Haku

Seuraa sähköpostitse

keskiviikko 8. huhtikuuta 2020

Kiitos järjestelmälle


Harva meistä pystyy nyt olla kuulematta tai lukematta pandemian aiheuttamista häiriöistä ja vaikeuksista. Haluan olla olematta osaa sitä hysteriaa ja tuoda näkyville asioita, mitä ollaan ehkä aiemmin pitänyt itsestäänselvyytenä ja mitä nyt tämän kaiken jälkeen osaa erilailla arvostaa. Miulla oli jo ideana pitkään kirjoittaa kiitoskirjeen hyvinvointivaltiollemme, mutta nyt ajankohta on sitäkin parempi.

Olen elänyt melkein koko elämäni köyhyysrajan alapuolella. Lukuunottamatta niitä muutamia vuosia, jolloin olin töissä lähihoitajana, vaikka ei silloinkaan tulot olleet kovin suuret. Köyhänä oon saanut nähdä omin silmin, miten tämä niin byrokraattinen yhteiskunta kohtelee vähimmäisiään ja hädässä olevaa. Useimmat meistä varmaankin kokee järjestelmää kovin kylmäksi ja kasvottomiksi. Jopa epäinhimilliseksi ajoittain. Kyllä miekin joskus allekirjoitan tätä, mutta pakko sanoa, että oon saanut usein nähdä, ettei se todellakaan ole koko totuus.

Maahanmuuttajana jo elämäni ensimmäisillä vuosilla sain tukea perheeni kanssa valtiolta sellaista muotoa kuin pysyvä ja turvallinen koti. Ei suurempaa lahjaa voi ihminen saadakaan. Saimme tukiperheitä ja henkilöitä, kun saavuimme Suomeen, meidän uuteen kotimaahan. En itse muista niistä ajoista mitään, mutta olen kuullut paljon ja tiedän muutamia henkilöitä nimeltä, jotka ovat olleet meille tuki ja turva niinä ensihetkillä uudessa asuinympäristössä. Kotiuduttua ja jaloilleen päästyämme emme pitkään tarvinnut tukimuotoja, mutta isän yrityksen mentyä konkurssiin haimme taloudellista tukea kunnalta. Muistan meneväni nuorena tulkiksi vanhemmille sossuun ja ihmettelin kuin saimme asiallista kohtelua vaikka olimme "luukulla". Hävetti tuolloin ihan liikaa, että oltiin niin köyhiä, että jouduimme niellä ylpeydemme ja pyytää rahaa elämiseen. Tää on kasvonsa menettävälle kansalle suuri kolaus egoon.

Isän ja äidin eron jälkeen oirehdin niin paljon, että minnuu lähetettiin nuorisopsykiatriselle ja vaikka tää oli kokemuksena ei kovin lämmin, niin jälkeenpäin miettii, että minusta yritettiin huolehtia ja minusta välitetään ihan muuallakin. Teininä tutustuin seurakunnan nuorisotyöhön ja se oli yksi elämäni tärkeimmistä tekijöistä. Se oli miun pelastus vaikka en tullut uskoon, mutta sain kokea inhimillisyyden ja ihmisten aidon välittävyyden. Olin ekaa kertaa elämässäni osa jotain konrkreettista ja tärkeää yhteisöä.

Äitini menetti työkyvynsä saatuaan aivoinfarktin 50vuotiaana, saimme taas todistaa kuinka tämä maa huolehtii asukkaistaan. Hän sai työkyvyttömyyseläkkeen. Yksinhuoltajana pienellä eläkkeellä ei pitkälle pötki, mutta selvisimme ihan hyvin, kun sisarukset piti yhtä ja huolehti äidistä ja miusta. Aloin olla opiskeluikäinen ja muistan kuin iso juttu oli saada matkatukea, kun sillä pääsin kaikkiin paikkoihin. Pienet jaksot, kun etin töitä, minulla oli vastassa työkkärissä auttavaisia ihmisiä, jotka kuunteli kun suu vaahdossa kerroin miun elämänsuunnitelmista. Ne otti mua tosissaan ja auttoivat sen mitä pystyivät.

Sairastuttuani todella sukelsin syvälle systeemiin. Olin sen armoilla. Ei ollut mitään voimia pyrkiä mihinkään itse ja osaavan hoitohenkilökunnan takia pystyn olla nyt tässä ja kirjoittaa tätä, enkä esimerkkiksi haudassa. Sain hoitoa hoitajilta, lääkäreiltä, psykiatreilta ja Kela tuki psykoterapian muodossa. Monesti rahojen ollessa vähissä saimme tukea mieheni kanssa sossusta ja myös seurakunnasta. Nyt tänne muutettuani sain tukihenkilön ja sos.tt on mukana vahvasti kuntoutuksessa. Lukuisat kohtaamiset polinikoilla, osastoilla, terveysasemilla, toimistoilla, ambulanssissa ja kotona ovat saaneet sen aikaan, että minä alan pärjätä paremmin tässä maailmassa. Alan nähdä jo sen, että jonain päivänä voin mahdollisesti antaa takaisin ainakin veromaksun muodossa ja ehkä jopa enemmänkin.

Jokainen meistä, joka on joskus saanut tukea valtiolta tietää sen kirotun kauhean nipun paperia ja lukuittain pykäliä, mitä pitää ymmärtää tavallisena pulliaisena, jotta voi saada oikeutetun tuen. Mutta kuinka usein tai useat meistä tunnustaa kiitoksen niille, jotka niitä päivittäin käy läpi ja on osana tätä "kylmää koneistoa"? Kun jokin ei mene niinkuin pitäisi, me valitetaan. On kansalaisvelvoitekin ilmoittaa järjestelmän virheistä, jotta sitä voidaan korjata. Vähän kuin tietokoneen järjestelmässäkin havaitaan vika, niin siitä ilmoitetaan, jotta voidaan parantaa ja saada aikaan paremmat versiot käyttöön. Näin tääkin valtio toimii. Se ero tässä on, että tän koneiston osina on ihan oikeita ihmisiä, joilla on omat tunteet ja ajatukset. Vaikka he ovat valtiolla töissä, niin heitäkin pitää kohdata ihmisinä. Jos potilaina ja asiakkaina kaipaamme ja vaadimme inhimillisyyttä niin meidänkin pitää antaa jotain takaisin. Liian usein kuulen valitusta ja ihan liian harvoin kuulen kiitosta kun puhutaan Kelasta, työkkäristä, sossusta tai terveydenhuollosta. TIEDÄN, kaikki eivät meistä ole näin onnekkaita kuin mie, joka on saanut nähdä usein kasvot systeemin takaa, mutta väitänpä, että tässä on myös usein asenne joka estää meitä näkemästä. Kaikki kohtaamiset, mitä miulla on ollut eivät todellakaan ole kehumisen arvoisia, mutta usein on ja sitä haluan tässä kailottaa.

Olen kiitollinen. 

Ilman tätä valtion pitkään kypsytetty pykäläviidakko- byrokraattista järjestelmää en olisi tässä. Eikä olisi meidän perhekään. Aina on parantamiseen varaa, järjestelmästä voisi tulla vielä inhimillisempi ja lämpimämpi. Ihmiset, jotka ovat osina voisivat olla vähemmän robottimaisia ja viedä asiat eteenpäin sellaisella otteella, miten he toivoisivat vietävän, jos kohteena olisivat he itse. Mutta parantamisen varaa ei ole vaan systeemin vastuulla vaan jokaisella meillä. Me ollaan kaikki yhdessä tätä jättimäistä yhteisöä nimeltä yhteiskunta. Me jokainen pystymme vaikuttamaan asioihin. Eikä välttämättä tarvitse mennä eduskuntaan asti, vaan ihan jokaisella pienellä teoilla ja sanoillakin on merkitys. Hymy ja lämmin kiitos ei maksa mitään ja tuottavat vaikka mitä hyvää. Inhimillisyys ja välittäminen on mun korvaan aika hemmetin hyvä rakennuspohja kaikelle.

Tää aika nostattaa paljon pelkoa ja ahdistusta. En vähättele kriisiä vaan haluan muistuttaa ja muistaa itse mitä meillä jo on ja mistä voisimme olla kiitollisia.

Ja niille, jotka haluavat alleviivata Kelan tai jonkin muun tahon epäoikeudenmukaista toimintaa niin kerron sen, että meidän taloudesta halutaan periä takaisin n. 7000e takaisin. Syistä, jotka eivät olleet meidän vaan ihanien pykäleiden ansiosta. Että en kyllä elä hyvinvointivaltio-kuplassa, mutta nään tän kaiken kokonaisuuden. Ei mikään ole niin mustavalkoista. Kaikissa on hyvää ja pahaa, sekä vähän siltä väliltä. Ei unohduta katkeruudelle ja muistutetaan itsemme ja toisemme hyvistä asioista.

Eli toiston kunniaksi heitän kysymyksen teille? Mitä kaikkea hyvää meillä on ja mistä voisimme olla kiitollisia?'

Joku voisi kivittää miut näistä mielipiteistä, mutta tavallaan rakastan tätä pysähtyneisyyttä ja tän kriisin tuomaa yksinkertaisuutta. Koen, että ollaan liian pitkään liian kauaksi liputtu pois inhimillisyydestä sokeutuen turhasta kiireestä. Tää riisuu kaiken ja jättää jäljelle tärkeimmät. Tästä on ihan hyvä lähtee taas rakentaa. Jokainen voi pohtia, mitä voi tehdä tämän yhteiskunnan hyväksi ja tärkeimpänä, toistemme hyväksi. Nyt jos koskaan ois aikaa pysähtyä ja pohdiskella tärkeitä.

Voikaa hyvin <3

torstai 5. maaliskuuta 2020

Voitko olla yhteiskuntakelpoinen vaikka sairastat?


Paljon olen pohtinut omaa arvoani ihmisenä ja yhteiskuntajäsenenä, varsinkin nyt n. 10vuotta sairaana olleena. Mikä määrittää sen, että on yhteiskuntakelpoinen?






Olen aasialaisesta perheestä, joten meille on pienestä lähtien opetettu ahkeruuden ja yrittämisen jaloa taitoa ja usutettu töihin niin pian kuin on vaan mahdollista. Muistan kuinka kun olin 6-9 vuotias, meidän perheellä oli tuotu kotiin töitä tehtaasta ja yksi rakkaimmista muistostani oli, kun koko perhe yhdessä tehtiin joulukyntelikköjä. Jokaikinen osallistui ja teki sitä mitä osasi ja pystyi. Laillisesti pilkkua viilaten tämähän on lapsityövoimaa, mutta köyhässä vietnamilaisessa perheessä tämä on normaalia ja opettavaista. Sitä se minulle oli. En ikinä kokenut, että minua painostettaisiin vaan se on osallistuttamista, kun sain olla osana tärkeää tehtävää. Se oli minulle leikkiä. Kun väsyin niin sain levätä.

Sitten myöhemmin meidän perhe sai työpaikkoja leipomosta. Veljet kuskasi tuotteita, äiti ja vanhimmat siskot leipoi ja nuoremmat siskot oli myymälässä. Vaikka siellä minusta ei ollut hyötyä niin olin mukana leipomossa ja sain ihmetellä ja "auttaa" leipomisessa. Välillä menin veljien mukana kuskaamisessa ja sitten siskojen mukana myymälöihin nukkuu takahuoneeseen, kun muut teki töitä. Tää oli mun lapsenvahti. Kun minusta tuli tarpeeksi iso eli 13v niin sain itekin kokeilla olla myymälässä myyjänä. Sitten aloin tehä keikkaa ja myöhemmin viikonloppuja satunnaisesti ja kesätöitä.







Lapsuus on minulle hämärää aikaa, DID-potilaana käsitän nyt miksi minulla ei ole selkeää tai välttämättä johdonmukaista aikajanallista muistia elämästäni. Nämä mitä kerron on pieniä hetkiä sieltä sun täältä joita nyt yritän yhdistää.
Oon siis ollut koulussa tai töissä aina. Pisin aika jolloin en ollut töissä oli 1-2kk joskus 18vuotiaana, kun jäin määräaikaisen työn jälkeen hetkeksi työttömäksi ja voi sitä stressiä, mitä koin kun hain vimmatusti töitä joka ikinen päivä. Olin jotenkin päätellyt, että maahanmuuttajana minua katsotaan erittäin kieroon, että olin työtön. Se oli häpeällistä, että en ollut hyödyllinen ja tehnyt töitä. Mähän olen luuseri ja sluipailija kun olin joutavana. Sitten sain kahta työpaikkaa ja aloitin toisessa. Sen jälkeen olin jälleen taas töissä tai koulussa ja välillä molemmissa samaan aikaan, jotta riitti rahat elämiseen.

Taaksepäin katsoneena yritän miettiä kuin aikaisin aloin oireilemaan. Dissoa on ollut todennäköisesti koko elämän, mutta masennus tuli kuvioon ehkä 7vuotiaana. Seuraavat masennusjaksot oli sitten 12v, 14v, 18v, 20v ja 23 vuotiaana luhistuin täysin. Ei edes DID auttanut minua pitämään kaikki kasassa vaan muutettuani pois traumaympäristöstä toiselle puolelle Suomea kestin jonkin aikaa olemalla kiireinen. Mutta kun lopetin koulun ja irtisanouduin töistä, niin pysähtyminen antoi tilaa omalle pahalle ololle, jota olin pakoillut kaikki vuodet. Olin yliahkera omaan vointini nähden ja en todellakaan kuunnellut omaa vartaloa tai mieltä, kun ne yritti pistää kapulat rattaisiin masentumalla ja vatsaoireillulla. Olin koulussa huippu, kunnes en enää yksinkertaisesti jaksanut ja menin loppututkinnot siitä mistä aita on matalin. Töissä olin pirteä ja reipas, sitten kotimatkalla mietin tauottomasti ajavani päin kalliota jotta kuolisin. Kun on DID, eli montaa persoonaa, niin voit olla mitä vaan laidasta laitaan eikä kovin johdonmukainen.







Tämän verran siis työhistoriastani. Palataan siihen pohdintaan, mihin oon päättynyt nyt, kun oon ollut tuilla jo vajaa vuosikymmenen?

Sairastamien on ollut iso kolahdus omalla identiteetille, joka on rakennettu siihen totuuteen, että en ole MITÄÄN jos en ole hyödyksi muille. Oma arvo oli yhtäkkiä ei mitään. En pystynyt antamaan kenellekään mitään, ainoastaan vein ja sain. Oli pakko kohdata oma itsensä, romuttaa vanhat arvot ja rakentaa murusista uuden egon. Kun oli syvimmässä liejussa, ei jäänyt aikaa pohdiskeluille. Oli riittävä, kun selvis päivästä. Ja oma kritiikkiä itseään kohtaan sekä ruoskiminen, että on maailman paskin ei auttanut kyllä vapauttamaan energiaa uudelleenrakentamiseen. Sitten pahimman masennuksen ohitettua alettiin kaivaa traumoihin. Tai ei niitä tarvinnut enää kaivata, sillä ne nousi silmille ihan oikeassakin elämässä oikeudenkäynnin myötä. Silloin leijui jossain toisessa ulottuvuudessa ja oma kokemus omasta arvosta oli tarvitseva, rasite ja taakka.






Nyt kun on oikeasti kuntoutuja eikä selviytyjä enää, niin alkaa hahmottaa oma paikka tässä maailmassa. Ehkä en olekaan ihan turha vaikka kipuilin ja kipuilen. Ehkä oon pystynyt antaa samalla paljon vaikka veinkin paljon. Eikä aina tarvitse olla edes tasan. Joskus on aikoja jolloin voi antaa älyttömästi, sitten on aikoja, jolloi on roolissa saaja. Vaikka en ole vielä töissä ja maksa suuria summia pyörittämään yhteiskuntaa, niin voin osallistua maailmanmenoon omalla tavallani. Jokainen voi antaa, jos niin haluaa. Eikä oma arvo todellakaan ole mitattavissa ainoastaan valuutalla nimeltä raha. Se on vaan yksi muoto. Ihminen voi vaikuttaa ja vaikuttaakin ihan sama haluatko niin. Sinun ja minun jokainen teko vaikuttaa meidän ympärillä oleviin ja ympäristöön. Vaikka mielenterveyspotilaina emme pysty osallistumaan taloudellisesti paljoa, niin pystymme silti ihmisinä antaa. Jakamalla hyvää tehdään arvokasta työtä, mitä ei voi mitata. Voit valita, oletko kusipää vai et. Joskus pieni hymy tai mukava lausahdus voi pelastaa toisen päivän, ellei muuta kokonaan hänen elämänsuuntaa.

Olen sitä mieltä, että kusipäilläkin on syynsä. Olen useinkin itse kusipää. Kun on niin paha olla itsellään. Mut jokainen joka tunnistaa oman kusipäisyytensä voi hetkeksi pysähtyä ja analysoida. Mistä miun oma paha olo kumpuaa, mitä voin tehdä asialle? Ehkä sie et ole saanut tarpeeksi, et itseltäsi etkä muilta ja jäit katkeraksi. Muilta ei välttämättä voi vaatia, mutta itseltäs voit. Voit alkaa vaatimaan sitä, että pidät huolta itsestäs ja alat oikeasti välittämään itsestäs. Sä olet arvokas ja lähin ihminen, mitä voi olla koskaan itselles. Miksi et tekisi hyvää itselles? Miksi muka et ansaitsisi hyvää? Ne, jotka on sua satuttanut ja toitottanut, että et ole tarpeeksi hyvä ovat paskanjauhajia. Ne on aivopessyt sua luulemaan, ettet ole arvokas.








Me kaikki teemme virheitä ja mokataan. Aina ei voi, eikä todellakaan tarvi olla mukava, ystävällinen tai hyvä. Mutta meillä jokaisella on oikeus ja vastuu valita. Mikä on meidän osa tässä maailmassa ja maailmankaikkeudessa? Mitä haluat antaa eteenpäin ja mitä haluat jättää jälkeesi? Mieluummin mukava ja kiltti työtön, kuin töissä käyvä ääliö. Sitä mieltä olen. Jos pystyt olla sekä hyvä ihminen, että veroja maksava niin onneksi olkoon! Kaikista meistä ei ole kuitenkaan siihen, eikä tarvikaan. Joillakin on annettu enemmän paskaa kannettavaksi ja joillakin on syvempi kuoppa, mistä ponnistaa. Kaikki ei ole tasan annettu, niin miksi pitäisi olla tasan myös annettuna takaisin? Se ei tee susta tai musta huonompaa. Jos pyrkimys on suuntaan hyvä, niin ei voi mennä hirveästi pieleen.

Joten. Lakkaa häpeämästä itseäsi sen takia, että olet työtön tai sairas. Voit antaa monella tavalla. Löydä se SUN tapa olla osallisena yhteiskuntaa, jos et pysty töissä käymään. Hoida itseäsi jos olet kusipää. Löydä syy olla olematta. Välitä itsestäs ja sua ympäröivää. Olennoista ja luonnosta. Ne, jotka saa paljon, antavat paljon. Ne, jotka antavat paljon, saavat paljon. Kliseistä ja siirappimaista?Joo. Mutta tulin metsästä levänneenä, niin oon vähän sillä tuulella.

Sä ja mä ollaan arvokkaita. Ei se haittaa vaikka viet ja joudut ottamaan. Kyllä sä annat paljon samalla nyt ja tuut antamaan tulevaisuudessa, kunhan kivut hellittää. Oot vahva kun selviydyt ja yrität. Koittaa vielä se hetki, kun huomaat, että täällä voikin ihan elää eikä tarvi vaan selviytyä. Ansaitset hyvää <3



perjantai 17. tammikuuta 2020

DID: Parisuhde ja eri persoonien ristiriitaiset tunteet - kun toinen persoona jumaloi ja toinen vihaa yli kaiken



Tän dissosiatiivisen identtiteettihäiriön kanssa elämä ei ainakaan ole tylsää. Tänäänkin olen dissoillut, sekoillut ja aiheuttanut monta solmua ja yrittänyt jälkeenpäin saada jotain selkoa omaan päähän niin kuin muidenkin.

Tässä ote päiväkirjasta toisen persoonan kirjoittamana:

"Mä haluaisin seurata sitä instas. Mut se on ehkä liian säälittävä. Tuleeko niille vauva? Mä en halua vauvaa ton paskan kanssa. En halua. VITTU SAATANA PASKAA. Mä haluan Ilarin! Ainoastaan sen. Sen kanssa pienen viihtyisän kodin missä ois paljon puuta mitä se on tehnyt ja paljon mitä mä oon tehnyt. Me oltais toistemme sielunkumppaneita. Me oltais oikeita toisillemme. Mä en tarvii Suvia en ketään muuta. Kaikki on paskaa. EN TARVITSE. Se suostui polyyn. Se ymmärtäis ja käsittäisi. Se joustaisi. Ei olis umpimielinen. Se joogais mun kanssa ja ulkoisi. Sillä on paku mistä me voidaan tehä meille pakopaikan. Sillä on mielettömiä ideoita ja me oltais niin toistemme tukena ja innostajina. Ei puhuta vaan tyhmistä järkevistä syistä miks ei voi. Vaan MIKSEI? Me buustataan toisiamme ja annettais toistemme lentää. Mut sä mokasit kaiken. KAIKEN. SÄ valitsit ton paskan ja nyt on paskaa seksiä, paskaa elämää ja paskaa jokapuolella. Kirjaimellisesti. Mä vihaan tota ihmistä. Mitä hyvää se on saanut aikaan? EI mitään. Sä tiiät mikä on oikea päätös ja silti leikit ettet. Ihan kuin tää on parempi. KUN EI OLE! Sä oot hullu ja läski. Ei se halua sua enää. Oot häpäissyt itseäs miljoonaa kertaa eikä kukaan enää halua sua. Vaan toi tyyppi. Oot luuseri. Mä vihaan sua. Vittu miellyttäjäpaska! Tää on merkityksetön elämää. En halua tätä. En halua. Päivästä toiseen paskaa. Mitä tästä jää käteen? Ei mitään kun vitun paljon tylsyyttä. Vitun tujun aimon annoksen tylsyyttä. Toi jätkä on tylsä!!!!"


Ensinnäkin, teki varmasti hyvää, että tää osa saa purettua hänen tuntemukset ja vihaa. Käsitän turhautumisen ja tuon tylsyyden pelon. Se kun on tasapainoista ja ns. tylsää niin elämästä puuttuu epäjohdonmukaisuutta, mikä on traumatisoituneille outoa. Kun on joutunut elämään stressaavassa ja turvattomassa ympäristössä, kaikki mikä luo turvaa tai tasaisuutta on myrkkyä. Se on epämiellyttävää ja tuntematonta. Eihän elämä niin pidä mennä. Pitää olla hullua vuoristorataa jatkuvasti, jotta voi tuntea olevansa elossa. Tunteiden pitää heittää joka toinen minuutti ja kaaos on ainoa oikea tapa elää. Uskon, että näin tämäkin persoona minussa haluaa elävänsä.

Ilarin kanssa koin selkeästi, että suuri osa mitä meidän yhteydessä oli niin oli illuusiota. Näimme toisessamme itsemme, sen rikkinäisyyden ja kaipuun yhteyteen. Me oltiin raakileita ja hullu tunnistaa hullun. Se samankaltaisuus sai kuvittelemaan suurempaa syytä kohtaamiselle ja uskottiin, että universumi on tämän järjestänyt. Vähintäänkin.

Olin dissossa eli poissa suurin osan ajasta ja tiedän, että jotkut persoonat syntyi tämän kohtaamisen myötä. On muutama osa, jotka ovat eri tavalla samaa mieltä siitä, että Ilari ja minä kuulutaan yhteen. Olemme toistemme puoliskoja ja minun aviomiehen valitseminen oli minun silkkaa tyhmyyttä ja vääräuskoisuutta. Koen, että nää osat jotenkin heijastavat lapsuuden traumoja ja osa ovat selkeästi nuorempia yksilöitä kuin mie. Tietynlainen mustavalkoisuus ja ehdottomuus näkyy teksteissä ja ajatuksissa. Ja se kuinka yksi ihminen voi kaikki tarpeet tyydyttää ja sellainen kuplaantuminen parisuhteeseen on idyllinä.

Ei mikään ihmissuhde voi täyttää koko elämän, se ei ole terveellistä. Ei voi olettaa, että kun on sen "oikean" kanssa niin elämä on aina onnellista ja auvoisaa. Jokaisessa suhteessa tulee ylä- ja alamäkiä, se on todellista elämää. Ei samankaltaisuus ole avain onneen vaan se, kuin osaa olla vuorovaikutuksessa toiseen, kuin osaa olla kiitollinen ja tyytyväinen, nähdä suhteen ne pienen pienet kullanhohtoiset hetket ja valita aina jokapäivä uudelleen ja uudelleen sen toisen kumppanikseen. Ei ole väliä minkälaisen ihmisen siihen viereen valitsee, jos ei ole arvostusta ja kunnioitusta toiseen, ei voi syntyä aitoa rakkautta ja kiintymystä. Pitää nähdä sen toisen todellisena ihmisenä ja hyväksyä tämän virheet ja iloita kumppanin hyvistä puolista. Jos se "oikea" pitää olla ihan kuin mie, niin miksi edes haluta toista siihen, miksei riitä et elää oman itseyden kanssa jos omat ominaisuudet ja ego kiinnostaa niin paljon? En näe, että ihminen pystyy kehittyä ja kasvaa jos kaikki menisi kuin elokuvissa. Tarvitsemme erilaisuutta, jotta voimme heijastaa siitä omat puutteemme ja kasvunpaikkamme.

Kävin dissoryhmissä katsomassa ja tämä on aika yleinen ongelma niille, joilla on DID ja parisuhde. Kaikki osat kiintyvät eri tavalla puolisoon, jos edes sietävät tämän. On niitä osia, jotka jumaloi tai pelkää, useimmiten lapsipersoonat. Sitten on ne, joille toinen on "ihan ok" eli neutraali. Sitten on ne, jotka hampain kynsin pitävät suhteesta kiinni eivätkä koskaan nää kumppanin virheet. Sekä on näitä, jotka vihaavat puolisoa yli kaiken ja haluavat muita suhteita tai kaipaavat vanhoihin menneisiin ihmisiin. Osa saattaa olla riippuvaisia, jotkut taas niin itsenäisiä, että ajattelevat olevansa parhaimmillaan kun elävät yksin ilman ketään. Nämä seikat ovat suuri haaste parisuhteelle tai oikeastaan mille vaan suhteelle, joita on DID-potilaan elämässä.

Onko näihin hoitoa? En ole päässyt itse terapiassa niin pitkälle, että osaisin antaa tähän vastauksia. Eikä oikeastaan muutkaan siellä dissoryhmässä. Mutta tää on aihe, joka elää vahvasti miun arjessa ja elämässä, joten jään tutkimaan ja havannoimaan. Luulen, että elämällä tämäkin selviää. Siitä on vaan kiinni, et miten jaksaa tän pyörityksen läpi.

Nostan hattua jokaiselle ihmiselle, joka jaksaa olla DID-ihmiselle tukena ja rinnalla läpi tän matkan. Se ei ole helppoa. Oon ikuisesti kiitollinen mun miehelle, kun hän jaksaa olla ymmärtäväinen ja kuuntelee jopa persoonien itkua toisen miehen perään. Se vaatii mittaamattoman paljon rakkautta ja viisautta. Se, jos jotain on miehisyyttä. Ja haluan valaa uskoa kanssakulkijoille, että kyllä me tästäkin selvitään. Me ollaan vahvoja, aina oltu ja tullaan aina olemaan. Tulkoon mikä myrsky vaan niin me selvitään siitä. Vaikka välillä kaadutaan pyllylleen niin silti me noustaan. Kyllä me tullaan itsemme pohjan alta nostettua <3

Kiitos järjestelmälle

Harva meistä pystyy nyt olla kuulematta tai lukematta pandemian aiheuttamista häiriöistä ja vaikeuksista. Haluan olla olematta osaa sitä hy...