Romahtaminen avaa uuden mahdollisuuden löytää oman polun

 

Useimmiten ihminen viihtyy ja haluaa olla mukavuusalueellaan. Huomaan, että vaikka niin sanotusti joskus haastaan itseäni, haastan kuitenkin siinä alueella, jolla todennäköisyys onnistua ois suuri enemmin kuin menisin itseäni synkimpiin kohtiin ja tökkisin. Kuka tahtoo muka epämiellyttävyyttä? Minäpä vastaan; Ne, jotka todellisesti haluavat kehittyä. Vaikka se tarkoittaisi oman synkän itsen kohtaamista tai suolla rämpimistä ilman selkeää päämäärää. Sillä usein kuntoutuminen tuntuu siltä. Oman polun raivaamista, itsensä uudelleensynnyttämistä, oman paikan löytämistä ja paljon epämukavien tunteiden läpikäymistä ja hyväksymistä. Mutta mitä on ennen kuntoutumista? Valitettavan usein: romahtaminen.

 

 

Kun romahdin totaalisesti noin 10vuotta sitten, lankoni totesi että kun kuminauhaa venyttää liikaa, se katkeaa. Näin tapahtui minulle. Ja näin tapahtuu monelle. Ehkä myös sinulle, koska löysit tien tänne? Harvoin muutamme tuttuja tapojemme, ellei ole pakko. Tää "pakko" voi olla sairastuminen fyysisesti, läheisen kuolema joka herättää ajattelemaan tai sitten mielenterveyshäiriö. Mitä muuttamaan, jos elämä sujuu. Sujuminen voi vaan tarkoittaa monelle selviytymistä ja henkisien rajoitteiden kanssa elämistä, vaikka se ulottuu samalla tavalla elämään kuin kivi kengässä, joka aiheuttaa virheasennon ja näin aiheuttaa kipua jokapuolelle kehoa. Käsittelemätön trauma kuormittaa ja rasittaa tutkitusti mieltä ja kehoa. Se vaikuttaa kaikkeen, mitä teet, mitä ajattelet ja miten toimit. Se luo pohjan, miten näät ja koet maailman. Miten hyvin voit ottaa osumia elämältä ja palautua. Kun traumaa ei hoida, se vie sinun kapasiteetti olla täysinäinen sinä ja blokkaa siksi mahdollisuuksia elää ja voida kokonaisvaltaisesti hyvin.

Moni yllättyisi, jos ymmärtäisi mihin kaikkeen hoitamaton kipu voi ylettyä. Yhä useampi meistä tässä yhteiskunnassa masentuu nykypäivänä. ihmetellään, että miksi. Miten masentua kun on katto pään päällä ja maha täynnä ruokaa. Usein masennus näyttäytyy kun ollaan yritetty liian pitkään kestää ja elää niiden hoitamattomien kipujen kanssa. Elämä voi näyttää ulkoapäin, että kaikki on hyvin ja sitten joku romahtaa. Yleensä tässä on kyse siitä, että kun ei tarvitse enää selviytyä, jää tilaa ja aikaa käsittelemättömien tunteiden ja asioiden nousun tietoisuuteen, koska ihmisen mieli pyrkii kaikesta paskasta eroon kuten kudos hylkii vierasesineen. Tai toisena tapauksena on, kun joku putoaa kuiluun kun elämä tuo vastoinkäymistä. Pienikin tippa riittää ja avaa pahan olon padon. Tää taas on sitä, että liikaa on liikaa. Kapasiteetti kestää kipua on vaan rajallinen määrä ja kuormittuneena ei palaudu. Siksi rikkinäinen suoja on korjattava, jotta vaikeista asioista selviytyminen ois rakentavaa eikä koko pakkaus pohjineen hajoais jokaisen pomppuun tiellä. Masennus on mielen keino kertoa, että koneisto on hajalla ja ohjelmointia pitää uudistaa, sillä vanhat keinot selviytyä ei enää toimi. On aika pysähtyä ja huoltaa itsemme. 

 

 

Oletko kuullut yli sukupolvien kulkeutuvasta traumasta? Vaikka kokisit, ettet olisi luultavammin traumatisoitunut kovinkaan paljon, niin totuus voi olla aika kaukana. Harva meistä on sellaisesta suvusta, ettei meidän esi-isät olisi olleet sodassa tai kokenut väkivaltaa erilaisin tavoin. Ja vielä harvemmin nää traumat olisi käsiteltyjä rakentavin ottein, eikä esimerkiksi tukahdutettu viinalla tai mykkäkoululla. Trauma jättää jälkensä dna:han, joten sen lisäksi, että seuraava sukupolvi saisi perinnönsä kasvatusympäristössä, saamme myös geneettisen perimän käsittelemättömistä traumoista. Eli summatusti: kaikki taakka mitä kannamme, ei välttämättä ole edes elinaikanamme tapahtuneita tulehdustiloja vaan usein kannamme myös vanhempiemme ja isovanhempiemme kipuja, joita ei pystytty sillä voimavaralla mitä oli, niin hoidettua.

En tarkoita, että sukupolvemme tehtävä on käydä kaikki paskat läpi, mitä muut ei kyennyt. Ei. Kaikki ovat todennäköisesti tehneet sitä, mitä ovat sillä pohjalla pystyneet. Sillä tiedolla ja taidolla mitä olivat omaksuneet. Kaikkeen ei voi kyetä, siksi en koe, että olisi vastuumme poistaa sulkupolvien yli vuotavan kivun vaan ehkä tehtävämme on aloittaa sen kaivamisen työn. Olla tietoinen tästä kulusta. Antaa anteeksi edellisille ja pyytää anteeksi seuraavilta, että niillekin jäi kaivattavaa ja putsattavaa. Kukaan ei halua juuttua menneisyyteen, mutta usein juuri siksi jumitumme, kun emme kykene kohtaamaan menneisyyttä. Eikä menneisyyden kohtaamista tarkoita, että ei nouse ahdistus tai suru kun traumaa miettii, vaan juuri se, että niitä tunteita nousisi. Viha, katkeruus ja suru. Kaikki negatiiviset tunteet. Pettymys ja epävarmuus. Juuri nää epämiellyttävät tunteet ovat usein ne tukahduttetut ja vaiennetut. Kun niitä ei purkaa, ei traumaa voi käsitellä läpi. Eikä tää matka ole yleensä kovin kivaa, mutta niin tarvittavaa, jotta vois kulkea sitä todellista ja rehellistä itsemme kohti.

Onko se pelottavaa?Toki. Onko se ahdistavaa? Aivan varmasti. Onko mitään muuta tietä onneen? Aidoimpaan rauhaan? En usko. Pinnalliseen rauhaan voi toki löytyä keinoja. Ja jotkut voi välttäen elää läpi elämän. Mutta sellaista elämää en tahdo. Tahdon löytää itseäni, tahdon löytää polun kotiin.

 

Kiitos järjestelmälle

Harva meistä pystyy nyt olla kuulematta tai lukematta pandemian aiheuttamista häiriöistä ja vaikeuksista. Haluan olla olematta osaa sitä hysteriaa ja tuoda näkyville asioita, mitä ollaan ehkä aiemmin pitänyt itsestäänselvyytenä ja mitä nyt tämän kaiken jälkeen osaa erilailla arvostaa. Miulla oli jo ideana pitkään kirjoittaa kiitoskirjeen hyvinvointivaltiollemme, mutta nyt ajankohta on sitäkin parempi.

Olen elänyt melkein koko elämäni köyhyysrajan alapuolella. Lukuunottamatta niitä muutamia vuosia, jolloin olin töissä lähihoitajana, vaikka ei silloinkaan tulot olleet kovin suuret. Köyhänä oon saanut nähdä omin silmin, miten tämä niin byrokraattinen yhteiskunta kohtelee vähimmäisiään ja hädässä olevaa. Useimmat meistä varmaankin kokee järjestelmää kovin kylmäksi ja kasvottomiksi. Jopa epäinhimilliseksi ajoittain. Kyllä miekin joskus allekirjoitan tätä, mutta pakko sanoa, että oon saanut usein nähdä, ettei se todellakaan ole koko totuus.

 

Maahanmuuttajana jo elämäni ensimmäisillä vuosilla sain tukea perheeni kanssa valtiolta sellaista muotoa kuin pysyvä ja turvallinen koti. Ei suurempaa lahjaa voi ihminen saadakaan. Saimme tukiperheitä ja henkilöitä, kun saavuimme Suomeen, meidän uuteen kotimaahan. En itse muista niistä ajoista mitään, mutta olen kuullut paljon ja tiedän muutamia henkilöitä nimeltä, jotka ovat olleet meille tuki ja turva niinä ensihetkillä uudessa asuinympäristössä. Kotiuduttua ja jaloilleen päästyämme emme pitkään tarvinnut tukimuotoja, mutta isän yrityksen mentyä konkurssiin haimme taloudellista tukea kunnalta. Muistan meneväni nuorena tulkiksi vanhemmille sossuun ja ihmettelin kuin saimme asiallista kohtelua vaikka olimme "luukulla". Hävetti tuolloin ihan liikaa, että oltiin niin köyhiä, että jouduimme niellä ylpeydemme ja pyytää rahaa elämiseen. Tää on kasvonsa menettävälle kansalle suuri kolaus egoon.

Isän ja äidin eron jälkeen oirehdin niin paljon, että minnuu lähetettiin nuorisopsykiatriselle ja vaikka tää oli kokemuksena ei kovin lämmin, niin jälkeenpäin miettii, että minusta yritettiin huolehtia ja minusta välitetään ihan muuallakin. Teininä tutustuin seurakunnan nuorisotyöhön ja se oli yksi elämäni tärkeimmistä tekijöistä. Se oli miun pelastus vaikka en tullut uskoon, mutta sain kokea inhimillisyyden ja ihmisten aidon välittävyyden. Olin ekaa kertaa elämässäni osa jotain konrkreettista ja tärkeää yhteisöä.

Äitini menetti työkyvynsä saatuaan aivoinfarktin 50vuotiaana, saimme taas todistaa kuinka tämä maa huolehtii asukkaistaan. Hän sai työkyvyttömyyseläkkeen. Yksinhuoltajana pienellä eläkkeellä ei pitkälle pötki, mutta selvisimme ihan hyvin, kun sisarukset piti yhtä ja huolehti äidistä ja miusta. Aloin olla opiskeluikäinen ja muistan kuin iso juttu oli saada matkatukea, kun sillä pääsin kaikkiin paikkoihin. Pienet jaksot, kun etin töitä, minulla oli vastassa työkkärissä auttavaisia ihmisiä, jotka kuunteli kun suu vaahdossa kerroin miun elämänsuunnitelmista. Ne otti mua tosissaan ja auttoivat sen mitä pystyivät.

 

 

Sairastuttuani todella sukelsin syvälle systeemiin. Olin sen armoilla. Ei ollut mitään voimia pyrkiä mihinkään itse ja osaavan hoitohenkilökunnan takia pystyn olla nyt tässä ja kirjoittaa tätä, enkä esimerkkiksi haudassa. Sain hoitoa hoitajilta, lääkäreiltä, psykiatreilta ja Kela tuki psykoterapian muodossa. Monesti rahojen ollessa vähissä saimme tukea mieheni kanssa sossusta ja myös seurakunnasta. Nyt tänne muutettuani sain tukihenkilön ja sos.tt on mukana vahvasti kuntoutuksessa. Lukuisat kohtaamiset polinikoilla, osastoilla, terveysasemilla, toimistoilla, ambulanssissa ja kotona ovat saaneet sen aikaan, että minä alan pärjätä paremmin tässä maailmassa. Alan nähdä jo sen, että jonain päivänä voin mahdollisesti antaa takaisin ainakin veromaksun muodossa ja ehkä jopa enemmänkin.

Jokainen meistä, joka on joskus saanut tukea valtiolta tietää sen kirotun kauhean nipun paperia ja lukuittain pykäliä, mitä pitää ymmärtää tavallisena pulliaisena, jotta voi saada oikeutetun tuen. Mutta kuinka usein tai useat meistä tunnustaa kiitoksen niille, jotka niitä päivittäin käy läpi ja on osana tätä "kylmää koneistoa"? Kun jokin ei mene niinkuin pitäisi, me valitetaan. On kansalaisvelvoitekin ilmoittaa järjestelmän virheistä, jotta sitä voidaan korjata. Vähän kuin tietokoneen järjestelmässäkin havaitaan vika, niin siitä ilmoitetaan, jotta voidaan parantaa ja saada aikaan paremmat versiot käyttöön. Näin tääkin valtio toimii. Se ero tässä on, että tän koneiston osina on ihan oikeita ihmisiä, joilla on omat tunteet ja ajatukset. Vaikka he ovat valtiolla töissä, niin heitäkin pitää kohdata ihmisinä. Jos potilaina ja asiakkaina kaipaamme ja vaadimme inhimillisyyttä niin meidänkin pitää antaa jotain takaisin. Liian usein kuulen valitusta ja ihan liian harvoin kuulen kiitosta kun puhutaan Kelasta, työkkäristä, sossusta tai terveydenhuollosta. TIEDÄN, kaikki eivät meistä ole näin onnekkaita kuin mie, joka on saanut nähdä usein kasvot systeemin takaa, mutta väitänpä, että tässä on myös usein asenne joka estää meitä näkemästä. Kaikki kohtaamiset, mitä miulla on ollut eivät todellakaan ole kehumisen arvoisia, mutta usein on ja sitä haluan tässä kailottaa.

Olen kiitollinen. 

 

Ilman tätä valtion pitkään kypsytetty pykäläviidakko- byrokraattista järjestelmää en olisi tässä. Eikä olisi meidän perhekään. Aina on parantamiseen varaa, järjestelmästä voisi tulla vielä inhimillisempi ja lämpimämpi. Ihmiset, jotka ovat osina voisivat olla vähemmän robottimaisia ja viedä asiat eteenpäin sellaisella otteella, miten he toivoisivat vietävän, jos kohteena olisivat he itse. Mutta parantamisen varaa ei ole vaan systeemin vastuulla vaan jokaisella meillä. Me ollaan kaikki yhdessä tätä jättimäistä yhteisöä nimeltä yhteiskunta. Me jokainen pystymme vaikuttamaan asioihin. Eikä välttämättä tarvitse mennä eduskuntaan asti, vaan ihan jokaisella pienellä teoilla ja sanoillakin on merkitys. Hymy ja lämmin kiitos ei maksa mitään ja tuottavat vaikka mitä hyvää. Inhimillisyys ja välittäminen on mun korvaan aika hemmetin hyvä rakennuspohja kaikelle.

 

 

Tää aika nostattaa paljon pelkoa ja ahdistusta. En vähättele kriisiä vaan haluan muistuttaa ja muistaa itse mitä meillä jo on ja mistä voisimme olla kiitollisia.

Ja niille, jotka haluavat alleviivata Kelan tai jonkin muun tahon epäoikeudenmukaista toimintaa niin kerron sen, että meidän taloudesta halutaan periä takaisin n. 7000e takaisin. Syistä, jotka eivät olleet meidän vaan ihanien pykäleiden ansiosta. Että en kyllä elä hyvinvointivaltio-kuplassa, mutta nään tän kaiken kokonaisuuden. Ei mikään ole niin mustavalkoista. Kaikissa on hyvää ja pahaa, sekä vähän siltä väliltä. Ei unohduta katkeruudelle ja muistutetaan itsemme ja toisemme hyvistä asioista.

Eli toiston kunniaksi heitän kysymyksen teille? Mitä kaikkea hyvää meillä on ja mistä voisimme olla kiitollisia?'

Joku voisi kivittää miut näistä mielipiteistä, mutta tavallaan rakastan tätä pysähtyneisyyttä ja tän kriisin tuomaa yksinkertaisuutta. Koen, että ollaan liian pitkään liian kauaksi liputtu pois inhimillisyydestä sokeutuen turhasta kiireestä. Tää riisuu kaiken ja jättää jäljelle tärkeimmät. Tästä on ihan hyvä lähtee taas rakentaa. Jokainen voi pohtia, mitä voi tehdä tämän yhteiskunnan hyväksi ja tärkeimpänä, toistemme hyväksi. Nyt jos koskaan ois aikaa pysähtyä ja pohdiskella tärkeitä.

Voikaa hyvin <3

Voitko olla yhteiskuntakelpoinen vaikka sairastat?

Paljon olen pohtinut omaa arvoani ihmisenä ja yhteiskuntajäsenenä, varsinkin nyt n. 10vuotta sairaana olleena. Mikä määrittää sen, että on yhteiskuntakelpoinen?

Olen aasialaisesta perheestä, joten meille on pienestä lähtien opetettu ahkeruuden ja yrittämisen jaloa taitoa ja usutettu töihin niin pian kuin on vaan mahdollista. Muistan kuinka kun olin 6-9 vuotias, meidän perheellä oli tuotu kotiin töitä tehtaasta ja yksi rakkaimmista muistostani oli, kun koko perhe yhdessä tehtiin joulukyntelikköjä. Jokaikinen osallistui ja teki sitä mitä osasi ja pystyi. Laillisesti pilkkua viilaten tämähän on lapsityövoimaa, mutta köyhässä vietnamilaisessa perheessä tämä on normaalia ja opettavaista. Sitä se minulle oli. En ikinä kokenut, että minua painostettaisiin vaan se on osallistuttamista, kun sain olla osana tärkeää tehtävää. Se oli minulle leikkiä. Kun väsyin niin sain levätä.

Sitten myöhemmin meidän perhe sai työpaikkoja leipomosta. Veljet kuskasi tuotteita, äiti ja vanhimmat siskot leipoi ja nuoremmat siskot oli myymälässä. Vaikka siellä minusta ei ollut hyötyä niin olin mukana leipomossa ja sain ihmetellä ja "auttaa" leipomisessa. Välillä menin veljien mukana kuskaamisessa ja sitten siskojen mukana myymälöihin nukkuu takahuoneeseen, kun muut teki töitä. Tää oli mun lapsenvahti. Kun minusta tuli tarpeeksi iso eli 13v niin sain itekin kokeilla olla myymälässä myyjänä. Sitten aloin tehä keikkaa ja myöhemmin viikonloppuja satunnaisesti ja kesätöitä.

Lapsuus on minulle hämärää aikaa, DID-potilaana käsitän nyt miksi minulla ei ole selkeää tai välttämättä johdonmukaista aikajanallista muistia elämästäni. Nämä mitä kerron on pieniä hetkiä sieltä sun täältä joita nyt yritän yhdistää.
Oon siis ollut koulussa tai töissä aina. Pisin aika jolloin en ollut töissä oli 1-2kk joskus 18vuotiaana, kun jäin määräaikaisen työn jälkeen hetkeksi työttömäksi ja voi sitä stressiä, mitä koin kun hain vimmatusti töitä joka ikinen päivä. Olin jotenkin päätellyt, että maahanmuuttajana minua katsotaan erittäin kieroon, että olin työtön. Se oli häpeällistä, että en ollut hyödyllinen ja tehnyt töitä. Mähän olen luuseri ja sluipailija kun olin joutavana. Sitten sain kahta työpaikkaa ja aloitin toisessa. Sen jälkeen olin jälleen taas töissä tai koulussa ja välillä molemmissa samaan aikaan, jotta riitti rahat elämiseen.

Taaksepäin katsoneena yritän miettiä kuin aikaisin aloin oireilemaan. Dissoa on ollut todennäköisesti koko elämän, mutta masennus tuli kuvioon ehkä 7vuotiaana. Seuraavat masennusjaksot oli sitten 12v, 14v, 18v, 20v ja 23 vuotiaana luhistuin täysin. Ei edes DID auttanut minua pitämään kaikki kasassa vaan muutettuani pois traumaympäristöstä toiselle puolelle Suomea kestin jonkin aikaa olemalla kiireinen. Mutta kun lopetin koulun ja irtisanouduin töistä, niin pysähtyminen antoi tilaa omalle pahalle ololle, jota olin pakoillut kaikki vuodet. Olin yliahkera omaan vointini nähden ja en todellakaan kuunnellut omaa vartaloa tai mieltä, kun ne yritti pistää kapulat rattaisiin masentumalla ja vatsaoireillulla. Olin koulussa huippu, kunnes en enää yksinkertaisesti jaksanut ja menin loppututkinnot siitä mistä aita on matalin. Töissä olin pirteä ja reipas, sitten kotimatkalla mietin tauottomasti ajavani päin kalliota jotta kuolisin. Kun on DID, eli montaa persoonaa, niin voit olla mitä vaan laidasta laitaan eikä kovin johdonmukainen.

Tämän verran siis työhistoriastani. Palataan siihen pohdintaan, mihin oon päättynyt nyt, kun oon ollut tuilla jo vajaa vuosikymmenen?

Sairastamien on ollut iso kolahdus omalla identiteetille, joka on rakennettu siihen totuuteen, että en ole MITÄÄN jos en ole hyödyksi muille. Oma arvo oli yhtäkkiä ei mitään. En pystynyt antamaan kenellekään mitään, ainoastaan vein ja sain. Oli pakko kohdata oma itsensä, romuttaa vanhat arvot ja rakentaa murusista uuden egon. Kun oli syvimmässä liejussa, ei jäänyt aikaa pohdiskeluille. Oli riittävä, kun selvis päivästä. Ja oma kritiikkiä itseään kohtaan sekä ruoskiminen, että on maailman paskin ei auttanut kyllä vapauttamaan energiaa uudelleenrakentamiseen. Sitten pahimman masennuksen ohitettua alettiin kaivaa traumoihin. Tai ei niitä tarvinnut enää kaivata, sillä ne nousi silmille ihan oikeassakin elämässä oikeudenkäynnin myötä. Silloin leijui jossain toisessa ulottuvuudessa ja oma kokemus omasta arvosta oli tarvitseva, rasite ja taakka.

 

Nyt kun on oikeasti kuntoutuja eikä selviytyjä enää, niin alkaa hahmottaa oma paikka tässä maailmassa. Ehkä en olekaan ihan turha vaikka kipuilin ja kipuilen. Ehkä oon pystynyt antaa samalla paljon vaikka veinkin paljon. Eikä aina tarvitse olla edes tasan. Joskus on aikoja jolloin voi antaa älyttömästi, sitten on aikoja, jolloi on roolissa saaja. Vaikka en ole vielä töissä ja maksa suuria summia pyörittämään yhteiskuntaa, niin voin osallistua maailmanmenoon omalla tavallani. Jokainen voi antaa, jos niin haluaa. Eikä oma arvo todellakaan ole mitattavissa ainoastaan valuutalla nimeltä raha. Se on vaan yksi muoto. Ihminen voi vaikuttaa ja vaikuttaakin ihan sama haluatko niin. Sinun ja minun jokainen teko vaikuttaa meidän ympärillä oleviin ja ympäristöön. Vaikka mielenterveyspotilaina emme pysty osallistumaan taloudellisesti paljoa, niin pystymme silti ihmisinä antaa. Jakamalla hyvää tehdään arvokasta työtä, mitä ei voi mitata. Voit valita, oletko kusipää vai et. Joskus pieni hymy tai mukava lausahdus voi pelastaa toisen päivän, ellei muuta kokonaan hänen elämänsuuntaa.

Olen sitä mieltä, että kusipäilläkin on syynsä. Olen useinkin itse kusipää. Kun on niin paha olla itsellään. Mut jokainen joka tunnistaa oman kusipäisyytensä voi hetkeksi pysähtyä ja analysoida. Mistä miun oma paha olo kumpuaa, mitä voin tehdä asialle? Ehkä sie et ole saanut tarpeeksi, et itseltäsi etkä muilta ja jäit katkeraksi. Muilta ei välttämättä voi vaatia, mutta itseltäs voit. Voit alkaa vaatimaan sitä, että pidät huolta itsestäs ja alat oikeasti välittämään itsestäs. Sä olet arvokas ja lähin ihminen, mitä voi olla koskaan itselles. Miksi et tekisi hyvää itselles? Miksi muka et ansaitsisi hyvää? Ne, jotka on sua satuttanut ja toitottanut, että et ole tarpeeksi hyvä ovat paskanjauhajia. Ne on aivopessyt sua luulemaan, ettet ole arvokas.

Me kaikki teemme virheitä ja mokataan. Aina ei voi, eikä todellakaan tarvi olla mukava, ystävällinen tai hyvä. Mutta meillä jokaisella on oikeus ja vastuu valita. Mikä on meidän osa tässä maailmassa ja maailmankaikkeudessa? Mitä haluat antaa eteenpäin ja mitä haluat jättää jälkeesi? Mieluummin mukava ja kiltti työtön, kuin töissä käyvä ääliö. Sitä mieltä olen. Jos pystyt olla sekä hyvä ihminen, että veroja maksava niin onneksi olkoon! Kaikista meistä ei ole kuitenkaan siihen, eikä tarvikaan. Joillakin on annettu enemmän paskaa kannettavaksi ja joillakin on syvempi kuoppa, mistä ponnistaa. Kaikki ei ole tasan annettu, niin miksi pitäisi olla tasan myös annettuna takaisin? Se ei tee susta tai musta huonompaa. Jos pyrkimys on suuntaan hyvä, niin ei voi mennä hirveästi pieleen.

Joten. Lakkaa häpeämästä itseäsi sen takia, että olet työtön tai sairas. Voit antaa monella tavalla. Löydä se SUN tapa olla osallisena yhteiskuntaa, jos et pysty töissä käymään. Hoida itseäsi jos olet kusipää. Löydä syy olla olematta. Välitä itsestäs ja sua ympäröivää. Olennoista ja luonnosta. Ne, jotka saa paljon, antavat paljon. Ne, jotka antavat paljon, saavat paljon. Kliseistä ja siirappimaista?Joo. Mutta tulin metsästä levänneenä, niin oon vähän sillä tuulella.

Sä ja mä ollaan arvokkaita. Ei se haittaa vaikka viet ja joudut ottamaan. Kyllä sä annat paljon samalla nyt ja tuut antamaan tulevaisuudessa, kunhan kivut hellittää. Oot vahva kun selviydyt ja yrität. Koittaa vielä se hetki, kun huomaat, että täällä voikin ihan elää eikä tarvi vaan selviytyä. Ansaitset hyvää <3