







Tämän verran siis työhistoriastani. Palataan siihen pohdintaan, mihin oon päättynyt nyt, kun oon ollut tuilla jo vajaa vuosikymmenen?

Sairastamien on ollut iso kolahdus omalla identiteetille, joka on rakennettu siihen totuuteen, että en ole MITÄÄN jos en ole hyödyksi muille. Oma arvo oli yhtäkkiä ei mitään. En pystynyt antamaan kenellekään mitään, ainoastaan vein ja sain. Oli pakko kohdata oma itsensä, romuttaa vanhat arvot ja rakentaa murusista uuden egon. Kun oli syvimmässä liejussa, ei jäänyt aikaa pohdiskeluille. Oli riittävä, kun selvis päivästä. Ja oma kritiikkiä itseään kohtaan sekä ruoskiminen, että on maailman paskin ei auttanut kyllä vapauttamaan energiaa uudelleenrakentamiseen. Sitten pahimman masennuksen ohitettua alettiin kaivaa traumoihin. Tai ei niitä tarvinnut enää kaivata, sillä ne nousi silmille ihan oikeassakin elämässä oikeudenkäynnin myötä. Silloin leijui jossain toisessa ulottuvuudessa ja oma kokemus omasta arvosta oli tarvitseva, rasite ja taakka.






Nyt kun on oikeasti kuntoutuja eikä selviytyjä enää, niin alkaa hahmottaa oma paikka tässä maailmassa. Ehkä en olekaan ihan turha vaikka kipuilin ja kipuilen. Ehkä oon pystynyt antaa samalla paljon vaikka veinkin paljon. Eikä aina tarvitse olla edes tasan. Joskus on aikoja jolloin voi antaa älyttömästi, sitten on aikoja, jolloi on roolissa saaja. Vaikka en ole vielä töissä ja maksa suuria summia pyörittämään yhteiskuntaa, niin voin osallistua maailmanmenoon omalla tavallani. Jokainen voi antaa, jos niin haluaa. Eikä oma arvo todellakaan ole mitattavissa ainoastaan valuutalla nimeltä raha. Se on vaan yksi muoto. Ihminen voi vaikuttaa ja vaikuttaakin ihan sama haluatko niin. Sinun ja minun jokainen teko vaikuttaa meidän ympärillä oleviin ja ympäristöön. Vaikka mielenterveyspotilaina emme pysty osallistumaan taloudellisesti paljoa, niin pystymme silti ihmisinä antaa. Jakamalla hyvää tehdään arvokasta työtä, mitä ei voi mitata. Voit valita, oletko kusipää vai et. Joskus pieni hymy tai mukava lausahdus voi pelastaa toisen päivän, ellei muuta kokonaan hänen elämänsuuntaa.

Olen sitä mieltä, että kusipäilläkin on syynsä. Olen useinkin itse kusipää. Kun on niin paha olla itsellään. Mut jokainen joka tunnistaa oman kusipäisyytensä voi hetkeksi pysähtyä ja analysoida. Mistä miun oma paha olo kumpuaa, mitä voin tehdä asialle? Ehkä sie et ole saanut tarpeeksi, et itseltäsi etkä muilta ja jäit katkeraksi. Muilta ei välttämättä voi vaatia, mutta itseltäs voit. Voit alkaa vaatimaan sitä, että pidät huolta itsestäs ja alat oikeasti välittämään itsestäs. Sä olet arvokas ja lähin ihminen, mitä voi olla koskaan itselles. Miksi et tekisi hyvää itselles? Miksi muka et ansaitsisi hyvää? Ne, jotka on sua satuttanut ja toitottanut, että et ole tarpeeksi hyvä ovat paskanjauhajia. Ne on aivopessyt sua luulemaan, ettet ole arvokas.








Me kaikki teemme virheitä ja mokataan. Aina ei voi, eikä todellakaan tarvi olla mukava, ystävällinen tai hyvä. Mutta meillä jokaisella on oikeus ja vastuu valita. Mikä on meidän osa tässä maailmassa ja maailmankaikkeudessa? Mitä haluat antaa eteenpäin ja mitä haluat jättää jälkeesi? Mieluummin mukava ja kiltti työtön, kuin töissä käyvä ääliö. Sitä mieltä olen. Jos pystyt olla sekä hyvä ihminen, että veroja maksava niin onneksi olkoon! Kaikista meistä ei ole kuitenkaan siihen, eikä tarvikaan. Joillakin on annettu enemmän paskaa kannettavaksi ja joillakin on syvempi kuoppa, mistä ponnistaa. Kaikki ei ole tasan annettu, niin miksi pitäisi olla tasan myös annettuna takaisin? Se ei tee susta tai musta huonompaa. Jos pyrkimys on suuntaan hyvä, niin ei voi mennä hirveästi pieleen.

Joten. Lakkaa häpeämästä itseäsi sen takia, että olet työtön tai sairas. Voit antaa monella tavalla. Löydä se SUN tapa olla osallisena yhteiskuntaa, jos et pysty töissä käymään. Hoida itseäsi jos olet kusipää. Löydä syy olla olematta. Välitä itsestäs ja sua ympäröivää. Olennoista ja luonnosta. Ne, jotka saa paljon, antavat paljon. Ne, jotka antavat paljon, saavat paljon. Kliseistä ja siirappimaista?Joo. Mutta tulin metsästä levänneenä, niin oon vähän sillä tuulella.

Sä ja mä ollaan arvokkaita. Ei se haittaa vaikka viet ja joudut ottamaan. Kyllä sä annat paljon samalla nyt ja tuut antamaan tulevaisuudessa, kunhan kivut hellittää. Oot vahva kun selviydyt ja yrität. Koittaa vielä se hetki, kun huomaat, että täällä voikin ihan elää eikä tarvi vaan selviytyä. Ansaitset hyvää <3



perjantai 17. tammikuuta 2020

DID: Parisuhde ja eri persoonien ristiriitaiset tunteet - kun toinen persoona jumaloi ja toinen vihaa yli kaiken



Tän dissosiatiivisen identtiteettihäiriön kanssa elämä ei ainakaan ole tylsää. Tänäänkin olen dissoillut, sekoillut ja aiheuttanut monta solmua ja yrittänyt jälkeenpäin saada jotain selkoa omaan päähän niin kuin muidenkin.

Tässä ote päiväkirjasta toisen persoonan kirjoittamana:

"Mä haluaisin seurata sitä instas. Mut se on ehkä liian säälittävä. Tuleeko niille vauva? Mä en halua vauvaa ton paskan kanssa. En halua. VITTU SAATANA PASKAA. Mä haluan Ilarin! Ainoastaan sen. Sen kanssa pienen viihtyisän kodin missä ois paljon puuta mitä se on tehnyt ja paljon mitä mä oon tehnyt. Me oltais toistemme sielunkumppaneita. Me oltais oikeita toisillemme. Mä en tarvii Suvia en ketään muuta. Kaikki on paskaa. EN TARVITSE. Se suostui polyyn. Se ymmärtäis ja käsittäisi. Se joustaisi. Ei olis umpimielinen. Se joogais mun kanssa ja ulkoisi. Sillä on paku mistä me voidaan tehä meille pakopaikan. Sillä on mielettömiä ideoita ja me oltais niin toistemme tukena ja innostajina. Ei puhuta vaan tyhmistä järkevistä syistä miks ei voi. Vaan MIKSEI? Me buustataan toisiamme ja annettais toistemme lentää. Mut sä mokasit kaiken. KAIKEN. SÄ valitsit ton paskan ja nyt on paskaa seksiä, paskaa elämää ja paskaa jokapuolella. Kirjaimellisesti. Mä vihaan tota ihmistä. Mitä hyvää se on saanut aikaan? EI mitään. Sä tiiät mikä on oikea päätös ja silti leikit ettet. Ihan kuin tää on parempi. KUN EI OLE! Sä oot hullu ja läski. Ei se halua sua enää. Oot häpäissyt itseäs miljoonaa kertaa eikä kukaan enää halua sua. Vaan toi tyyppi. Oot luuseri. Mä vihaan sua. Vittu miellyttäjäpaska! Tää on merkityksetön elämää. En halua tätä. En halua. Päivästä toiseen paskaa. Mitä tästä jää käteen? Ei mitään kun vitun paljon tylsyyttä. Vitun tujun aimon annoksen tylsyyttä. Toi jätkä on tylsä!!!!"


Ensinnäkin, teki varmasti hyvää, että tää osa saa purettua hänen tuntemukset ja vihaa. Käsitän turhautumisen ja tuon tylsyyden pelon. Se kun on tasapainoista ja ns. tylsää niin elämästä puuttuu epäjohdonmukaisuutta, mikä on traumatisoituneille outoa. Kun on joutunut elämään stressaavassa ja turvattomassa ympäristössä, kaikki mikä luo turvaa tai tasaisuutta on myrkkyä. Se on epämiellyttävää ja tuntematonta. Eihän elämä niin pidä mennä. Pitää olla hullua vuoristorataa jatkuvasti, jotta voi tuntea olevansa elossa. Tunteiden pitää heittää joka toinen minuutti ja kaaos on ainoa oikea tapa elää. Uskon, että näin tämäkin persoona minussa haluaa elävänsä.

Ilarin kanssa koin selkeästi, että suuri osa mitä meidän yhteydessä oli niin oli illuusiota. Näimme toisessamme itsemme, sen rikkinäisyyden ja kaipuun yhteyteen. Me oltiin raakileita ja hullu tunnistaa hullun. Se samankaltaisuus sai kuvittelemaan suurempaa syytä kohtaamiselle ja uskottiin, että universumi on tämän järjestänyt. Vähintäänkin.

Olin dissossa eli poissa suurin osan ajasta ja tiedän, että jotkut persoonat syntyi tämän kohtaamisen myötä. On muutama osa, jotka ovat eri tavalla samaa mieltä siitä, että Ilari ja minä kuulutaan yhteen. Olemme toistemme puoliskoja ja minun aviomiehen valitseminen oli minun silkkaa tyhmyyttä ja vääräuskoisuutta. Koen, että nää osat jotenkin heijastavat lapsuuden traumoja ja osa ovat selkeästi nuorempia yksilöitä kuin mie. Tietynlainen mustavalkoisuus ja ehdottomuus näkyy teksteissä ja ajatuksissa. Ja se kuinka yksi ihminen voi kaikki tarpeet tyydyttää ja sellainen kuplaantuminen parisuhteeseen on idyllinä.

 




Ei mikään ihmissuhde voi täyttää koko elämän, se ei ole terveellistä. Ei voi olettaa, että kun on sen "oikean" kanssa niin elämä on aina onnellista ja auvoisaa. Jokaisessa suhteessa tulee ylä- ja alamäkiä, se on todellista elämää. Ei samankaltaisuus ole avain onneen vaan se, kuin osaa olla vuorovaikutuksessa toiseen, kuin osaa olla kiitollinen ja tyytyväinen, nähdä suhteen ne pienen pienet kullanhohtoiset hetket ja valita aina jokapäivä uudelleen ja uudelleen sen toisen kumppanikseen. Ei ole väliä minkälaisen ihmisen siihen viereen valitsee, jos ei ole arvostusta ja kunnioitusta toiseen, ei voi syntyä aitoa rakkautta ja kiintymystä. Pitää nähdä sen toisen todellisena ihmisenä ja hyväksyä tämän virheet ja iloita kumppanin hyvistä puolista. Jos se "oikea" pitää olla ihan kuin mie, niin miksi edes haluta toista siihen, miksei riitä et elää oman itseyden kanssa jos omat ominaisuudet ja ego kiinnostaa niin paljon? En näe, että ihminen pystyy kehittyä ja kasvaa jos kaikki menisi kuin elokuvissa. Tarvitsemme erilaisuutta, jotta voimme heijastaa siitä omat puutteemme ja kasvunpaikkamme.

Kävin dissoryhmissä katsomassa ja tämä on aika yleinen ongelma niille, joilla on DID ja parisuhde. Kaikki osat kiintyvät eri tavalla puolisoon, jos edes sietävät tämän. On niitä osia, jotka jumaloi tai pelkää, useimmiten lapsipersoonat. Sitten on ne, joille toinen on "ihan ok" eli neutraali. Sitten on ne, jotka hampain kynsin pitävät suhteesta kiinni eivätkä koskaan nää kumppanin virheet. Sekä on näitä, jotka vihaavat puolisoa yli kaiken ja haluavat muita suhteita tai kaipaavat vanhoihin menneisiin ihmisiin. Osa saattaa olla riippuvaisia, jotkut taas niin itsenäisiä, että ajattelevat olevansa parhaimmillaan kun elävät yksin ilman ketään. Nämä seikat ovat suuri haaste parisuhteelle tai oikeastaan mille vaan suhteelle, joita on DID-potilaan elämässä.

Onko näihin hoitoa? En ole päässyt itse terapiassa niin pitkälle, että osaisin antaa tähän vastauksia. Eikä oikeastaan muutkaan siellä dissoryhmässä. Mutta tää on aihe, joka elää vahvasti miun arjessa ja elämässä, joten jään tutkimaan ja havannoimaan. Luulen, että elämällä tämäkin selviää. Siitä on vaan kiinni, et miten jaksaa tän pyörityksen läpi.

 




Nostan hattua jokaiselle ihmiselle, joka jaksaa olla DID-ihmiselle tukena ja rinnalla läpi tän matkan. Se ei ole helppoa. Oon ikuisesti kiitollinen mun miehelle, kun hän jaksaa olla ymmärtäväinen ja kuuntelee jopa persoonien itkua toisen miehen perään. Se vaatii mittaamattoman paljon rakkautta ja viisautta. Se, jos jotain on miehisyyttä. Ja haluan valaa uskoa kanssakulkijoille, että kyllä me tästäkin selvitään. Me ollaan vahvoja, aina oltu ja tullaan aina olemaan. Tulkoon mikä myrsky vaan niin me selvitään siitä. Vaikka välillä kaadutaan pyllylleen niin silti me noustaan. Kyllä me tullaan itsemme pohjan alta nostettua <3

perjantai 3. tammikuuta 2020

Läheisriippuvaisuus ei sulje tarvitsevuutta eli emotionaalista riippuvaisuutta pois


Tässä tekstissä kerron omakohtaisen kokemuksen minun läheisriippuvaisuudesta ja emotionaalisesta riippuvuudesta muihin ihmisiin. Olen myös koonnut tähän läheisriippuvuuden merkit, mitä olen kerännyt kirjoista ja nettisivuilta. Törmään paljon siihen, kuinka nostetaan esiin se info, ettei läheisriippuvuus ole riippuvuus muista ihmisistä. Koen omakohtaisesti, ettei nämä kaksi asia sulje toisiaan pois ja ihminen voi olla sekä että. Ja loppujen lopuksi läheisriippuvuus on riippuvuus toisista, sillä ilman toisia ihmisiä, läheisriippuvainen ei koe olevansa olemassa. Hän tarvitsee muita täyttämään hänen tarvettaan olla olemassa ja olla merkityksellinen. Läheisriippuvainen on riippuvainen siitä, että muut tarvitsevat häntä. Emotionaalinen riippuvaisuus mielletään helpommin siksi "tavalliseksi" riippuvuudeksi, sillä sen oireet kuvaavat paremmin riippuvaisuutta toiseen ihmiseen kun se on suoraviivaisempi kuin läheisriippuvaisuus.

Näissä kahdessa tekstissä sekoittuu epämääräisesti nämä kahta riippuvaisuutta, mistä kärsin. Läheisriippuvuus ja emotionaalinen riippuvuus. Kaikki alkaa selkiytyy itselleni hiljatellen ja toivon, että muistetaan, etten ole psykologin asiatuntijana ja kerron omasta kokemuksesta, jolloin tekstit elää miun tahdissa eli tietoutta lisääntyy ja minä kehityn. Tämä on matka.

 

 


 

Molemmissa riippuvuudessa ihmisen itsetunto on hauras ja heikko, jopa olematon. Toinen on auttaja ja toinen on autettava. Miun tilanteessa hämärtyy miten voikaan olla niin vastakohtia samalla. Uskon, että DID eli ns. monipersoonahäiriö on syy.

Toisinaan - niinkuin läheisriippuvuudessa on tapana, haalin kaikken ongelmat ja koen ne minun velvollisuudeksi ratkaista, yritän olla läsnä kaikille ja siten kulun puhki. Kun joku ei tarvitsekaan minua, koen hylkäystä. Koen, että toinen torjuu minut kun hän sulkeutuu, vaikka se ois vaan normaalia toimintaa, kun toinen ei kaipaa seuraa. Koen sen henkilökohtaisena hylkäyksenä ja uskon, että olen vääränlainen ja toimin väärin, siksi toinen ei tarvitsekaan tai haluaakaan olla minun kanssa. Minun tarvitsevuus näyttäytyy hyökkäyksenä, enkä käsitä yksinkertaisesti sanaa ei. En ymmärrä, kuin luonnollista on, että toisinaan seurassa viihtyy ja toisinaan ei. Koen sen olevan loukkauksena ja sisälläni huutaa yksinäisyys, kun en olekaan tarvittu ja kaivattu. Koen heti, että yhteys puuttuu suhteesta ja minulla ei ole elämälläni merkitystä.

Toisessa riippuvaisuudessa, eli emotionaalisessa riippuvuudessa olen se autettava. Hajoan miljooniksi kappaleiksi ja olen täysin lohduton ja ainut keino päästää siitä on toisen läsnäolo. En pärjää yksin ja koen yksinäisyyttä kun toinen, usein miun mies, ei ole läsnä ja kohtaamassa minua joka ikinen sekunti. Saan poissaolokohtauksia ja paniikkikohtauksia, enkä kykene hallitsemaan minun tuntemuksia saati kohdata ne itse. Olen täysin kykenemätön ja tarvitseva. Miten voi itsenäistyä jos aina tukeutuu toiseen ja uskoo, että ilman tuota kalliota minä hukun? En tiedä vielä, mutta kovasti haluaisin oppia. Tämä riippuvuus ylettyy jo siihen, että miun mies uupuu. Ei kenelläkään ole aina voimia kantaa kahta, miun tapauksessa monia, muut persoonat mukaan lukien. Lapsipersoonat, Miumau 4v ja PikkuPh 10v, ovat oppineet vähän itsenäisemmäksi nyt kun he ovat saaneet olla olemassa ja kasvaa. Ja minä kasvan heidän mukanaan.


Miulla tämä DID sekoittaa kaiken pakan. Miun riippuvaisuus on monessa muodossa. Muina persoonina ja minä aikuisena pärjäävänä persoonana pyrin itsenäisyyteen, mutta välillä en vaan kestä ja tarvitsen kipeästi siihen toisen. Alan oppia normaalin tarvitsevuuden, mutta huomaan että mieheni kohtaan tarvitsevuus on suunnaton. Se ei ole normaalissa mittakaavassa, jos ei pärjää ilman toista. Kun oma hyvinvointi riippuu siitä, mitä toinen pystyy antaa ja milloin ei.

Yritän oppia siihen, että minä voin olla itselleni se tuki ja turva. Lohtu ja syli kun lapsipersoonat sitä tarvitsevat tai minä tarvitsen. Saan tarvita muita tietenkin, sillä olemme aina laumaeläimiä vaikka kuinka itsenäisiä oltais. Mutta se, että kantaa itsestään vastuun ja omista tuntemuksistaan, eikä odota, että muut tulevat ja pelastavat pahalta ololta. Että voisi olla itsensä paras ystävä ja ensisijaisesti olla läsnä itselleen. Sillä minä uskon, että tyhjyys ja yksinäisyys hellittää. Koska silloin olisi olemassa ja arvokas, ilman toisen tarvitsevuutta tai toisen tukea ja lohtua koko ajan. Ei tarvitse olla tarvittu, jotta olisi merkityksellinen. Merkityksellisyys voi myös löytyä monesta elementistä, ei pelkästään muiden ongelmien ratkomisesta tai huolehtimisesta. Olisi rehellinen itselleen, ettei katkeroidu ja muutu marttyyriksi. Eikä ihminen tarvitse hädässä aina toisen ihmisen, sillä itsensäkin voi rauhoittaa ja itselleenkin voi antaa lohtua. Saa tarvita muita, mutta ei pitäisi olla riippuvainen kokonaan toisen avusta. Saa olla se aikuinen omalle sisäiselle lapselleen.



Tie itsenäisyyteen on pitkä, eikä kovin sileäpintainen. Mutta uskon nyt, että se on mahdollinen. Aina en koe toivoa, enkä näe valoa tunnelin päässä. Olen uupunut. Tuntuu, että rikkinäisyyttä on niin paljon, eikä yhden solmun avaaminen avaakaan koko vyyhtiä. Toinen toistaan suurempi solmu ilmestyy matkaan vaikka kuinka yrittäisi eheytyä. En silti ole yksin ja saan apua tähän. Enkä näe, että riippuvaisuus ole aina vaan pahasta. Miulla ne on kasvanut häiriötekijöiksi asti ja epäterveelliseksi, jolloin kyse ei enää ole normaalista riippuvaisuudesta. Mutta kun oppii rajaamaan tai löytämään sen kultaisen keskitien, niin uskon, että molemmissa riippuvuuksista on ominaisuuksia mikä kasvattaa minua ihmisenä. En omaa siinä esim. tunnelukkoa, että pakko on pärjätä maailmassa yksin ja sulkeudu omaan ylhäiseen yksinäisyyteen. Koen suurta tarvetta yhteyteen ja sopivissa määrin se on voimauttava asia. Ensisijaisesti miun pitää nyt löytää se yhteys itseeni ja todeta itselleni, että olen olemassa. Ihan ilman muitakin.

Minä kuulen ja näen sinut. Olet arvokas ja minun huomion arvoinen olento. Hyväksyn ja rakastan sinua. Minä aion hoivata sinua ja pitää sinusta huolta. Saat tarvita muita ja muut tarvitsevat sinua, mutta se ei määritä sinua eikä pidä olla elämäsi ainoa tarkoitus. Sinulla on yhteys. Et ole yksin. Ikinä. Sinulla on aina minut. Aina <3



Alla linkit muille sivuille näistä riippuvuuksista:

Läheisriippuvuus
Emotionaalinen riippuvuus

keskiviikko 1. tammikuuta 2020

Kun yksinäisyys ja ulkopuolisuudentunne voimistuu juhlapyhinä



Joulu ja uusi vuosi. Pitäisi olla kliseiden mukaan rakkauden, maagisuuden ja läheisyyden juhlia. Ehkä juuri siksi niihin latautuu paljon odotusta ja painetta, että pitäisi "onnistua". Itselläni on monet juhlapäivät inhokkeja, sillä nämä aiheuttavat pääosin vaan surua ja masennusta. Nousee pintaan ajatus, vietänkö minä niitä väärien ihmisten luona tai ylipäätänsä väärin?Miksi juhlapäivät ei miulla tuo onnea ja kiitollisuutta vaan lähinnä ahdistusta ja yksinäisyyttä? Vai olenko niin introvertti, ettei ne vaan sovi miulle?

Tähän on varmasti monia syitä. Alkoholin huuruiset juhlat, melu ja jännitys, paine ja odotus. Kaikki nämä ovat palikoita siihen, miksi en innostu juhlista. Niissä pitää olla jotenkin parhaimmillaan ja kaikilla pitää olla kivaa. Mikään ei tunnu luonnolliselta. Ihan kuin kaikki olisi käsikirjoitettuja rooleja ja me ollaan ne huonot näyttelijät, jotka väkinäisesti ja vaivautuneesti luetaan jokainen omat vuorosanojamme. Missä on aito läsnäolo, kohtaaminen ja taikuus?

 



Mulla on kyllä ihannejuhla mielikuvana. Mutta kun on joku päähänpinttymä niin ei jätä varaa sattumalle. Sitä toivoo jokin olevan jonkinlainen, eikä lopputulos useimmiten ole sitä mitä odottaa. Vaikka koristelut ja tarjoilut olisivat kaikin puolin kunnossa, vieraat hienoimmissa vaatteissaan ja musiikki nostattamassa tunnelmaa, niin jokin ei tunnu oikealta. Se jokin, mikä tuntuu tärkeimmältä, puuttuu. Johtuuko tää tyhjyys minusta?Johtuuko se masennuksesta? Johtuuko se disso-osien ristiriitaisista tunnetiloista? Mistä lienee, mutta löydän itseäni ahdistumassa ja masistelemassa kuinka elämä ei ole elämisen arvoinen. Minä en ikinä tule löytämään oikeita ihmisiä elämääni ja kaikki tuntuu merkityksettömältä. Aiheutan läheisilleni riittämättömyyttä, ihan kuin olisi heidän vastuu ja velvollisuus täyttää tämän tyhjyyden. Heidän pitää vaan rakastaa minua enemmän, jotta tuntisin itseäni tärkeäksi ja arvostetuksi. Jotta olisin jotain. Sillä ilman muita, minähän en ole olemassa.


Masennus ja DID piirtää piruja seinille varsinkin juhlapyhinä. Kun en ole jonkun ykkösvalinta niin olen nolla. Ja vaikka olisinkin joidenkin, niin se ei riitä. Mikään ei tunnu miltään ja huutaa vaan päässä äänet, että et sä merkitse mitään. Sä et ole tärkeä, eikä sun kanssa viihdytä. Mitä pitää tehdä, jotta ei alkaisi uskoa näihin ääniin? Mulla auttaa tää kirjoittaminen. Sanoittaa asioita, eikä jätä ne totuudeksi omaan päähän. Sillä siellä ne paisuu kun pullat uunissa ja kasvaa mittaamattomiin ahdistuksiin. Kun muodostaa lauseita tunteitten ympärille hahmottuu, mikä mättää ja missä sattuu. Minä pelkään, etten ole tärkeä ja rakastettu ja siksi nään merkit niissä toiminnoissa, jotka viittaavat siihen suuntaan. Enkä osaa nähdä niitä osoituksia niiden miun synkkien ajatusten takaa, kuinka paljon minua jo rakastetaan. Masentuneella nämä ei rekisteröi mihinkään, niitä ohitetaan vaan kylmästi ja on paljon syitä varalle jos jokin positiivinen tunne saattaisi läpäistä masennus-tulituksen. DIDn eri rikkinäiset persoonat taas uskottelevat, että nää epämiellyttävät ajatukset ovat tosia, sillä uskovat itse hartaasti siihen, kuin on merkityksetön ja yksin. Aina.

Yhteys itseeni saatu tai on nyt palautettu. Eiköhän se häviä taas metsään, mutta onneksi löysin sen ees hetkeksi. Tai voi mennä metsään sitä taas löytämään.

Uskon, että yhteyden puute on yksinäisyyden syy. Joko muihin tai itseensä. Voi olla yksinäistä vaikka lähellä olisi kuin paljon ihmisiä, jos ei koe olevansa yhteydessä yhteenkään. Tulee irrallinen tunne ja ulkopuolinen olo. Ja vaikka olisi ihan ypöyksin, mutta olisi yhteys itseensä niin käsittäsi, ettei ole ikinä yksin, sillä kaikki mikä mua ympäröi on kytköksissä minuun ja minä kaikkeen. Tällöin yksinolosta nauttii ja tuntee olevansa täynnä elämää. Tulee tunne, että minä todella riitän.

 



 

 

Juhlapyhinä monet kokevat tämän ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunteen. En ole varmasti ainoa. Joillakin se johtuu kun on konkreettisesti yksin. Jotkut taas juoksevat juhlasta toiseen ja silti eivät pysty väistämään näiden tunteitten nousevan. Miksi sitten olemme niin yksinäisiä? Mielenterveysongelmat ovat suuri syy tässä, mutta eivät koko totuus. Kohtaamattomuus taitaa olla ongelma ja läsnäolon puute. Joko muille tai itsellemme. Tosin, kun emme ole läsnä itsellemme emme pysty kovin hyvin olla sitä myöskään toisillemme. Mikä sitten auttaa tähän läsnäolottomuuteen? Kiireen ja suorittamisen poistaminen sekä havahtumista. Kuvitella, että ei olisi mihinkään kiire tai tarve. Kaikki ois jo tässä hetkessä. Tässä kyseisessä paikassa ja ajassa. Mikä vapaus, kun on juuri oikeassa ympäristössä ja nyt. Havahdutaan siihen, että olemme ja hengitämme.Ei haittaa vaikka aika kuluu tai siirrytään tilasta toiseen, kunhan sen ei tee siksi, että pitää tai on pakko. Sillä jos koko elämän elää pakkopullana, ei mikään ihme, ettei innosta. Olkoon juhlapyhät tai kaikki muutkin päivät sitä mitä ne ovat juuri sinäkin hetkenä, eikä sitä, miksi me niitä kuvitellaan. Tai pakotetaan.

Hyvää tätä hetkeä teille kaikille <3

Mitä seksi merkitsee sinulle?

Oletko tullut koskaan siihen pisteeseen, että kyseenalaistat kaiken? Kaiken mitä tiedät, tunnet tai koet? Näin tapahtuu monelle mielenterveu...