Haku

Seuraa sähköpostitse

keskiviikko 1. tammikuuta 2020

Kun yksinäisyys ja ulkopuolisuudentunne voimistuu juhlapyhinä



Joulu ja uusi vuosi. Pitäisi olla kliseiden mukaan rakkauden, maagisuuden ja läheisyyden juhlia. Ehkä juuri siksi niihin latautuu paljon odotusta ja painetta, että pitäisi "onnistua". Itselläni on monet juhlapäivät inhokkeja, sillä nämä aiheuttavat pääosin vaan surua ja masennusta. Nousee pintaan ajatus, vietänkö minä niitä väärien ihmisten luona tai ylipäätänsä väärin?Miksi juhlapäivät ei miulla tuo onnea ja kiitollisuutta vaan lähinnä ahdistusta ja yksinäisyyttä? Vai olenko niin introvertti, ettei ne vaan sovi miulle?

Tähän on varmasti monia syitä. Alkoholin huuruiset juhlat, melu ja jännitys, paine ja odotus. Kaikki nämä ovat palikoita siihen, miksi en innostu juhlista. Niissä pitää olla jotenkin parhaimmillaan ja kaikilla pitää olla kivaa. Mikään ei tunnu luonnolliselta. Ihan kuin kaikki olisi käsikirjoitettuja rooleja ja me ollaan ne huonot näyttelijät, jotka väkinäisesti ja vaivautuneesti luetaan jokainen omat vuorosanojamme. Missä on aito läsnäolo, kohtaaminen ja taikuus?

Mulla on kyllä ihannejuhla mielikuvana. Mutta kun on joku päähänpinttymä niin ei jätä varaa sattumalle. Sitä toivoo jokin olevan jonkinlainen, eikä lopputulos useimmiten ole sitä mitä odottaa. Vaikka koristelut ja tarjoilut olisivat kaikin puolin kunnossa, vieraat hienoimmissa vaatteissaan ja musiikki nostattamassa tunnelmaa, niin jokin ei tunnu oikealta. Se jokin, mikä tuntuu tärkeimmältä, puuttuu. Johtuuko tää tyhjyys minusta?Johtuuko se masennuksesta? Johtuuko se disso-osien ristiriitaisista tunnetiloista? Mistä lienee, mutta löydän itseäni ahdistumassa ja masistelemassa kuinka elämä ei ole elämisen arvoinen. Minä en ikinä tule löytämään oikeita ihmisiä elämääni ja kaikki tuntuu merkityksettömältä. Aiheutan läheisilleni riittämättömyyttä, ihan kuin olisi heidän vastuu ja velvollisuus täyttää tämän tyhjyyden. Heidän pitää vaan rakastaa minua enemmän, jotta tuntisin itseäni tärkeäksi ja arvostetuksi. Jotta olisin jotain. Sillä ilman muita, minähän en ole olemassa.

Masennus ja DID piirtää piruja seinille varsinkin juhlapyhinä. Kun en ole jonkun ykkösvalinta niin olen nolla. Ja vaikka olisinkin joidenkin, niin se ei riitä. Mikään ei tunnu miltään ja huutaa vaan päässä äänet, että et sä merkitse mitään. Sä et ole tärkeä, eikä sun kanssa viihdytä. Mitä pitää tehdä, jotta ei alkaisi uskoa näihin ääniin? Mulla auttaa tää kirjoittaminen. Sanoittaa asioita, eikä jätä ne totuudeksi omaan päähän. Sillä siellä ne paisuu kun pullat uunissa ja kasvaa mittaamattomiin ahdistuksiin. Kun muodostaa lauseita tunteitten ympärille hahmottuu, mikä mättää ja missä sattuu. Minä pelkään, etten ole tärkeä ja rakastettu ja siksi nään merkit niissä toiminnoissa, jotka viittaavat siihen suuntaan. Enkä osaa nähdä niitä osoituksia niiden miun synkkien ajatusten takaa, kuinka paljon minua jo rakastetaan. Masentuneella nämä ei rekisteröi mihinkään, niitä ohitetaan vaan kylmästi ja on paljon syitä varalle jos jokin positiivinen tunne saattaisi läpäistä masennus-tulituksen. DIDn eri rikkinäiset persoonat taas uskottelevat, että nää epämiellyttävät ajatukset ovat tosia, sillä uskovat itse hartaasti siihen, kuin on merkityksetön ja yksin. Aina.

Yhteys itseeni saatu tai on nyt palautettu. Eiköhän se häviä taas metsään, mutta onneksi löysin sen ees hetkeksi. Tai voi mennä metsään sitä taas löytämään.

Uskon, että yhteyden puute on yksinäisyyden syy. Joko muihin tai itseensä. Voi olla yksinäistä vaikka lähellä olisi kuin paljon ihmisiä, jos ei koe olevansa yhteydessä yhteenkään. Tulee irrallinen tunne ja ulkopuolinen olo. Ja vaikka olisi ihan ypöyksin, mutta olisi yhteys itseensä niin käsittäsi, ettei ole ikinä yksin, sillä kaikki mikä mua ympäröi on kytköksissä minuun ja minä kaikkeen. Tällöin yksinolosta nauttii ja tuntee olevansa täynnä elämää. Tulee tunne, että minä todella riitän.

Juhlapyhinä monet kokevat tämän ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunteen. En ole varmasti ainoa. Joillakin se johtuu kun on konkreettisesti yksin. Jotkut taas juoksevat juhlasta toiseen ja silti eivät pysty väistämään näiden tunteitten nousevan. Miksi sitten olemme niin yksinäisiä? Mielenterveysongelmat ovat suuri syy tässä, mutta eivät koko totuus. Kohtaamattomuus taitaa olla ongelma ja läsnäolon puute. Joko muille tai itsellemme. Tosin, kun emme ole läsnä itsellemme emme pysty kovin hyvin olla sitä myöskään toisillemme. Mikä sitten auttaa tähän läsnäolottomuuteen? Kiireen ja suorittamisen poistaminen sekä havahtumista. Kuvitella, että ei olisi mihinkään kiire tai tarve. Kaikki ois jo tässä hetkessä. Tässä kyseisessä paikassa ja ajassa. Mikä vapaus, kun on juuri oikeassa ympäristössä ja nyt. Havahdutaan siihen, että olemme ja hengitämme.Ei haittaa vaikka aika kuluu tai siirrytään tilasta toiseen, kunhan sen ei tee siksi, että pitää tai on pakko. Sillä jos koko elämän elää pakkopullana, ei mikään ihme, ettei innosta. Olkoon juhlapyhät tai kaikki muutkin päivät sitä mitä ne ovat juuri sinäkin hetkenä, eikä sitä, miksi me niitä kuvitellaan. Tai pakotetaan.

Hyvää tätä hetkeä teille kaikille <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos järjestelmälle

Harva meistä pystyy nyt olla kuulematta tai lukematta pandemian aiheuttamista häiriöistä ja vaikeuksista. Haluan olla olematta osaa sitä hy...