Haku

Seuraa sähköpostitse

tiistai 9. heinäkuuta 2019

"Olenko mä negatiivinen ihminen?" - "Kyllä, olet sä aika."



Kun sairastaa, koko maailma luisuu hiljalleen pois radoiltaan. Elämä muuttuu, niin pienet kuin isot asiat. Ei ole itsestäänselvyyksiä, ei varsinkaan kun omasta toimintakyvystä on kyse. Ihminen kuin syntyy uudelleen. Tai pakotetaan syntymään. Sairaus voi olla mahdollisuus, jos sen kykenee näkemään sen niin. Se voi olla umpikuja, josta poispääsyä ei ole. Mutta usein se on matka itseensä, syvimpiin kolkkiin itsensä kanssa, eikä kiertotietä ole.

Kun sairastuin näkyvästi masennukseen niin, että toimintakyky oli nollilla, ei miun persoonasta ollut enää rippeitäkään. Kun traumat nousi pintaan käsiteltäväksi, elämä muuttui selviytymiseksi. Nyt terapian ollessa tauolla ja ollaan keskitetty vakauttamiseen, alkaa hiljalleen identiteetti rakentua pienistä paloista. Oon ollut niin pitkään sumuverkossa, etten ole ehtinyt edes kyseenalaistaa. Millainen olen ihmisenä? Kun kaikki energia on ollut sisäisen maailman työstämiseen, unohtuu: Millainen ihminen olen muille ihmisille? Mitä mä jaan muille mun läsnäololla? Olenko unohtanut muut keskittyäni liikaa omiin traumoihin ja kipuihin?





Tiedän, miun omalla taakalla on ollut aikansa. On ollut oikein unohtaa muut ja käsitellä omia paskojaan, ettei epätietoisesti jaa niitä ympäriinsä. Mutta oon ihan oikeasti unohtanut muut. Vaikka mukamas teen tän kaiken, jotta voin olla kivempi ja ihanampi muita varten. Mut ei. Mun kivut ja taistelut on jättänyt kovat arvet. Mä olen kyynistynyt, liian uupunut olemaan aidosti kiinnostunut muista. Huomaan, että väsyn hirveästi ollessani muiden kanssa. Mä yritän, mutta tuntuu etten onnistu tässä ihmissuhteiden maailmassa. Mulla ei riitä lahkeet siihen. Oonko vaan yksinkertaisesti liian väsynyt? Kysyin mun mieheltä tänään: "Olenko mä negatiivinen ihminen?" Vastaus oli kyllä. Aika. Tää romutti mun käsitys itsestäni. Luulin tosissani, että mä jaan hyvää ympärilleni ja kannustan muita. Mutta oon lähiaikoina huomannut, että mä tökin, sörkin, arvostelen arvostelijoita eli oon tekopyhä ja kaiken kukkuraksi vaadin ihmisiltä. En ota vastuuta omasta voinnista vaan vaadin muita "pelastamaan" minut. Kohtaamaan miut. Näkemään ja kuulemaan miut. Ja tää jos mikä on erittäin raskas ja epäreilua. Imen mehut ihmisistä mun ympäriltäni. Olenko sellainen, kuten olen toivonut, että musta kasvaisi?





Kun ihminen voi huonosti, se heijastuu lähiympäristöön. Se näkyy sanoissa, teoissa ja olemuksesta. Kukaan ei huvikseen ole kusipää. Vaikka oon tiedostanut tän itsessäni jo useamman kuukauden, niin en osaa lakkaa olemasta se perseenreikä. Tiedän, että läheisimmille pystyy olemaan inhottava, koska ne ei sua hylkää. Mutta missä menee raja? Oon hokenut, etten halua olla rakkaimmilleni inhottava. Mutta mitä jos musta ei ole mihinkään muuhun nyt? Kuinka pitkään tällainen vaihe sitten kestää? Alan herätä siihen, etten ole kiva. Ja aion tietoisesti muuttaa käytöstapojani. Mutta oonko repinyt niin monta kertaa haavat auki, että ne ei edes ehdi arpeutua?






Oon aiemmmin Hunkkelin (toinen persoona 15v) kanssa kirjoittanut tässä raflaavan mietteen positiivisuudesta. Mutta oonko juuttunut nyt negatiivisuuteen ja synkkyyteen? Pyörinkö mie tahallaan siinä pohjassa, koska se on tuttu ja turvallinen? Voiko olla, että parempi ois olla olematta positiivinen tai negatiivinen vaan ottaa asiat vastaan ihan sellaisina kuin ovat. Yrittää olla lokeroimatta itsensä mihinkään. Mä olen mä. Ja mie oon tätä kaikkea. Sekoituksena. En pyri positiivisuuteen, mutta en halua negistellä turhaan. En halua uuvuttaa ihmiset mun ympäriltään. Pelkään kyllä, että kaikilla on rajansa. Enkä tahdo rakkauden olevan kestämistä. Tahdon voivani antaa jotain maailmalle. Tahdon, että voin rakastaa ja välittää. Ja se olisi se mikä näkyisi. Vaikka mua on satutettu, niin ei mun tarvitse olla uhri koko loppuelämän.





Tervetuloa uusi askel. Uusi porras elämässä. En jätä sinua sisimpääni, mutta en käännä enää selkää muille <3

keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

Onko lihavuus epäonnistumista?

Varoitus! Kaikissa näissä kuvissa saatan näyttää lihavalta.


Tässä maailmassa ja tässä ajassa ihannoidaan hoikkia ja lihaksikkaita ihmisiä. Sellaisia vartaloita koetaan kauniiksi, terveiksi ja normaaleiksi. Useimmat mitä poikkeaa siitä, on sitä vastaan. Ulkonäkökeskeinen kulttuuri on myrkyllistä ja monet eivät edes kyseenalaista tätä ihannetta. Itse kuulun näihin. Vaikka tiedän ja olen nähnyt lukuisia kauniita ihmisiä, joiden kauneus on paljon enemmän kuin miltä näyttävät, niin on silti viehättävyys ollut itselleni kovin suuri arvo. Se on iskostettu niin syvälle, etten osaa päästää siitä irti vaikka kuinka paljon pyristelenkin. Olen ristiriidassa arvojeni kanssa. Haluan oppia vaalimaan kauneutta, mutta myös avartamaan näkemystäni siitä.







Niinkuin tässä tekstissä, kerroin sisäisestä taistelustani painon kanssa, joka ei näkynyt hirveästi ulospäin. Pitkään masennusta sairastuttuani ja kovassa stressissä ollut vartalo alkoi oireilemaan laihtumisella ja uupumisella. Mutta tällainenhän ei pistänyt mun mielen hälyttämään, sen sijaan jopa olin salaa tyytyväinen siitä, että kuihduin. Vasta kun aloin lihomaan niin huomioin, että kroppani ei nyt voi kovin hyvin. Olihan se yrittänyt hälyttää niillä kivuilla ja ruokahaluttomuudella, jonka takia laihduin pienestä vartalostani vielä lisää 2013 kun olin alipainoinen. Mutta en ollut kovin hyvä kuuntelemaan.

Tässä yhteiskunnassa kun eletään, niin oli normaalia, että laihtumisesta tokaistaan ihailevasti kuin taas lihomisesta saatetaan heittää "huumorintajuinen" ja moittimisen tapainen vitsi. Niin vietnamilaiset kuin suomalaisetkin ovat suorasanaisia ja rehtejä omasta mielestään, kun arvostelevat muiden ulkonäköä tai mitä vaan pinnallista. Valitettavasti olen vietnamilainen-suomalainen, ja näitä totuuden laukaisijoita löytyy lähipiiristä ihan liikaa. Nyt lihavuudestani olen kärsinyt jo monta vuotta kilpirauhasen vajaatoiminnan takia,lohtusyönnillä ja liikkumattomuudella. Tiedän, etten voi hyvin, mutten usko, että ruoskalla saan pysyviä ja hyviä tuloksia terveyden kannalta. Olen ollut laiha, enkä silloin todellakaan ollut terve. Mutta vaikka olen sairas, niin oonhan muutakin?





Tänäänkin olen itkenyt siitä, kuinka on niin paljon paineita olla jotain mitä en vielä ole. Hoikka ja hyväkuntoinen. Niin mieleltään kuin vartaloltaan, sillä ihanteeni ei ole muuttunut. Vaikka olen huomioinut enemmän erilaisia vartaloita ja ihailen uimahalleissa kuin kauniita ovat naiset ja niiden vartalot! Olen ihan liikaa sättinyt tätä kroppaa syyttelyllä ja ilkeillyillä. En ole ollut kiitollinen ja rakastanut vartaloani, niinkuin sitä kuuluisi arvostavan.

Uskon, että kun vartalolleni on tehty väkivaltaa, niin en ole pystynyt tajuamaan, että minun kuuluisi varjella sitä ja olla itselleni mahdollisimman hellä. Olen matkinut hyväksikäyttäjiä ja käyttänyt vartaloani esineenä, jotain millä saavuttaa ja tyydyttää tarpeita. Enkä tarkoita vaan seksuaalisesti vaan ihan yleisesti. Vartaloni on ollut välineenä egon pönkitykseen, sillä olen teinistä asti tajunnut kuinka tää maailma toimii. Viehättävät ihmiset ovat "arvokkaampia" ja siten aina pyrkinyt vain kiillottamaan sen oman pinnan. Ihan sama kuin paljon paskaa sen alle piilottaa, kunhan on pinta hyvä. Ja tää on SAIRASTA.







Mielenterveyspotilaana huomaan, kuinka ulkonäkökeskeinen saattaa olla myös tää systeemi, jossa pyöritään. Harvat näkevät pinnan alle, vaikka ovatkin hoitoalalla. Mutta kiittäköön, että sentään löytyy niitä helmiä. Kunpa niiden armollisuus ja kyky voisi levittää tasaisesti koko populaatioon. Aina voi haaveilla. Ja vaikuttaa omalla tavallaan.

Jos seuraavan kerran, kun olet koko päivän tsempannut, että pääset suihkuun sen 3vkn sängyssä makaamisen jälkeen ja henkilökunta sanoo, että voit ihan hyvin kun habitus sanoo niin. Tai seuraavan kerran, kun olet dissomaniassa tälläytynyt todella kuntoon ja ihmiset luulee, että voit todella hyvin, koska ulkonäkö sanoo niin. Sen seuraavan kerran, voit avata ja kertoa sen todellisuuden. Sen faktan, että sinuun sattuu, sinä et voi kovin hyvin. Ja pyydä apua. Jos sitten sen seuraavan kerran kun törmäät tuttuun, et sano silloin ihailevasti kun hän on laihtunut tai moiti, kun siskosi on lihonnut, vaan kysyt heiltä lämmöllä: "Miten voit?"






Miten puhuisit parhaalle ystävällesi?


Lihavuus tai laihuus ei ole epäonnistumista tai mitenkään ihmisarvoa mittavaa. Niinkuin siskontyttöni sanoo, se on vaan koko. Sinä ja minä ollaan paljon enemmän kuin mitä meidän koko kertoo. Voi se toki olla epämieluisa ja epävarmuutta tuova asia, mutta muista, me olemme paljon enemmän ja todellinen kauneus on kokonaisuutta. Voi olla täydellisen näköinen ihminen ja sisältö on täyttä kakkaa. Voi olla myös ruma ja täynnä kakkaa. Kakkaa meissä kaikissa on jokatapauksessa, joten. Yritetään olla olematta nihkeitä nipottajia meidän ulkonäköä kohtaan. Opetellaan olemaan kilttejä ja reiluja itsemme ja vartaloamme kohtaan, jooko?



tiistai 4. kesäkuuta 2019

Lapseton äiti




Siskonpojan päiväkodin kevätjuhlissa ihmiset nauroivat, oli kesäntuntua ja haikeutta ilmassa. Oli paljon lapsia, isoja ja pieniä, vauvoja jopa. Oli perheitä, jotka olivat läsnä ja hoitajia, jotka ylpeinä ojentivat kukkia lapsille.

Tämä kaikki vihlaisi ja syvältä. Tämä kaikki muistuttaa minua siitä, kuinka en itse kykene enää toimia lastenhoitajana työssäni ja sitä suurta kuilua, mitä minulla on näiden perheisiin nähden. Olen sairas ja sen verran toimintakyvytön, että psykiatri oli keskenmenon ja osastohoidon jälkeen kehoittanut, että hän suosittelee meille ehkäisyä. Eikä nää, että olisi meidän tilanteeseen hyvä tulla lapsi.




Olen 15vuotiaasta saakka toivonnut lasta. Olin haljeta ylpeydestä kun sain toimia vanhimman sisareni nuorimman pojan sylikummina. Olin tärkeä ja minulla oli merkitystä. Minuun luottivat, että antoivat minulle vastuun hoitaa ja kasvattaa tätä poikaa kummipoikanani. Teini-iässä kummius merkitsi vähän eri asiaa minulle kuin nykyään. Silloin päätin, että tämän minä hoidan hyvin. Ja niin hoidinkin. Siskoni aloittaessa uutta yritystä poika oli jo vauvasta asti ollut minulle kuin oma poika. Minä hoidin, syötin ja nukutin lasta. Hän roikkui perässäni kuin hai laivaa. Otin hänet mukaan kun tapasin ystäviäni ja jatkuvasti keksin kaikkea, mikä poikaa voisi viihdyttää. Olin hänelle kuin toinen äiti.

Kun kasvoin muutaman vuoden ja siskoni yritys kukoisti jäi aiemmatkin lapset minun hoiviini usein. Minusta kuoriutui teiniäiti kolmelle kakaralle. Olihan äitini ja heidän äiti ajoittain mukana kuviossa kun töiltä ehtivät, mutta usein oli me neljä. Minä ja lapset. Näin nekin muistavat heidän lapsuuden kun nykyään menneitä muistellaan. Minusta oli kiva leikkiä perhettä. En minä siihen muita tarvinnut.
Kunnes menin ja rakastuin. Aloin seurustelemaan Olavin kanssa 18vuotiaana ja Olavista tuli uus perheenjäsen meiän pikkukoplaan. Niin usein hän oli meillä. Muutin omilleen 19vuotiaana ja lapset jäi kotiin. Kävin niin usein siellä kuin pystyin. Oli ne mun pikkuisia, vaikka en enää kotona asunut.

2010 Olaville tuli tieto, että pääsi Kovalahteen opiskelemaan ja meillä oli päätös edessä. Muutto uuteen paikkakuntaan. Matkaa tuli siis noin 500km lapsuuden kotiini. Koin syyllisyyttä ja omantunnontuskia. En halunnut luopua miun kakaroista. Mutta en halunnut myöskään jäädä kun rakastettu muuttaa niin kauas. Päätin, että minähän ravaan sitten sen matkan. Muutosta kertominen lapsille oli elämäni yksi inhottavimmista hetkistä. Vanhin poika ei reagoinut mitenkään näkyvästi, olihan hän jo 17v. Hän on ollut aina rauhallinen eikä puhu paljon omista tunteistaan. Keskimmäinen oli 13v tyttö, joka suuttui minulle ja sanoi toivottomana, että mitä hän nyt tekee kun minä muutan pois. Se oli sydäntäsärkevää. Tiedän, että hän koki suuren hylkäämisen minun puolelta. Ja se ei ollut todellakaan tarpeellinen, sillä hänen elämässä ei ollut juurikaan pysyviä ja luotettavia aikuisia. Sitä tunnetta en unohda koskaan, kuin sattui itseni ja toisen puolesta. Pienin 6 vuotias poika, hän itki ja itki ja huusi, ettei halua että muutan pois. En muista juurikaan muuta. Se puoli vuotta meni sumussa.






Kovalahteen päästyäni itsekin opiskelemaan Humakissa, en oikein pystynyt kekskittymään uuteen elämään, kun yritin toisella jalalla pysyä vielä Etelä-Suomessa. Niinkuin suunnittelin, menin kotiin vähintään kerran kuussa tapaamaan lapsia ja perhettäni. En luottanut äitini ja siskoni kasvatukseen, olinhan minä kaikkitietävä nuori äiti. Muistan, että meni vuosia, kun vaan saarnasin heille kasvatuksesta ja varmistelin, että jatkoivat lasten kanssa siitä, mihin minä jäin. Lopulta luovuin koulupaikasta, jotta voisin olla enemmän Etelässä. Otin osa-aikaisen työn sen takia.
Sairastuttuani koko elämä luhistui. En pystynyt olla kenellekään mitään. En enää yhtään mitään. Meni monta vuotta sumussa. Mutta muistan, kuinka aloin haaveilla omista lapsista jo parikymppisenä. Joka kerta kun kuukautiset tulivat, olin salaa harmissani, ettei tullut vahinko. Minä toivoin sydämeni pohjasta, että kohtalo olisi puuttunut peliin ja meille tulisi vauva, eikä järki pystyisi siinä olla sanelemassa.

Puhuin usein lapsihaaveistani Olaville. Ja olen sen verran tuuliviiri, että jokatoinen päivä tahdon lasta ja jokatoinen en. En siksi, että pelkään vastuuta ja velvollisuutta. Pelkäsin eniten sitä, etten pysty tarjota sille lapselle tarpeeksi. Tai etten pysty suojella sitä tältä maailmalta, joka näyttäytyi minulle traumataustan takia melko turvattomalta. En ollut päässyt näkemään sitä ihanaa autuaisuutta ja elämän pieniä hiomattomia timantteja. Siihen asti olin elänyt suorittamalla. Ja pelolla. Mikä oikeus minulla on, että toisin viattoman olennon tähän maailmaan olemaan jotenkin minusta riippuvainen? Maailma on täynnä surullisia tarinoita ja orpolapsia, jotka tarvitsevat turvaa ja rakkautta ja minä tahdoin tuoda omaa jälkeläistäni tänne itsekkäistä syistä?



Siskoni <3

Olen aina ollut äiti-ihminen. Rakastan hoivaamista ja minulle on luontaista huolehtia, olla tukena ja läsnä. Olen ihan hyvä ihmisten kanssa. Kasvattajana ja hoitajana olen saanut vain kiitosta. Luotin omaan vahvuuteni. En otannut huomioon vain minun piiloutunut rikkinäisyytenä joka puhkesi päin naamaa kun kaikki vuoti yli. Minusta ei ollut enää mihinkään, en edes elämiseen, miten voin ikinä pitää huolta jostain niin arvokkaasta kuin pienestä ihmiselämästä?

Traumojen noustessa, minulle selkiintyi diagnoosiksi DID, dissosiatiivinen identiteettihäiriö. Ja siitä asti on ollut opettelua ja vauva-askelia ihan elämän kanssa. Aloin pitää huolta itsestäni ja minun osista. Koen olevani kuin äiti niille. Koitan parhaani, mutta epäonnistun melkeinpä aina. On ollut surua ja iloa. Turhautumista ja huutoa. Kyyneleitä ja anteeksipyyntöjä puolin ja toisin. He oppivat minun avulla ja minä eniten heiltä. Miten elämää eletään ja miten nähdä kaiken niin ihmeellisenä. En vaihtaisi päivääkään. Sillä miun persoonat ja osat ovat kyllä joo monimutkaisia, mutta parhaimmillaan kiteyttävät elämän yksinkertaisuuden. Rakkauden. Opin heiltä mielettömästi.

Muutettua takaisin tänne Etelään, minun kasvaneet ottolapset ovat vieläkin lähellä. Paitsi se yrmeä vanha ukko, joka on jo niin aikuinen. Mutta näiden vuosien aikana olen jotenkin pystynyt olla etä-äiti ja oppinut jopa tädiksi. Antanut tilaa mummille ja niitten äidille, enkä tuputa minun neuvoja joka paikkaan. Opin, etten tiedä kaikkea, vaikka välillä uppoudun niin ajattelemaan. Meillä on nykyään melko terveelliset suhteet. Nää kakarat ovat sopeutuneet mitä parhain miun persooniin ja opettavat meille kaikkea maailmasta. Näinhän se menee.

Me luullaan, että me kasvatetaan ne, mutta lopulta me ollaankin ne, jotka koko matkasta eniten oppii <3 





Nyt siirrytään minulle arkaan paikkaan. Nimittäin syksyllä muuton jälkeen sekopäissäni en enää muistanut, että oliko minulla ollut moneen kuukauteen menkat. En osannut sanoa edes, että mikä päivä oli joten kuukautiskierrot olivat unholassa pahasti. Tunsin outoa supistelua ja pohdin vaan, että kuukautiskivut tulevat. Menkat eivät kuitenkaan kuuluneet moneen päivään. Sitten oltiin pelaamassa frisbeegolffia kun tunsin, että nyt on jotain pielessä. Sillä supistelut olivat todella vahvoja ja oudontuntuisia. Eivät yhtään menkkakivujen kaltaisia. Huolestuin, mutta jatkoin peliä hymyssäsuin, sillä en viittinyt pilata muiden reissu. Kunnes oli pakko. Tunsin, kuinka supisti niin perkeleesti ja minusta työntyi jokin ulos. Jokin möykky. Huusin vaan Olavia ja menin aivan paniikkiin. Menimme syrjään ja laskettuani housut tunsin kuinka se möhkäle valui minusta pois. Vuosin kamalasti vertaa ja me kiiruhdettiin kotiin. Soitin siskolleni hädissäni ja kotona minua odotti järkyttyneenä kaksi sisareni ja serkkuni. Vuodin ja vuodin. Soitin päivystykseen ja sain selostukset ja ohjeet. Minulla oli keskenmeno.


En ole raskaana tässä. Minulla on vaan iso maha.


Meni sumussa muutama päivä kunnes romahdin. Olin niin dissoissani, ettei mieheni saanut minuun kontaktia. Hän koitti soitta ambulanssin, mutta jostain syystä se jäi. Mieheni joutui lukitsemaan minut autoon, jotta en tekisi mitään pahaa itselleni tai kadonnut. Sitten minua vietiin psykiatriselle osastolle.
Kun enemmän miettii, niin muistan hämärästi kuinka minulle oli vuosi sitten tullut persoona, joka kertoi olevansa äiti, 36vuotias ja hänellä oli kaksi lasta. Poika 5v ja tyttö 3v. Hän hokesi jatkuvasti, että pojalle tapahtuu jotain pahaa. Hänen pojalleen tapahtuu jotain pahaa. Olinko alitajuisesti tietänyt sen, että minulle tulee keskenmeno?? Koska olin viime syksynä 30v. Tää menee jo yliymmärrykseen. Ja lupaan, en keksi mitään päästäni.

Tänään minulla on menkat. Ja tänään olin siellä perheiden ja lasten ympäröimänä. Tuntuu tyhjältä, tuntuu kipeältä. Mitä tehdä kun oma ja miehen terveydentila ei järjellisesti anna mahdollisuutta perheen perustamiseen ja ikääkin alkaa olla paljon? En tiedä olenko käsitellyt edes sen keskenmenon. Minulle taisi syntyä siitä jokin persoona, joka kantaa kaiken siihen liittyvän. Tunnen ymmärtäväni hyvin ja tunteet tulevat osina ajoittain. Kauheinta oli kuitenkin kuulla sen psykiatrin mielipiteen meidän tilanteesta. Tiedän, hän yrittää vaan hyvää. Mutta miten joku, joka on tavannut minua kaksi kertaa voi sanoa minulle, ettei minun kannata hankkia lasta? Hän ei tunne taustaani, eikä minua ihmisenä, eikä varsinkaan välttämättä dissoa, sillä uskon, että oon selvinnyt aika paljon paskasta, niin enköhän selviä lapsen kanssa. On ihmisiä, joilla on sairaus ja lapsi. On ihmisiä, joilla on disso ja on lapsi. Miksi en voisi olla yksi heistä? Miksi minun pitää vaan jäädä odottamaan olematonta ja surra kohtaloni lapsettomana jos sisin sanoo toisin? Kenellä on oikeus päättää minun elämästä?






Myönnän. Olen itsekäs. Haluan oman lapsen, jolla on minun silmäni ja isänsä iso nenä. Haluan opettaa hölmöjä asioita ja olla oppimassa. Haluan olla osallisena jotain niin ihmeellsitä kuin elämää. En väitä, että elämä olisi tyhjää ilman lasta, mutta minä tahdon kokea sen. Meillä on eläimiä ja voi sitä rakkauden määrä mitä saan ja pystyn antaa heille. Uskon, että meistä tulisi Olavin kanssa ihan hyviä vanhempia. Sellaisia, joita ne lapset välillä inhoo ja häpeää. Mutta silti palavat luokse, koska me annettais niille turvallisen ja lämpimän pohjan. Paikka johon aina palata. Paikka josta voi ponnistaa.

Tällä hetkellä olen ilman biologista lasta. Mutta olen äiti. Äiti ottolapsille ja äiti miun osille ja persoonille. Olen jo äiti, niille tuleville mahdollisille olemattomille lapsille. Koitan antaa niin paljon rakkautta kun pystyn maailmalle ja aion vastaanottaa mitä saan. Aion olla Äiti.

"Olenko mä negatiivinen ihminen?" - "Kyllä, olet sä aika."

Kun sairastaa, koko maailma luisuu hiljalleen pois radoiltaan. Elämä muuttuu, niin pienet kuin isot asiat. Ei ole itsestäänselvyyksiä, e...