Haku

Seuraa sähköpostitse

torstai 15. elokuuta 2019

Yksisarvinen masennusmatkoiltaan






Miun blogihiljaisuus ei johdu kesälomasta eikä lomasta, vaikka reissulla oon ollutkin. Nimittäin masennusmatkalla.

Totesin tässä, että  olen jo masennuksen montaa kertaa selättänyt, tai pikemminkin selvinnyt. Niin silti tää vie alas pohjaan niin nopeaa vauhtia, ettei uskallakaan silmänsä aukaista. Mie välttelin blogin kirjoittamista, sillä päiväkirjoissa seuraava kohta menee taas ihon alle traumoihin. Olen siis tällä hetkellä tauolla terapiasta, eikä jatkosta tiedä, siksi sinne sukeltaminen pelottaa ja sen takia oon viivytellyt tekstin kirjoittamista. Mutta ei mikään välttely ole antanut rauhaa olla hetken siin illuusiossa, että kaikki on hyvin. Alitajunta tekee työtään ja nostattaa milloin mitäkin, siitä huolimatta onko itse toivonut niin.






Masennuspohjassa oon rämpinyt pari viikkoa ja toivon, että tasaantuu kun yhden lääkkeen vaihtamiseen tottuu. On ollut alakuloa, epätoivoa, itkua ja itsetuhoisia ajatuksia. Jokainen joka on saanut maistaa masennuksen oireita tietää millaisesta sumusta puhun. Siitä niin ei päästä tahdolla, joten sen pyörteeseen täytyy irroittautua. Mie annoin mennä. En taistellut vastaan. Uskon, että se nostaa juuri ne asiat minkä pitääkin noustaa, sillä on oikea aika. Ei järjen mukaan, mut milloin mieli olisi kuunnellut järkeä? Tai ei meidän viisaan mielen ole täytynyt koskaan totella meidän egoa tai tahtoa. Ei tässä meiltä kysellään. On kyse suuremmasta kokonaisuudesta.







Itellä nousi tuo keskenmeno, jota sivuutin tuossa tekstissä. Tarkemmin uskallan kirjoittaa siitä myöhemmin. Mutta ei auta, että aina siivotessa työnsin paperinipun pois eestä, minkä sain sairaalasta info keskenmenosta. Se aihe nousi ja pysäytti. Sillä ei tuollaisen voi vaan sivuuttaa. Ei vaikka ei sitä vastaan uskalla ottaa. Hedelmällisyydestä puhuin ystävän kanssa ja kerroin kuinka oon hyvin prosessoinut sen, etten saata saada lasta. Että oon itkenyt etukäteen jo ja siskolle avauduin, kuin yritän kuollettaa sen toiveen. Vaikka joka kuukausi salaa haaveilen vahingosta. Tämä vei syvälle suohon. Itkin ja itkin, silti tuntui,ettei kipu lopu. Yritin mennä lukemaan muiden surusta, mutta ei se antanut lohtua vertaistukena. Tuntui vaan julmalta oma kohtalo, vaikka ei meillä se ole täysin varmaa tuo lapsettomuus, mutta ei lähitulevaisuudessa näy ja biologi on miun toivetta vastaan.





Se sattuu ja siitä saa tuntea surua. Mut kun sen surun yrittää työntää pois, niin masennus kyllä ottaa vallan ja näyttää mikä tarvitseekin olla tapetilla. Miun uskomuksen mukaan masennus on meidän ystävä. Se muistuttaa mikä on tärkeintä. Vaikka sen keinot ovatkin kyseenalaistettavia niin silti se on olemassa syystä. Käsittelemättömät tunteet ja asiat sairastuttaa. Ensin pienillä vaivoilla, kuten säryllä tai vastustuskyvyn heikkoutena. Pidemmän päälle se vetää sängynpohjaan. Jos siellä viisaana osais ottaa vastaan muistutukset jos ei, niin mieli ja vartalo lakkauttaa muut toiminnot. Näin toimintakyky saadaan niin minimiin, että on pakko kuunnella. Pakko hiljentyä omaan sisäiseen maailmaan ja kuulla, mitä me tarvitsemme. Mikä on lopulta tärkein.





Mutta tää on vaan yhden yksisarvisen uskomus. Mikä on toiselle todellista, on toiselle merkityksetöntä. Mikä on siun todellisuus riippuu siitä, mille tahdot avata silmät ja sydämen. Masennus on jälleen kerran näyttänyt miun egolle, ettei kaikki ole miun käsissä. Pääseekö tästä irti on ehkä kyse siitä, jatkanko puolisokeana eteenpäin vai tahdonko ottaa vastaan. Sillä siitä on varma, että turhaan miun on pyristellä irti. Totuudelta.



tiistai 9. heinäkuuta 2019

"Olenko mä negatiivinen ihminen?" - "Kyllä, olet sä aika."



Kun sairastaa, koko maailma luisuu hiljalleen pois radoiltaan. Elämä muuttuu, niin pienet kuin isot asiat. Ei ole itsestäänselvyyksiä, ei varsinkaan kun omasta toimintakyvystä on kyse. Ihminen kuin syntyy uudelleen. Tai pakotetaan syntymään. Sairaus voi olla mahdollisuus, jos sen kykenee näkemään sen niin. Se voi olla umpikuja, josta poispääsyä ei ole. Mutta usein se on matka itseensä, syvimpiin kolkkiin itsensä kanssa, eikä kiertotietä ole.

Kun sairastuin näkyvästi masennukseen niin, että toimintakyky oli nollilla, ei miun persoonasta ollut enää rippeitäkään. Kun traumat nousi pintaan käsiteltäväksi, elämä muuttui selviytymiseksi. Nyt terapian ollessa tauolla ja ollaan keskitetty vakauttamiseen, alkaa hiljalleen identiteetti rakentua pienistä paloista. Oon ollut niin pitkään sumuverkossa, etten ole ehtinyt edes kyseenalaistaa. Millainen olen ihmisenä? Kun kaikki energia on ollut sisäisen maailman työstämiseen, unohtuu: Millainen ihminen olen muille ihmisille? Mitä mä jaan muille mun läsnäololla? Olenko unohtanut muut keskittyäni liikaa omiin traumoihin ja kipuihin?





Tiedän, miun omalla taakalla on ollut aikansa. On ollut oikein unohtaa muut ja käsitellä omia paskojaan, ettei epätietoisesti jaa niitä ympäriinsä. Mutta oon ihan oikeasti unohtanut muut. Vaikka mukamas teen tän kaiken, jotta voin olla kivempi ja ihanampi muita varten. Mut ei. Mun kivut ja taistelut on jättänyt kovat arvet. Mä olen kyynistynyt, liian uupunut olemaan aidosti kiinnostunut muista. Huomaan, että väsyn hirveästi ollessani muiden kanssa. Mä yritän, mutta tuntuu etten onnistu tässä ihmissuhteiden maailmassa. Mulla ei riitä lahkeet siihen. Oonko vaan yksinkertaisesti liian väsynyt? Kysyin mun mieheltä tänään: "Olenko mä negatiivinen ihminen?" Vastaus oli kyllä. Aika. Tää romutti mun käsitys itsestäni. Luulin tosissani, että mä jaan hyvää ympärilleni ja kannustan muita. Mutta oon lähiaikoina huomannut, että mä tökin, sörkin, arvostelen arvostelijoita eli oon tekopyhä ja kaiken kukkuraksi vaadin ihmisiltä. En ota vastuuta omasta voinnista vaan vaadin muita "pelastamaan" minut. Kohtaamaan miut. Näkemään ja kuulemaan miut. Ja tää jos mikä on erittäin raskas ja epäreilua. Imen mehut ihmisistä mun ympäriltäni. Olenko sellainen, kuten olen toivonut, että musta kasvaisi?





Kun ihminen voi huonosti, se heijastuu lähiympäristöön. Se näkyy sanoissa, teoissa ja olemuksesta. Kukaan ei huvikseen ole kusipää. Vaikka oon tiedostanut tän itsessäni jo useamman kuukauden, niin en osaa lakkaa olemasta se perseenreikä. Tiedän, että läheisimmille pystyy olemaan inhottava, koska ne ei sua hylkää. Mutta missä menee raja? Oon hokenut, etten halua olla rakkaimmilleni inhottava. Mutta mitä jos musta ei ole mihinkään muuhun nyt? Kuinka pitkään tällainen vaihe sitten kestää? Alan herätä siihen, etten ole kiva. Ja aion tietoisesti muuttaa käytöstapojani. Mutta oonko repinyt niin monta kertaa haavat auki, että ne ei edes ehdi arpeutua?






Oon aiemmmin Hunkkelin (toinen persoona 15v) kanssa kirjoittanut tässä raflaavan mietteen positiivisuudesta. Mutta oonko juuttunut nyt negatiivisuuteen ja synkkyyteen? Pyörinkö mie tahallaan siinä pohjassa, koska se on tuttu ja turvallinen? Voiko olla, että parempi ois olla olematta positiivinen tai negatiivinen vaan ottaa asiat vastaan ihan sellaisina kuin ovat. Yrittää olla lokeroimatta itsensä mihinkään. Mä olen mä. Ja mie oon tätä kaikkea. Sekoituksena. En pyri positiivisuuteen, mutta en halua negistellä turhaan. En halua uuvuttaa ihmiset mun ympäriltään. Pelkään kyllä, että kaikilla on rajansa. Enkä tahdo rakkauden olevan kestämistä. Tahdon voivani antaa jotain maailmalle. Tahdon, että voin rakastaa ja välittää. Ja se olisi se mikä näkyisi. Vaikka mua on satutettu, niin ei mun tarvitse olla uhri koko loppuelämän.





Tervetuloa uusi askel. Uusi porras elämässä. En jätä sinua sisimpääni, mutta en käännä enää selkää muille <3

keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

Onko lihavuus epäonnistumista?

Varoitus! Kaikissa näissä kuvissa saatan näyttää lihavalta.


Tässä maailmassa ja tässä ajassa ihannoidaan hoikkia ja lihaksikkaita ihmisiä. Sellaisia vartaloita koetaan kauniiksi, terveiksi ja normaaleiksi. Useimmat mitä poikkeaa siitä, on sitä vastaan. Ulkonäkökeskeinen kulttuuri on myrkyllistä ja monet eivät edes kyseenalaista tätä ihannetta. Itse kuulun näihin. Vaikka tiedän ja olen nähnyt lukuisia kauniita ihmisiä, joiden kauneus on paljon enemmän kuin miltä näyttävät, niin on silti viehättävyys ollut itselleni kovin suuri arvo. Se on iskostettu niin syvälle, etten osaa päästää siitä irti vaikka kuinka paljon pyristelenkin. Olen ristiriidassa arvojeni kanssa. Haluan oppia vaalimaan kauneutta, mutta myös avartamaan näkemystäni siitä.







Niinkuin tässä tekstissä, kerroin sisäisestä taistelustani painon kanssa, joka ei näkynyt hirveästi ulospäin. Pitkään masennusta sairastuttuani ja kovassa stressissä ollut vartalo alkoi oireilemaan laihtumisella ja uupumisella. Mutta tällainenhän ei pistänyt mun mielen hälyttämään, sen sijaan jopa olin salaa tyytyväinen siitä, että kuihduin. Vasta kun aloin lihomaan niin huomioin, että kroppani ei nyt voi kovin hyvin. Olihan se yrittänyt hälyttää niillä kivuilla ja ruokahaluttomuudella, jonka takia laihduin pienestä vartalostani vielä lisää 2013 kun olin alipainoinen. Mutta en ollut kovin hyvä kuuntelemaan.

Tässä yhteiskunnassa kun eletään, niin oli normaalia, että laihtumisesta tokaistaan ihailevasti kuin taas lihomisesta saatetaan heittää "huumorintajuinen" ja moittimisen tapainen vitsi. Niin vietnamilaiset kuin suomalaisetkin ovat suorasanaisia ja rehtejä omasta mielestään, kun arvostelevat muiden ulkonäköä tai mitä vaan pinnallista. Valitettavasti olen vietnamilainen-suomalainen, ja näitä totuuden laukaisijoita löytyy lähipiiristä ihan liikaa. Nyt lihavuudestani olen kärsinyt jo monta vuotta kilpirauhasen vajaatoiminnan takia,lohtusyönnillä ja liikkumattomuudella. Tiedän, etten voi hyvin, mutten usko, että ruoskalla saan pysyviä ja hyviä tuloksia terveyden kannalta. Olen ollut laiha, enkä silloin todellakaan ollut terve. Mutta vaikka olen sairas, niin oonhan muutakin?





Tänäänkin olen itkenyt siitä, kuinka on niin paljon paineita olla jotain mitä en vielä ole. Hoikka ja hyväkuntoinen. Niin mieleltään kuin vartaloltaan, sillä ihanteeni ei ole muuttunut. Vaikka olen huomioinut enemmän erilaisia vartaloita ja ihailen uimahalleissa kuin kauniita ovat naiset ja niiden vartalot! Olen ihan liikaa sättinyt tätä kroppaa syyttelyllä ja ilkeillyillä. En ole ollut kiitollinen ja rakastanut vartaloani, niinkuin sitä kuuluisi arvostavan.

Uskon, että kun vartalolleni on tehty väkivaltaa, niin en ole pystynyt tajuamaan, että minun kuuluisi varjella sitä ja olla itselleni mahdollisimman hellä. Olen matkinut hyväksikäyttäjiä ja käyttänyt vartaloani esineenä, jotain millä saavuttaa ja tyydyttää tarpeita. Enkä tarkoita vaan seksuaalisesti vaan ihan yleisesti. Vartaloni on ollut välineenä egon pönkitykseen, sillä olen teinistä asti tajunnut kuinka tää maailma toimii. Viehättävät ihmiset ovat "arvokkaampia" ja siten aina pyrkinyt vain kiillottamaan sen oman pinnan. Ihan sama kuin paljon paskaa sen alle piilottaa, kunhan on pinta hyvä. Ja tää on SAIRASTA.







Mielenterveyspotilaana huomaan, kuinka ulkonäkökeskeinen saattaa olla myös tää systeemi, jossa pyöritään. Harvat näkevät pinnan alle, vaikka ovatkin hoitoalalla. Mutta kiittäköön, että sentään löytyy niitä helmiä. Kunpa niiden armollisuus ja kyky voisi levittää tasaisesti koko populaatioon. Aina voi haaveilla. Ja vaikuttaa omalla tavallaan.

Jos seuraavan kerran, kun olet koko päivän tsempannut, että pääset suihkuun sen 3vkn sängyssä makaamisen jälkeen ja henkilökunta sanoo, että voit ihan hyvin kun habitus sanoo niin. Tai seuraavan kerran, kun olet dissomaniassa tälläytynyt todella kuntoon ja ihmiset luulee, että voit todella hyvin, koska ulkonäkö sanoo niin. Sen seuraavan kerran, voit avata ja kertoa sen todellisuuden. Sen faktan, että sinuun sattuu, sinä et voi kovin hyvin. Ja pyydä apua. Jos sitten sen seuraavan kerran kun törmäät tuttuun, et sano silloin ihailevasti kun hän on laihtunut tai moiti, kun siskosi on lihonnut, vaan kysyt heiltä lämmöllä: "Miten voit?"






Miten puhuisit parhaalle ystävällesi?


Lihavuus tai laihuus ei ole epäonnistumista tai mitenkään ihmisarvoa mittavaa. Niinkuin siskontyttöni sanoo, se on vaan koko. Sinä ja minä ollaan paljon enemmän kuin mitä meidän koko kertoo. Voi se toki olla epämieluisa ja epävarmuutta tuova asia, mutta muista, me olemme paljon enemmän ja todellinen kauneus on kokonaisuutta. Voi olla täydellisen näköinen ihminen ja sisältö on täyttä kakkaa. Voi olla myös ruma ja täynnä kakkaa. Kakkaa meissä kaikissa on jokatapauksessa, joten. Yritetään olla olematta nihkeitä nipottajia meidän ulkonäköä kohtaan. Opetellaan olemaan kilttejä ja reiluja itsemme ja vartaloamme kohtaan, jooko?



Yksisarvinen masennusmatkoiltaan

Miun blogihiljaisuus ei johdu kesälomasta eikä lomasta, vaikka reissulla oon ollutkin. Nimittäin masennusmatkalla. Totesin tä...