Haku

Seuraa sähköpostitse

keskiviikko 9. kesäkuuta 2021

Pinnallisesti heikko, mutta mitä pinnan alla?


 

 

9.6.21

Mä olen heikko. Päällepäin todella heikko. Oon mielenterveyshäiriöinen. Määräaikaisesti eläkkeellä. Mulla on tukihenkilö. Väliajoin käyn äidillä syömässä, kun en pysty tehdä itse ruokaa. Mies auttaa joka päivä henkisesti tukemalla ja olemalla mun turvasatama. Mua autetaan taloudellisesti ja muullakin tavalla, kun luhistun. Tää on se kuva, mitä päällepäin näkyy. Mitä sitten pinnan alla?


Aloitetaan samasta, mut eri sanoilla. Mä oon mielenterveyskuntoutuja, joka tarkoittaa, että taistelen. Joka. Ikinen. Päivä. Ja oon voiton puolella, kun en ole kuollut. Määräaikainen, koska työllistymiseen vielä mahdollisuus, kun kuntoutan itteäni. (Vaikka ei työllistyisi, mun arvo ei ole siinä kiinni. Sillä hyödyllisyys yhteiskunnan tasolla voi olla ihan sitä, että et ole kusipää). Tukihenkilö on, koska osasin pyytää apua, kun en pärjää. Uskallan tarvita. Miehen kanssa, mulla on vuorovaikutuksellinen suhde. Mie kohtaan ja autan, kun pystyn ja ansaitsen niin suurta rakkautta olemalla minä, jolloin mieskin siinä tahtoo jokainen päivä olla minulle se tuki. Taloudellisesti saan apua, koska oon ryhtynyt tälle tielle, et valitsen käydä traumat läpi. En jäänyt/pystynyt töitä tekeväksi ja maksan sen hinnan suostumalla ottaa vastaan kaikki kivut ja kärsimykset, mitä tähän matkaan kuuluu. Nöyrryn enkä egoile. Todennäköisesti kieltämällä mun mennyttä ja traumoja, voin olla itseäni elättävä ihminen. Valitsin toisin. Ja elämä valitsi. Kun luhistun, pyydän apua. Sanon ääneen, etten pärjää. Tätä voi nähdä säälittävänä tai rohkeutena.


Näen sen, mitä oon läpikäynyt ja läpikäyn on sitä työtä, etten jätä perinnöksi paskaa. Mie koluan ne läpi. Huomioon ottaen mistä olen tullut ja mihin päässyt, ei kiitosta ole vain muiden. Siitä olen todella kiitollinen, mitä mun eteen ollaan tehty ja mitä mulle on annettu. Mut paljon oon siitä tuominnut ja arvostellu, kuin säälittävä paska olen ja unohtanut täysin kiittää itseäni. Mähän oon se, joka loppukädessä on tätä matkaa kulkenut. Kuin paljon arvoa olen itselleni siitä antanut?Nolla. Ja herään nyt kiukustuneena sille arvostelulle ja tuomitsevuudelle, etten olis mitään. Että olisin heikko ja kykenemätön. Kun en ole. Mun taakkaperinnöllä ja sillä traumamäärällä mitä oon saanut tässä elämässä on helvetin suuri. Kuka vain luhistuisi mun asemassa. Ihminen kun ei ole robotti. Ja hyvä niin. Mä oon herkkä ja tunteva. Siksi mun aivot on tän DID:nkin tehnyt, jotta selviän, kun sen kivun määrä oli sietämätön. Mut mä selvisin. Mun mekanismi toimii ja olen elossa. Sen nähden, mitä oon saavuttanut nyt on ihan mieletön. Itsekehu saattaa haistaa, mut antaa haistaa. Mä oon ihan liian pitkään hävennyt, mitä olen tai mitä oon tässä elämässä saavuttanut. Verrannut niihin, joilla alkutaipale on ollut erilainen. Taakkakilomäärää huomioimatta. Mä en ehkä juokse, mutta sentään kävelen. Vaikka jalat on mennyt katki ja poikki montaa kertaa. Mä oon noussut aina uudestaan ja uudestaan. Avulla ja itse. Vaikka kukaan muu ei antais mulle mitalin, niin kredittiä mun on pakko itselleni antaa.


Joten se, joka väittää mut heikoksi voi haistaa sahanpuruja. Mä nostan kissan pöydälle ja käyn läpi vaikeatkin asiat. En lakaise maton alle enkä välttele. Joskus kerään energiaa, mutta tiedän, ettei pitkään välttely auta vaan lisää sisäistä tuskaa. Ahdistusta ja epämääräistä pahan olon tunnetta. Myös tyhjyyttä. Tähän sortuu jokainen, mutta mitä tietoisesti valitsee tekevänsä, on hallintaa.


Se on sama kuin ois yksi huone kodissa, joka on ihan siivoton. Ei sitä ole pakko siivota kerrallaan putipuhtaaksi, sen voi tehdä silloin, kun on energiaa. Mutta ei kukaan pääse siitä eroon sillä, et sulkee vaan oven ja unohtaa. Siellä se silti on ja on paskanen. Kyllä sun alitajunnassa piilee ajatus siitä inhottavasta huoneesta, jonka kapasiteettia ei käytetä. Se on siellä turhan panttina ja vie tilaa sun kodista, ihan vaan siihen, et sen on täyttänyt kaikella roinalla. Kaikki, mitä ei jaksa katella jokapäivä. En väitä, ettei me tarvittais sellaista huonetta. Sillä kaikkea ei jaksa eikä pysty käsitellä heti. Mut mitä pidempään ja enemmän sitä roinalla täyttää, sitä enemmän paskaa sulla on jemmassa. Se vaikuttaa sun kodin viihtyvyyteen, vaikka ei päälle päin näkyisi. Sitä ei voi polttaa tuhkaksi ja aloittaa puhtaalta pöydältä, koska silloin sä polttaisit osan sun kodista. Kuin polttaisi sillan itsesi luo. Joten, avaa se ovi. Siivo, kun on energiaa. Tai joskus, vaikka ei olis. Koska työn tulos palkitsee. Sä saat happea ja tilaa sun kotiin. Sä saat onnistumisen kokemusta, että selvisit. Sä pystyit tekemään sen, mikä on vaikeaa. Ylitit itseäs. Saatat jopa yllättyä, ettei se ollutkaan niin paha. Tai jos on liian paha, älä häpeä vaan pyydä apua. Siivotaan se yhdessä. Se lähentää huomattavasti, kun siivotaan yhdessä paskaa. Se luo olon, ettei olla yksin. Ei yksinäisyydelle ole tilaa, kun kipeät asiat käydään läpi käsi kädessä. Pää olkapäällä kun tarvii hetken huilia. Tyhjyys ei tunnu, kun elämän täyttää elämään kuuluvilla asioilla. Myös niillä ei-mukavilla.


Ymmärrän, et tarvii välillä taukoa epämiellyttävistä asioista. Mut huom. tauko ei ole sama asia kuin välttely tai piilottaminen. Tauko on selkeää tietoisuutta siitä, mitä on ja tilanteeseen hakee vaihtoenergiaa. Välttely ja piilottaminen sen sijaan on taistelua sitä faktaa kohtaan, et jotain käsiteltävää ois. Siihen kuluu tietämättään paljon energiaa kun kieltää. Se on aktiivista pinnan alla, vaikka luulis, et lakaiseminen maton alle helpottais. Siellä se on ja tuntuu jaloissa. Jokaisella askeleella.

Pinnallisesti heikko, mutta mitä pinnan alla?

    9.6.21 Mä olen heikko. Päällepäin todella heikko. Oon mielenterveyshäiriöinen. Määräaikaisesti eläkkeellä. Mulla on tukihenkilö. Väliajo...