Haku

Seuraa sähköpostitse

keskiviikko 23. lokakuuta 2019

Kun masennus vie jälleen kerran hiljentymään




Jotenkin luulin, ettei masennuksella ole miulle enää mitään annettavaa kun kerran oon kuntoutuja. Mie oon ollut mielenterveyskuntoutuja jo 8 vuotta. Käynyt terapiassa 6 vuotta ja nyt jatkanut psykiatrisella hoitajalla vakauttavaa jaksoa vuoden. Enkö ole jo kuivilla? Enkö tiedä jo nyt kaiken tarvittavan itsestäni ja miun sairauksista?

Kun kirjoitin tämän tekstin, luulin että oon aidan vihreämmällä puolella nurmikkoa. Luulen ehkä vieläkin, sillä uskon, että mie osaan jo jonkun verran nää asiat. Mutta masennuskyselyn-BDI:n tulokset yllätti. Mie oon keskivaikeasti masentunut.





Tällä hetkellä oon kuntoutustuella, eli määräaikaisella eläkkeellä. Diagnoosina on masennus ja DID. Koin, että joillakin miun osilla on masennusta, mutta se ei ylettyisi miulle asti. Oonhan mie pärjäävä ja aikaansaava aikuinen. Oonhan mie kuntoutuja, joka menee koko ajan vaan sokeasti eteenpäin esteistä huolimatta. Eikö se ole sen kuntoutuksen suunta? Ylös ja eteen?

Todetaakseni jälleen kerran. Miun mieli ja vartalo ovat minun egoa selkeästi viisampia. Jos en hidasta tahtia sellaiseksi, että ehdin itse mukaan niin minnuu kyllä hidastetaan. Näin masennus tulee kuin vanha ystävä kylään ja pistää lepäämään. Riisutaan egoa paljaaksi, rauhoitetaan hosua ja pistetään miettimään, mikä elämässä on oikeasti tärkein. Vaikka masennuksen keinot ovat kyllä kyseenalaistettavissa, mutta se ajaa kyllä asiansa. Ihminen hidastuu. Elämä hidastuu. Ei voi yksinkertaisesti olla enää reipas vaikka kuinka haluaisi. Tulee tehtyä asioita (JOS saa tehtyä) siihen tahtiin, että sielukin pääsee mukaan.





Ite oon haalinut itselleni erilaisia sivutöitä tän kuntoutumisen ohelle. Kun on liian mukava olla niin keksin, että nyt voi vähentää lääkkeitä ja aloittaa työt. Vaikka jokin urakka. Eihän se vie paljon, kun olenhan minä kuntoutuja. Aloin ajaa myös asiaa, että voisin olla jonkun tukihenkilö, vaikka itelleni myönnettiin tukihenkilö, jotta saisin arkiasiat hoidettua. Enkö jostain syystä älyä, että jokin tässä mättää? Että jokin ei täsmää?

Pitäisi uskoa kun mieli varoittaa. Kun ei jaksakaan prosessoida asioita ja työntää ne ahdistavat asiat vaan nurkkaan. Mitä pitempään sitä tekee niin isompihan rojukasa siellä odottaa. Ja kun kiireellä juoksee eteenpäin, ettei jäisi aikaakaan niitä murehtia. Näin muodostuu ovia käsittelemöttömille asioille ja näin dissosioi tärkeitä asioita unholaan. Jotta mitä? Jotta voisi yhtälailla osallistua päättömälle oravanpyöräjuoksuille. Ihan kuin sinne olisi kiire. Jotta olisi jälleen arvokas. Jotta olisi JOKU.





Tää kaikki on miun arvoja vastaan, mutta kukapa muu kuin minä syötän itselleni tällaista että en kelpaa. Ihan kuin olisin vähemmän, kun en tuota tai hyödytä yhtälailla. Miksi muka olisin? Rakastanko ja välitänkö ihan vaan sen takia, koska joku olisis hyödyllinen ja tuottelias? Vai rakastanko sen takia, että se ihminen on vaan oma itsensä, ihan missä kunnossa vain. Jos voi kerran langeuttaa rakkauden johonkuhun toiseen ihan vaan siksi että tämä on olemassa. Miksi näin ei soisi itselleen? Miksi on oppinut siihen, että itselleen pitää olla ankara ja armoton? Missä inhimillisyys ja välittäminen?







Olen väsynyt. Jatkuvaan kehittymiseen ja kuntoutumiseen. Annan itselleni kuvan, etten riitä ellen muutu. Uskon, että mie kyllä kuntotudun, kunhan vaan rakastaisin. Sillä se muutos on silloin eheyttävä ja parantava. Ei tällainen ruoskiminen ja sättiminen.

Ei masennus ole aina paha. Se voi olla inhottava, mutta se pistää hiljentymään. Värittää se mielen mustaksi ja pistää myös kuvittelemaan omia. Mutta mikä olisi muka täydellinen? Otan tän vastaan ja mussutan hetken. Opinko jotain vai opinko, etten tarvi nyt mitään oppia. Ei tarvi kehittyä tai luoda. Että saisi hetken olla pysäkillä ja hengähtää. Sisään ja ulos.

Hengitä <3

torstai 19. syyskuuta 2019

Pinnallista seksiä seksuaalisen hyväksikäytön seurauksena







23.7.13

Eilen oli aikamoinen päivä. Riideltiin ja mua vitutti todella paljon. Soitin Annille ja itkin asiasta. Tuli taas hetken epätoivoinen olo. Kun lopetin puhelun ja lepäilin niin se meni aika nopeasti ohi. Sit Olavi tuli pyytää anteeksi ja puhuttiin asiasta. Aika suoraan. Tai mä puhuin. Olavilla ei ollut paljon sanottavaa. Sen jälkeen lähin kävelylle ja soitin Emilialle. Juteltiin ja se sanoi paljon asioita, jotka sai mut miettimään, että analysoin kaikkea ihan aivan liikaa usein. Emilia on mun järjen ääni välillä. Oli mukava kuulla sen ääntä.

Päivällä oli soitot keskukseen ja hoitajan kanssa keskustelu lääkkeistä. En halua nostaa ilman, että nään Ailaa ensin. Se, etten saa orgasmia on kyllä iso asia mulle jos tää jatkuu koko lääkehoidon aikana.

Yöllä laitoin sexy alusvaatteet päälle ja ehdotin Olaville sovintoseksiä. Oli jotenkin apea fiilis tai surullinen olo jo valmiiksi kun tiesin etten tuu. Tai ollu muutenkin hölmö olo seksin suhteen jo pitkään aikaan. Olavi huomas sen ja alkoi olla huomaavainen rakas, mulle tuli vielä vaan huonompi fiilis. Halusin vaan, että se ois röyhkeä mies ja vaan ottais mut. Tää on aika ristiriitaista kun haluan että se on huomaavainen mut samalla en.

Mulla on pyörinyt hyväksikäyttöasiaa nyt paljon mielessä tän aikana kun seksi ei ole sujunut. Oon yrittänyt kertoa Olaville mut en tiiä ymmärsikö se vai halusiko edes ymmärtää. Tuntuu tyhjältä harrastaa seksiä ja varsinkin kun koko ajan vaan miettii, että yrittää nauttia ja kun ei tunnu niin alan suorittaa, että oisin todella hyvä pano Olaville. Turhauttaa paljon tuollainen. Haluan että se määrää sängyssä, että tuntisin itteäni naiseksi ja ehkä hieman alistetuksi. Mut se on täysin ristiriitaista sen kanssa, että haluan sen olevan huomaavainen. Ihan kuin tää ois joku mun sairas tapa käsitellä hyväksikäyttöä. Kun ei tunnu miltään niin parempi tuntea vaikka pahaa oloa. Mä kaipaan todella paljon mun terapeuttia nyt. Ollut niin pitkään tää rauhaton ja levoton olo.




23.7.13

Ilta
n. 20.30

Tää kirjoittaminen on mulle nyt tapa millä pystyn sanomaan ääneen sen mitä en osaa. Tarviin Ailaa. Ei mun kuntoutumisesta tule nyt mitään ilman sitä.

Alettiin puhuu Olavin kanssa tosta aikaisemmasta aukeamasta. Annoin Olavin lukea sen. Tuntuu ja tuntui pahalta. Vaikea olla ja puhua siitä kun sillä tai mulla on odotuksia asiasta. Hyväksikäyttöasia on ehkä pienempi ongelma kun luulen? Olavi sanoo että teen tai tää masennus saa mut ajattelemaan toisin. Mut eikö ne asiat ole ne jotka sai mut masentumaan? En kuulemma ollut justiinsa kun kerroin sille ekan kerran. En tiiä oliko näin, mut muistan vaan monet hetket kun itken seksin aikana tai sen jälkeen, koska on ollut paska olo. Luulin, että mun mies välittäis enemmän mitä mun vartalolle on tehty, mitä mun henkiselle puolelle on tehty. En tiiä oonko vihainen vai vaan surullinen. En tiiä. Yhtään. Tuntuu että menee järki.

Pyysin Olavin lähtemään kun alkoi itkettää niin paljon. Jos tää koko mun masennuskin on vaan jatkunu näin pitkään, koska mä analysoin kaikkea ihan liikaa? Voiko olla että hyväksikäyttö,väkivalta, jätetty olo ja kuolema ja kaikki muu paska on oikeasti pienempiä asioita kun mä niitä oon ajatellut? Jos ne ei oikeasti aiheuta mitään vaan se mikä aiheuttaa on se, että mä jään niitä miettii ja mehustelen sillä mun surkealla ololla? Niinkuin Aila sanoi. Ei ne asiat, vaan miten me niihin reagoimme. Onko näin koko mun elämäs? Mulla ei siis ole mitään hätää, mitään oikeutta olla vihainen tai katkera mistään? Ehkä se, että mun pitää päästä irti koska tää tekee pahaa vain mulle. Itselleni. Ja mun rakkaille. Miten...Ehkä mä opin täs. Hiljatellen. Välillä unohtuu tää kärsivällisyys.

Ei lapselle kuulu tehä niin. Ne oli aikuisia. Mä aion olla parempi.

Oon ihan väsy. Ihan poikki tästä koko paskasta. Mut ehkä tää kuuluu kuntoutumiseen. Vähän rankempi tapa käydä läpi asiat.







18.9.19

Olen vältellyt tän kirjoittamista jo kuukausia nyt. Ehkä kun saa maistaa tipan siitä, kuin elämä on tasaista niin pelkää joutuvansa taas vangiksi pohjamutaan. Mutta tän päivän jälkeen luotan enemmän mun kykyihin vastaanottaa ja käsitellä nämä. Mussa on kyllä voimaa. Ailan, Olavin ja monen muun avulla oon päässyt tähän. Kiitosta miulle kuin oon jaksanut uurastaa sen eteen ja uskonut, että se on kaiken arvoista. Mie oon sen arvoinen. ME ollaan sen arvoisia. Minä ja mun persoonat.

Analysointi, kyseenalaistaminen ja pohtiminen syvällisesti on aina ollut suuri osa itseäni. Oon yrittänyt vähentää sen muiden kehoituksesta, että ihan liikaa ja liian herkästi oon tehnyt sitä. Kuulemma pitää vaan "katsoa tulevaisuuteen ja olla miettimättä liikaa". Yritin mennä virran mukana, mutta onneksi nyt tiedän paremmin. Millainen olen ja mikä on itselleni soveltuva tapa käsitellä asioita. Erityisherkkänä olen aika syvällä kun sinne suunnistan ja olen aika taivaissa, kun sillä päällä oon. Otan kaiken, siis KAIKEN itteeni ja kestää aikaa kun saan paloiteltu ne ja prosessin läpi tungettua, että voin jatkaa matkaa. Silloinkin monet asiat jää elämään, eikä mene pois edes työntämällä. Minä olen vain tällainen.

Tuossa päiväkirjan muistoissa pelkään tekeväni väärin itseäni kohtaan. Nyt voisin sanoa tuolle nuorelle tytölle, että :"Analysoi vaan pois. Ei ole väärin ajatella asioita, eikä sinulle tapahtuneet tapahtumat ole vähäpätöisiä. Ne ovat tärkeitä ja kipeitä. Sinun täytyy saada luvan tuntea surua ja vihaa. Katkeruutta jopa. Ne tunteet ovat syystäkin olemassa, älä sulje ne ulkopuolelle. Ota ne vastaan. Ne parantaa siun pahan olon. Asiat kyllä selkiytyy. Usko mua <3 ".
En ole vielä matkan lopussa, mutta luotan ja uskon, että tää matka on jo voiton puolella. Mulla on kyllä kyky selviytyä tästä. Enkä ole yksin. Mulla on maailman paras aviomies, mulla on perhe. On muutama läheinen ystävä ja hoitohenkilökunta. Minulla on lukijat. Ihmiset ovat myös hyviä, ei vaan pahoja. Minnuu on rikottu montaa kertaa, mutta minnuu on autettu myös melkein yhtä monta kertaa ehjäksi. Tää vie aikaa, mutta mihinkäs meillä on muka kiire? Oon hätähousu. Ei kukaan halua seistä liejussa pitkään. Pelko, että sinne uppoo. Mutta nää hetket vähenee koko ajan. Kyllä me selvitään. Me pystytään siihen.






Miulla oli todennäköisesti jokin muu persoona esillä, kun kerroin Olaville ensimmäisen kerran hyväksikäytöstä. Sillä selkeästi mies muistaa, että olin kuin ei mitään tärkeää olis tapahtunut. Muistan kuin samalla tavalla olin myös perhekokouksessa kertonut kuin ostoslistalta uhrit, joita miun veli oli seksuaalisesti hyväksikäyttänyt. Latelin kuin tavallisessa kokouksessa maidon kysynnästä, eikä sillä tavalla kuin suuri perhesalaisuus oli paljastumassa koko perheelle ensimmäistä kertaa. Ailan mukaan tää on tavallista uhrien tavassa kertoa. Silloin voi dissosioida tunteet irti asiasta, jolloin niitä pystyy ilman takaumia kertomaan ymmäretyllä tavalla. Samoin olin terapiassa alussa vain sivulauseessa kertonut, että joo, on ollut hyväksikäyttöä. Vähättely tai välinpitämättömyys yhdistää näissä hetkissä. Sillä mikä on pinnan alla, ei ollut itselläkään tiedossa.








Me oltiin tuolloin vielä niin nuoria mieheni kanssa. Tietämättömiä monesta tapahtumista, jotka ovat muuttaneet rankasti elämän suuntaa ja jotka sitovat meitä yhteen tiivimmin. Ymmärtämättömiä, kuinka traumat vaikuttavat ihmiseloon ja kuinka ne jättävät pahoja sisäisiä verenvuotoja, joita saa tyrehdytettyä vain kohtaamalla ne. Seksi oli pinnallista. Ihan kuin "panettava" on yhtä kuin rakastettu. Seksuaalisuus oli päälleliimattua ja opeteltua. Siin ei ollut mitään sielullisuutta mukana. Sillä ainoa kokemus seksissä eli hyväksikäyttötilanteissa oli aiemmin, että olin objekti. Se toinen on tyydytettävä. Mua oli monta vuotta manipuloitu ja käytetty. Ei mikään ihme, että kuva seksistä on vääristynyt. Ja kun itsellä on vääristynyt kuva siitä, mitä hakee tai pystyy antaa seksissä, on vaikeaa toisen henkilön kohdata sinnuu terveellisesti, jos et itsekään itseäsi kohtaa.

En väitä, ettei seksissä saisi olla keveyttä. Se saa olla välillä vaan rentoaa tai mukavaa ajanvietettä. Mutta jos tahtoo yhteyden toiseen ihmiseen ja syvällisyyttä niin ihan turha on hakea panoleikeistä. Varsinkaan, jos ei ole selvillä missä menee omat terveelliset rajat. Usein seksuaalisesti hyväksikäytetty ihminen hakee alistusta seksissä ja kokee olevansa voimaantunut jos saa olla se, joka alistaa. Ihan kuin valtataistelu on tässäkin tärkeää. Alistusleikit voi olla kivaa, terveellistä ja eheyttävää, kun sen voi harrastaa turvallisen ihmisen kanssa ja turvallisessa ympäristössä. Seksiä on monenlaista ja monelle se tarkoittaa eri asioita. Mutta röyhkeys tai epäkunnioitus ei kuulu mielestäni seksiin. Seksi on vuorovaikutus siinä missä keskustelukin. Voi huomioida toista enemmän tai keskittyä itseensä enemmän mutta se on vuoropuhelu, ei suoritus jotta saisi vaan orgasmin. Kumpikaan ei ole pelkästään väline toisen tulemiselle. Olen harrastanut paljon sellaista seksiä ja siitä jää aina ontto olo, vaikka endorfiinit virtaisivat vuolaasti orgasmin takia. Siinä jää henkisesti hieman aktin ulkopuolelle. Itsensä ulkopuolelle.

Jokainen meistä on vähän fuck up seksissä. Ehkä sen takia, sitä harrastetaankin Suomessa vähän ja parisuhteissa on usein ongelmana on seksi. Se, mikä toiselle toimii voi olla toiselle jo yli rajojen. Omaa seksuaalisuutta tulee tutkia ja edetä sisältä ulos. Ei ulkopäin käsin. Silloin luo itselleen paineita ja odotuksia. Myöskin seksikumppanille. Kun on sujut oman seksuaalisuuden kanssa, voi seksin harrastaminen olla antoisaa ja minuutta vahvistava asia. Itelle tuo on vielä tulevaisuudessa, mutta tiedän, että siellä se odottaa.

Tässä tiedän sohivani muurahaispesää. Seksi tai rakkaus on niin henkilökohtainen asia, että helposti vetää hernet nenään, vaikka en tässä tosiasiassa ole faktoja suoltamassa. Vaan omia kokemuksiani ja pohdintojeni tuloksia. Toivon, etten loukkaa ketään hirveän syvällisesti, mutta koen, että miun on sanoittava tällaisiakin asioita, jotka ovat arempia. Sori?






Juuri äsken sanoin miehelleni, että hän on parasta mitä miulle on tapahtunut. Enkä vähättele tätä lainkaan. Kun kaksi traumoja kantavaa osapuolta laittaa yhteen niin on aika vaikea saada terveellistä suhdetta. Mutta me ei luovutettu. Tai mä luovutin moneen otteeseen, sillä en osannut. On onni, että aina jokin sisin sanoo, että menetän suuren osan jos en palaa. Intuitio on antanut mulle tän turvallisen suhteen, mitä meillä on nyt. Olavi on kohdannut mut ja miun persoonat sillä tavalla, että hänen avulla oon päässyt tähän tilanteeseen. Tilanteeseen, missä meillä on turvallista olla. Välillä otetaan yhteen eikä ymmärretä toisiamme, mutta niin se kuuluukin mennä. Me opitaan joka päivä lisää hautaan asti. Olkoon se hauta vielä pitkällä, sillä haluan oppia. Oppia seisomaan itse tukevasti omilla jaloillani. Oppia miten antaa ja olla läsnä toiselle. Oppia rakastamaan tavalla, jota toinen ansaitsee. Onneksi meillä on tahto meidän puolellamme.

Kiitos, jos jaksoit lukea tän loppuun asti.


torstai 15. elokuuta 2019

Yksisarvinen masennusmatkoiltaan






Miun blogihiljaisuus ei johdu kesälomasta eikä lomasta, vaikka reissulla oon ollutkin. Nimittäin masennusmatkalla.

Totesin tässä, että  olen jo masennuksen montaa kertaa selättänyt, tai pikemminkin selvinnyt. Niin silti tää vie alas pohjaan niin nopeaa vauhtia, ettei uskallakaan silmänsä aukaista. Mie välttelin blogin kirjoittamista, sillä päiväkirjoissa seuraava kohta menee taas ihon alle traumoihin. Olen siis tällä hetkellä tauolla terapiasta, eikä jatkosta tiedä, siksi sinne sukeltaminen pelottaa ja sen takia oon viivytellyt tekstin kirjoittamista. Mutta ei mikään välttely ole antanut rauhaa olla hetken siin illuusiossa, että kaikki on hyvin. Alitajunta tekee työtään ja nostattaa milloin mitäkin, siitä huolimatta onko itse toivonut niin.






Masennuspohjassa oon rämpinyt pari viikkoa ja toivon, että tasaantuu kun yhden lääkkeen vaihtamiseen tottuu. On ollut alakuloa, epätoivoa, itkua ja itsetuhoisia ajatuksia. Jokainen joka on saanut maistaa masennuksen oireita tietää millaisesta sumusta puhun. Siitä niin ei päästä tahdolla, joten sen pyörteeseen täytyy irroittautua. Mie annoin mennä. En taistellut vastaan. Uskon, että se nostaa juuri ne asiat minkä pitääkin noustaa, sillä on oikea aika. Ei järjen mukaan, mut milloin mieli olisi kuunnellut järkeä? Tai ei meidän viisaan mielen ole täytynyt koskaan totella meidän egoa tai tahtoa. Ei tässä meiltä kysellään. On kyse suuremmasta kokonaisuudesta.







Itellä nousi tuo keskenmeno, jota sivuutin tuossa tekstissä. Tarkemmin uskallan kirjoittaa siitä myöhemmin. Mutta ei auta, että aina siivotessa työnsin paperinipun pois eestä, minkä sain sairaalasta info keskenmenosta. Se aihe nousi ja pysäytti. Sillä ei tuollaisen voi vaan sivuuttaa. Ei vaikka ei sitä vastaan uskalla ottaa. Hedelmällisyydestä puhuin ystävän kanssa ja kerroin kuinka oon hyvin prosessoinut sen, etten saata saada lasta. Että oon itkenyt etukäteen jo ja siskolle avauduin, kuin yritän kuollettaa sen toiveen. Vaikka joka kuukausi salaa haaveilen vahingosta. Tämä vei syvälle suohon. Itkin ja itkin, silti tuntui,ettei kipu lopu. Yritin mennä lukemaan muiden surusta, mutta ei se antanut lohtua vertaistukena. Tuntui vaan julmalta oma kohtalo, vaikka ei meillä se ole täysin varmaa tuo lapsettomuus, mutta ei lähitulevaisuudessa näy ja biologi on miun toivetta vastaan.





Se sattuu ja siitä saa tuntea surua. Mut kun sen surun yrittää työntää pois, niin masennus kyllä ottaa vallan ja näyttää mikä tarvitseekin olla tapetilla. Miun uskomuksen mukaan masennus on meidän ystävä. Se muistuttaa mikä on tärkeintä. Vaikka sen keinot ovatkin kyseenalaistettavia niin silti se on olemassa syystä. Käsittelemättömät tunteet ja asiat sairastuttaa. Ensin pienillä vaivoilla, kuten säryllä tai vastustuskyvyn heikkoutena. Pidemmän päälle se vetää sängynpohjaan. Jos siellä viisaana osais ottaa vastaan muistutukset jos ei, niin mieli ja vartalo lakkauttaa muut toiminnot. Näin toimintakyky saadaan niin minimiin, että on pakko kuunnella. Pakko hiljentyä omaan sisäiseen maailmaan ja kuulla, mitä me tarvitsemme. Mikä on lopulta tärkein.





Mutta tää on vaan yhden yksisarvisen uskomus. Mikä on toiselle todellista, on toiselle merkityksetöntä. Mikä on siun todellisuus riippuu siitä, mille tahdot avata silmät ja sydämen. Masennus on jälleen kerran näyttänyt miun egolle, ettei kaikki ole miun käsissä. Pääseekö tästä irti on ehkä kyse siitä, jatkanko puolisokeana eteenpäin vai tahdonko ottaa vastaan. Sillä siitä on varma, että turhaan miun on pyristellä irti. Totuudelta.



Kun masennus vie jälleen kerran hiljentymään

Jotenkin luulin, ettei masennuksella ole miulle enää mitään annettavaa kun kerran oon kuntoutuja. Mie oon ollut mielenterveyskuntoutuja j...