Haku

Seuraa sähköpostitse

perjantai 17. tammikuuta 2020

DID: Parisuhde ja eri persoonien ristiriitaiset tunteet - kun toinen persoona jumaloi ja toinen vihaa yli kaiken



Tän dissosiatiivisen identtiteettihäiriön kanssa elämä ei ainakaan ole tylsää. Tänäänkin olen dissoillut, sekoillut ja aiheuttanut monta solmua ja yrittänyt jälkeenpäin saada jotain selkoa omaan päähän niin kuin muidenkin.

Tässä ote päiväkirjasta toisen persoonan kirjoittamana:

"Mä haluaisin seurata sitä instas. Mut se on ehkä liian säälittävä. Tuleeko niille vauva? Mä en halua vauvaa ton paskan kanssa. En halua. VITTU SAATANA PASKAA. Mä haluan Ilarin! Ainoastaan sen. Sen kanssa pienen viihtyisän kodin missä ois paljon puuta mitä se on tehnyt ja paljon mitä mä oon tehnyt. Me oltais toistemme sielunkumppaneita. Me oltais oikeita toisillemme. Mä en tarvii Suvia en ketään muuta. Kaikki on paskaa. EN TARVITSE. Se suostui polyyn. Se ymmärtäis ja käsittäisi. Se joustaisi. Ei olis umpimielinen. Se joogais mun kanssa ja ulkoisi. Sillä on paku mistä me voidaan tehä meille pakopaikan. Sillä on mielettömiä ideoita ja me oltais niin toistemme tukena ja innostajina. Ei puhuta vaan tyhmistä järkevistä syistä miks ei voi. Vaan MIKSEI? Me buustataan toisiamme ja annettais toistemme lentää. Mut sä mokasit kaiken. KAIKEN. SÄ valitsit ton paskan ja nyt on paskaa seksiä, paskaa elämää ja paskaa jokapuolella. Kirjaimellisesti. Mä vihaan tota ihmistä. Mitä hyvää se on saanut aikaan? EI mitään. Sä tiiät mikä on oikea päätös ja silti leikit ettet. Ihan kuin tää on parempi. KUN EI OLE! Sä oot hullu ja läski. Ei se halua sua enää. Oot häpäissyt itseäs miljoonaa kertaa eikä kukaan enää halua sua. Vaan toi tyyppi. Oot luuseri. Mä vihaan sua. Vittu miellyttäjäpaska! Tää on merkityksetön elämää. En halua tätä. En halua. Päivästä toiseen paskaa. Mitä tästä jää käteen? Ei mitään kun vitun paljon tylsyyttä. Vitun tujun aimon annoksen tylsyyttä. Toi jätkä on tylsä!!!!"


Ensinnäkin, teki varmasti hyvää, että tää osa saa purettua hänen tuntemukset ja vihaa. Käsitän turhautumisen ja tuon tylsyyden pelon. Se kun on tasapainoista ja ns. tylsää niin elämästä puuttuu epäjohdonmukaisuutta, mikä on traumatisoituneille outoa. Kun on joutunut elämään stressaavassa ja turvattomassa ympäristössä, kaikki mikä luo turvaa tai tasaisuutta on myrkkyä. Se on epämiellyttävää ja tuntematonta. Eihän elämä niin pidä mennä. Pitää olla hullua vuoristorataa jatkuvasti, jotta voi tuntea olevansa elossa. Tunteiden pitää heittää joka toinen minuutti ja kaaos on ainoa oikea tapa elää. Uskon, että näin tämäkin persoona minussa haluaa elävänsä.

Ilarin kanssa koin selkeästi, että suuri osa mitä meidän yhteydessä oli niin oli illuusiota. Näimme toisessamme itsemme, sen rikkinäisyyden ja kaipuun yhteyteen. Me oltiin raakileita ja hullu tunnistaa hullun. Se samankaltaisuus sai kuvittelemaan suurempaa syytä kohtaamiselle ja uskottiin, että universumi on tämän järjestänyt. Vähintäänkin.

Olin dissossa eli poissa suurin osan ajasta ja tiedän, että jotkut persoonat syntyi tämän kohtaamisen myötä. On muutama osa, jotka ovat eri tavalla samaa mieltä siitä, että Ilari ja minä kuulutaan yhteen. Olemme toistemme puoliskoja ja minun aviomiehen valitseminen oli minun silkkaa tyhmyyttä ja vääräuskoisuutta. Koen, että nää osat jotenkin heijastavat lapsuuden traumoja ja osa ovat selkeästi nuorempia yksilöitä kuin mie. Tietynlainen mustavalkoisuus ja ehdottomuus näkyy teksteissä ja ajatuksissa. Ja se kuinka yksi ihminen voi kaikki tarpeet tyydyttää ja sellainen kuplaantuminen parisuhteeseen on idyllinä.

Ei mikään ihmissuhde voi täyttää koko elämän, se ei ole terveellistä. Ei voi olettaa, että kun on sen "oikean" kanssa niin elämä on aina onnellista ja auvoisaa. Jokaisessa suhteessa tulee ylä- ja alamäkiä, se on todellista elämää. Ei samankaltaisuus ole avain onneen vaan se, kuin osaa olla vuorovaikutuksessa toiseen, kuin osaa olla kiitollinen ja tyytyväinen, nähdä suhteen ne pienen pienet kullanhohtoiset hetket ja valita aina jokapäivä uudelleen ja uudelleen sen toisen kumppanikseen. Ei ole väliä minkälaisen ihmisen siihen viereen valitsee, jos ei ole arvostusta ja kunnioitusta toiseen, ei voi syntyä aitoa rakkautta ja kiintymystä. Pitää nähdä sen toisen todellisena ihmisenä ja hyväksyä tämän virheet ja iloita kumppanin hyvistä puolista. Jos se "oikea" pitää olla ihan kuin mie, niin miksi edes haluta toista siihen, miksei riitä et elää oman itseyden kanssa jos omat ominaisuudet ja ego kiinnostaa niin paljon? En näe, että ihminen pystyy kehittyä ja kasvaa jos kaikki menisi kuin elokuvissa. Tarvitsemme erilaisuutta, jotta voimme heijastaa siitä omat puutteemme ja kasvunpaikkamme.

Kävin dissoryhmissä katsomassa ja tämä on aika yleinen ongelma niille, joilla on DID ja parisuhde. Kaikki osat kiintyvät eri tavalla puolisoon, jos edes sietävät tämän. On niitä osia, jotka jumaloi tai pelkää, useimmiten lapsipersoonat. Sitten on ne, joille toinen on "ihan ok" eli neutraali. Sitten on ne, jotka hampain kynsin pitävät suhteesta kiinni eivätkä koskaan nää kumppanin virheet. Sekä on näitä, jotka vihaavat puolisoa yli kaiken ja haluavat muita suhteita tai kaipaavat vanhoihin menneisiin ihmisiin. Osa saattaa olla riippuvaisia, jotkut taas niin itsenäisiä, että ajattelevat olevansa parhaimmillaan kun elävät yksin ilman ketään. Nämä seikat ovat suuri haaste parisuhteelle tai oikeastaan mille vaan suhteelle, joita on DID-potilaan elämässä.

Onko näihin hoitoa? En ole päässyt itse terapiassa niin pitkälle, että osaisin antaa tähän vastauksia. Eikä oikeastaan muutkaan siellä dissoryhmässä. Mutta tää on aihe, joka elää vahvasti miun arjessa ja elämässä, joten jään tutkimaan ja havannoimaan. Luulen, että elämällä tämäkin selviää. Siitä on vaan kiinni, et miten jaksaa tän pyörityksen läpi.

Nostan hattua jokaiselle ihmiselle, joka jaksaa olla DID-ihmiselle tukena ja rinnalla läpi tän matkan. Se ei ole helppoa. Oon ikuisesti kiitollinen mun miehelle, kun hän jaksaa olla ymmärtäväinen ja kuuntelee jopa persoonien itkua toisen miehen perään. Se vaatii mittaamattoman paljon rakkautta ja viisautta. Se, jos jotain on miehisyyttä. Ja haluan valaa uskoa kanssakulkijoille, että kyllä me tästäkin selvitään. Me ollaan vahvoja, aina oltu ja tullaan aina olemaan. Tulkoon mikä myrsky vaan niin me selvitään siitä. Vaikka välillä kaadutaan pyllylleen niin silti me noustaan. Kyllä me tullaan itsemme pohjan alta nostettua <3

perjantai 3. tammikuuta 2020

Läheisriippuvaisuus ei sulje tarvitsevuutta eli emotionaalista riippuvaisuutta pois


Tässä tekstissä kerron omakohtaisen kokemuksen minun läheisriippuvaisuudesta ja emotionaalisesta riippuvuudesta muihin ihmisiin. Olen myös koonnut tähän läheisriippuvuuden merkit, mitä olen kerännyt kirjoista ja nettisivuilta. Törmään paljon siihen, kuinka nostetaan esiin se info, ettei läheisriippuvuus ole riippuvuus muista ihmisistä. Koen omakohtaisesti, ettei nämä kaksi asia sulje toisiaan pois ja ihminen voi olla sekä että. Ja loppujen lopuksi läheisriippuvuus on riippuvuus toisista, sillä ilman toisia ihmisiä, läheisriippuvainen ei koe olevansa olemassa. Hän tarvitsee muita täyttämään hänen tarvettaan olla olemassa ja olla merkityksellinen. Läheisriippuvainen on riippuvainen siitä, että muut tarvitsevat häntä. Emotionaalinen riippuvaisuus mielletään helpommin siksi "tavalliseksi" riippuvuudeksi, sillä sen oireet kuvaavat paremmin riippuvaisuutta toiseen ihmiseen kun se on suoraviivaisempi kuin läheisriippuvaisuus.

Näissä kahdessa tekstissä sekoittuu epämääräisesti nämä kahta riippuvaisuutta, mistä kärsin. Läheisriippuvuus ja emotionaalinen riippuvuus. Kaikki alkaa selkiytyy itselleni hiljatellen ja toivon, että muistetaan, etten ole psykologin asiatuntijana ja kerron omasta kokemuksesta, jolloin tekstit elää miun tahdissa eli tietoutta lisääntyy ja minä kehityn. Tämä on matka.

Molemmissa riippuvuudessa ihmisen itsetunto on hauras ja heikko, jopa olematon. Toinen on auttaja ja toinen on autettava. Miun tilanteessa hämärtyy miten voikaan olla niin vastakohtia samalla. Uskon, että DID eli ns. monipersoonahäiriö on syy.

Toisinaan - niinkuin läheisriippuvuudessa on tapana, haalin kaikken ongelmat ja koen ne minun velvollisuudeksi ratkaista, yritän olla läsnä kaikille ja siten kulun puhki. Kun joku ei tarvitsekaan minua, koen hylkäystä. Koen, että toinen torjuu minut kun hän sulkeutuu, vaikka se ois vaan normaalia toimintaa, kun toinen ei kaipaa seuraa. Koen sen henkilökohtaisena hylkäyksenä ja uskon, että olen vääränlainen ja toimin väärin, siksi toinen ei tarvitsekaan tai haluaakaan olla minun kanssa. Minun tarvitsevuus näyttäytyy hyökkäyksenä, enkä käsitä yksinkertaisesti sanaa ei. En ymmärrä, kuin luonnollista on, että toisinaan seurassa viihtyy ja toisinaan ei. Koen sen olevan loukkauksena ja sisälläni huutaa yksinäisyys, kun en olekaan tarvittu ja kaivattu. Koen heti, että yhteys puuttuu suhteesta ja minulla ei ole elämälläni merkitystä.

Toisessa riippuvaisuudessa, eli emotionaalisessa riippuvuudessa olen se autettava. Hajoan miljooniksi kappaleiksi ja olen täysin lohduton ja ainut keino päästää siitä on toisen läsnäolo. En pärjää yksin ja koen yksinäisyyttä kun toinen, usein miun mies, ei ole läsnä ja kohtaamassa minua joka ikinen sekunti. Saan poissaolokohtauksia ja paniikkikohtauksia, enkä kykene hallitsemaan minun tuntemuksia saati kohdata ne itse. Olen täysin kykenemätön ja tarvitseva. Miten voi itsenäistyä jos aina tukeutuu toiseen ja uskoo, että ilman tuota kalliota minä hukun? En tiedä vielä, mutta kovasti haluaisin oppia. Tämä riippuvuus ylettyy jo siihen, että miun mies uupuu. Ei kenelläkään ole aina voimia kantaa kahta, miun tapauksessa monia, muut persoonat mukaan lukien. Lapsipersoonat, Miumau 4v ja PikkuPh 10v, ovat oppineet vähän itsenäisemmäksi nyt kun he ovat saaneet olla olemassa ja kasvaa. Ja minä kasvan heidän mukanaan.

Miulla tämä DID sekoittaa kaiken pakan. Miun riippuvaisuus on monessa muodossa. Muina persoonina ja minä aikuisena pärjäävänä persoonana pyrin itsenäisyyteen, mutta välillä en vaan kestä ja tarvitsen kipeästi siihen toisen. Alan oppia normaalin tarvitsevuuden, mutta huomaan että mieheni kohtaan tarvitsevuus on suunnaton. Se ei ole normaalissa mittakaavassa, jos ei pärjää ilman toista. Kun oma hyvinvointi riippuu siitä, mitä toinen pystyy antaa ja milloin ei.

Yritän oppia siihen, että minä voin olla itselleni se tuki ja turva. Lohtu ja syli kun lapsipersoonat sitä tarvitsevat tai minä tarvitsen. Saan tarvita muita tietenkin, sillä olemme aina laumaeläimiä vaikka kuinka itsenäisiä oltais. Mutta se, että kantaa itsestään vastuun ja omista tuntemuksistaan, eikä odota, että muut tulevat ja pelastavat pahalta ololta. Että voisi olla itsensä paras ystävä ja ensisijaisesti olla läsnä itselleen. Sillä minä uskon, että tyhjyys ja yksinäisyys hellittää. Koska silloin olisi olemassa ja arvokas, ilman toisen tarvitsevuutta tai toisen tukea ja lohtua koko ajan. Ei tarvitse olla tarvittu, jotta olisi merkityksellinen. Merkityksellisyys voi myös löytyä monesta elementistä, ei pelkästään muiden ongelmien ratkomisesta tai huolehtimisesta. Olisi rehellinen itselleen, ettei katkeroidu ja muutu marttyyriksi. Eikä ihminen tarvitse hädässä aina toisen ihmisen, sillä itsensäkin voi rauhoittaa ja itselleenkin voi antaa lohtua. Saa tarvita muita, mutta ei pitäisi olla riippuvainen kokonaan toisen avusta. Saa olla se aikuinen omalle sisäiselle lapselleen.

Tie itsenäisyyteen on pitkä, eikä kovin sileäpintainen. Mutta uskon nyt, että se on mahdollinen. Aina en koe toivoa, enkä näe valoa tunnelin päässä. Olen uupunut. Tuntuu, että rikkinäisyyttä on niin paljon, eikä yhden solmun avaaminen avaakaan koko vyyhtiä. Toinen toistaan suurempi solmu ilmestyy matkaan vaikka kuinka yrittäisi eheytyä. En silti ole yksin ja saan apua tähän. Enkä näe, että riippuvaisuus ole aina vaan pahasta. Miulla ne on kasvanut häiriötekijöiksi asti ja epäterveelliseksi, jolloin kyse ei enää ole normaalista riippuvaisuudesta. Mutta kun oppii rajaamaan tai löytämään sen kultaisen keskitien, niin uskon, että molemmissa riippuvuuksista on ominaisuuksia mikä kasvattaa minua ihmisenä. En omaa siinä esim. tunnelukkoa, että pakko on pärjätä maailmassa yksin ja sulkeudu omaan ylhäiseen yksinäisyyteen. Koen suurta tarvetta yhteyteen ja sopivissa määrin se on voimauttava asia. Ensisijaisesti miun pitää nyt löytää se yhteys itseeni ja todeta itselleni, että olen olemassa. Ihan ilman muitakin.

Minä kuulen ja näen sinut. Olet arvokas ja minun huomion arvoinen olento. Hyväksyn ja rakastan sinua. Minä aion hoivata sinua ja pitää sinusta huolta. Saat tarvita muita ja muut tarvitsevat sinua, mutta se ei määritä sinua eikä pidä olla elämäsi ainoa tarkoitus. Sinulla on yhteys. Et ole yksin. Ikinä. Sinulla on aina minut. Aina <3



Alla linkit muille sivuille näistä riippuvuuksista:

Läheisriippuvuus
Emotionaalinen riippuvuus

keskiviikko 1. tammikuuta 2020

Kun yksinäisyys ja ulkopuolisuudentunne voimistuu juhlapyhinä



Joulu ja uusi vuosi. Pitäisi olla kliseiden mukaan rakkauden, maagisuuden ja läheisyyden juhlia. Ehkä juuri siksi niihin latautuu paljon odotusta ja painetta, että pitäisi "onnistua". Itselläni on monet juhlapäivät inhokkeja, sillä nämä aiheuttavat pääosin vaan surua ja masennusta. Nousee pintaan ajatus, vietänkö minä niitä väärien ihmisten luona tai ylipäätänsä väärin?Miksi juhlapäivät ei miulla tuo onnea ja kiitollisuutta vaan lähinnä ahdistusta ja yksinäisyyttä? Vai olenko niin introvertti, ettei ne vaan sovi miulle?

Tähän on varmasti monia syitä. Alkoholin huuruiset juhlat, melu ja jännitys, paine ja odotus. Kaikki nämä ovat palikoita siihen, miksi en innostu juhlista. Niissä pitää olla jotenkin parhaimmillaan ja kaikilla pitää olla kivaa. Mikään ei tunnu luonnolliselta. Ihan kuin kaikki olisi käsikirjoitettuja rooleja ja me ollaan ne huonot näyttelijät, jotka väkinäisesti ja vaivautuneesti luetaan jokainen omat vuorosanojamme. Missä on aito läsnäolo, kohtaaminen ja taikuus?

Mulla on kyllä ihannejuhla mielikuvana. Mutta kun on joku päähänpinttymä niin ei jätä varaa sattumalle. Sitä toivoo jokin olevan jonkinlainen, eikä lopputulos useimmiten ole sitä mitä odottaa. Vaikka koristelut ja tarjoilut olisivat kaikin puolin kunnossa, vieraat hienoimmissa vaatteissaan ja musiikki nostattamassa tunnelmaa, niin jokin ei tunnu oikealta. Se jokin, mikä tuntuu tärkeimmältä, puuttuu. Johtuuko tää tyhjyys minusta?Johtuuko se masennuksesta? Johtuuko se disso-osien ristiriitaisista tunnetiloista? Mistä lienee, mutta löydän itseäni ahdistumassa ja masistelemassa kuinka elämä ei ole elämisen arvoinen. Minä en ikinä tule löytämään oikeita ihmisiä elämääni ja kaikki tuntuu merkityksettömältä. Aiheutan läheisilleni riittämättömyyttä, ihan kuin olisi heidän vastuu ja velvollisuus täyttää tämän tyhjyyden. Heidän pitää vaan rakastaa minua enemmän, jotta tuntisin itseäni tärkeäksi ja arvostetuksi. Jotta olisin jotain. Sillä ilman muita, minähän en ole olemassa.

Masennus ja DID piirtää piruja seinille varsinkin juhlapyhinä. Kun en ole jonkun ykkösvalinta niin olen nolla. Ja vaikka olisinkin joidenkin, niin se ei riitä. Mikään ei tunnu miltään ja huutaa vaan päässä äänet, että et sä merkitse mitään. Sä et ole tärkeä, eikä sun kanssa viihdytä. Mitä pitää tehdä, jotta ei alkaisi uskoa näihin ääniin? Mulla auttaa tää kirjoittaminen. Sanoittaa asioita, eikä jätä ne totuudeksi omaan päähän. Sillä siellä ne paisuu kun pullat uunissa ja kasvaa mittaamattomiin ahdistuksiin. Kun muodostaa lauseita tunteitten ympärille hahmottuu, mikä mättää ja missä sattuu. Minä pelkään, etten ole tärkeä ja rakastettu ja siksi nään merkit niissä toiminnoissa, jotka viittaavat siihen suuntaan. Enkä osaa nähdä niitä osoituksia niiden miun synkkien ajatusten takaa, kuinka paljon minua jo rakastetaan. Masentuneella nämä ei rekisteröi mihinkään, niitä ohitetaan vaan kylmästi ja on paljon syitä varalle jos jokin positiivinen tunne saattaisi läpäistä masennus-tulituksen. DIDn eri rikkinäiset persoonat taas uskottelevat, että nää epämiellyttävät ajatukset ovat tosia, sillä uskovat itse hartaasti siihen, kuin on merkityksetön ja yksin. Aina.

Yhteys itseeni saatu tai on nyt palautettu. Eiköhän se häviä taas metsään, mutta onneksi löysin sen ees hetkeksi. Tai voi mennä metsään sitä taas löytämään.

Uskon, että yhteyden puute on yksinäisyyden syy. Joko muihin tai itseensä. Voi olla yksinäistä vaikka lähellä olisi kuin paljon ihmisiä, jos ei koe olevansa yhteydessä yhteenkään. Tulee irrallinen tunne ja ulkopuolinen olo. Ja vaikka olisi ihan ypöyksin, mutta olisi yhteys itseensä niin käsittäsi, ettei ole ikinä yksin, sillä kaikki mikä mua ympäröi on kytköksissä minuun ja minä kaikkeen. Tällöin yksinolosta nauttii ja tuntee olevansa täynnä elämää. Tulee tunne, että minä todella riitän.

Juhlapyhinä monet kokevat tämän ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunteen. En ole varmasti ainoa. Joillakin se johtuu kun on konkreettisesti yksin. Jotkut taas juoksevat juhlasta toiseen ja silti eivät pysty väistämään näiden tunteitten nousevan. Miksi sitten olemme niin yksinäisiä? Mielenterveysongelmat ovat suuri syy tässä, mutta eivät koko totuus. Kohtaamattomuus taitaa olla ongelma ja läsnäolon puute. Joko muille tai itsellemme. Tosin, kun emme ole läsnä itsellemme emme pysty kovin hyvin olla sitä myöskään toisillemme. Mikä sitten auttaa tähän läsnäolottomuuteen? Kiireen ja suorittamisen poistaminen sekä havahtumista. Kuvitella, että ei olisi mihinkään kiire tai tarve. Kaikki ois jo tässä hetkessä. Tässä kyseisessä paikassa ja ajassa. Mikä vapaus, kun on juuri oikeassa ympäristössä ja nyt. Havahdutaan siihen, että olemme ja hengitämme.Ei haittaa vaikka aika kuluu tai siirrytään tilasta toiseen, kunhan sen ei tee siksi, että pitää tai on pakko. Sillä jos koko elämän elää pakkopullana, ei mikään ihme, ettei innosta. Olkoon juhlapyhät tai kaikki muutkin päivät sitä mitä ne ovat juuri sinäkin hetkenä, eikä sitä, miksi me niitä kuvitellaan. Tai pakotetaan.

Hyvää tätä hetkeä teille kaikille <3

Kiitos järjestelmälle

Harva meistä pystyy nyt olla kuulematta tai lukematta pandemian aiheuttamista häiriöistä ja vaikeuksista. Haluan olla olematta osaa sitä hy...