tiistai 14. elokuuta 2018

Kyllä, olen pinnallinen









Tänään

14.8.18


Kivemmin sanottuna, olen esteettinen ihminen. Nautin kauniista asioista ja tykkään olla itse nätttinä. Kun näen kadulla hyvin pukeutuneen ihmisen, minulle tulee siitä innostunut ja ihastunut olo. Kun kuljen luonnossa ja näen jonkun lehden olevan juuri oikeassa asennossa aurinkoon nähden, minulle tulee siitä levollinen ja tyydyttynyt olo. Tykkään kulkea kameran kanssa ja mallailla kauniita asetelmia. Eihän tämä ole pinnallisuutta? Ei niin.

Se, että arvostelen ja kategorisoin ihmisiä, eläimiä ja tavaroita niiden ulkomuodon mukaan on pinnallisuutta. Teen sitä jatkuvasti, vaikka olen alkanut olla hyvin tietoinen siitä etten halua tehdä niin. Mutta se on minulle kuin hengittäminen, yhtä luonnollista. Tähän liittyy paljon häpeää ja syyllisyyttä, koska hyvä ihminen ei tekisi niin. Ainakaan omasta mielestäni. Tässäkin törmää arvosteluun, en anna asioitten ja ihmisten olla sellaisia kuin ovat vaan minulla on mielikuva siitä, miten ne voisivat olla. Mietin päässä, että jos teen näin ja noin, niin saisin tostakin paljon kauniimman. Ei siinä mitään, minulla on silmää kauneudelle ja uskon, että siitä on paljon iloa itselleni kuin muillekin. Mutta siihen ei saisi jumittua. Tai pitää itsestäänselvyytenä ja pakonomaisesti, että KAIKKI pitää olla koko ajan kaunista.

Sairastumisen myötä oma ulkonäkö saati hygenia on jäänyt vähemmälle huomiolle. Kun on syvissä syövereissä, ei ehi juuri miettiä miltä näyttää. Saattaa olla hiukset likaisina, intiimialueet haisevina ja räät poskella ja silti olla olemassa. Saattaa olla, että asiat menevät uudelleen tärkeysjärjestykseen. Ei ole niin tärkeä, miltä näyttää vaan enemmänkin huomioi, miltä tuntuu. Kun alkaa noteerata ulkomuotoa, ymmärtää että nyt voi jo paremmin. On kapasiteettia huomioida kokonaiskuvaa. Koen, että sairastuminen on opettanut tän, että kokonaisuus on se tärkein, ei enää vaan pinta. Ehkä sen avulla vähennän myös muiden arvostelun. Kaikille ulkonäkö ei ole tärkein. Ja hyvä näin. Kaikilla meillä on omia vahvuuksia ja kiinnostuksen kohteita, eikä meitä voi laittaa samaan muottiin. Jos näät vastaantulijan, jolla on hiukset likaisina, älä arvostele vaan yritä ymmärtää. Et tiedä hänestä mitään muuta kuin pinnan. Älä tuomitse ihmistä kuoren takia. Maailmassa on paljon tärkeämpiä asioita kuin ne puhtaat hiukset.








Muoti ja pukeutuminen on ollut itselleni rakas harrastus jo 8 vuotiaasta asti. Aloin silloin huomata, että on kivaa olla nätti ja erikoisiin tilanteisiin pukeuduttiin ja laittauduttiin. Uskon tämän olevan myös kulttuurisidonnainen juttu. Vietnamilaiset ovat pinnallisia ja kauneuden palvojia. Pinta ja se mitä näytetään ulospäin on tärkeää. Siihen perustuu kai se kasvojen menetyskin. Häpeä ja syyllisyys painaa jos kulissi ei ole kunnossa. Sinua kohdellaan ja palvellaan paremmin, jos olet hyvännäköinen. Teininä aloin käyttää ulkonäköä hyväksi ja sain paljonkin huomiota sillä, että pukeuduin erilaisemmin ja muodikkaasti, enkä hukkunut massaan. Silloin älysin, että on hyvä olla erilainen, jopa niin sanotusti edelläkävijä. No, huomion saamisessa auttoi ehkä myös hivenen, että olen vietnamilainen pienessä suomalaisessa kylässä. Minun sukupolven kohdalla tää ei ollut enää negatiivinen asia tai kiitos minun fiksujen ja reilujen kavereiden, sain olla kuin yksi kaikista. Mutta ekstraa huomiota sai, kun oli hienoimmat ja kiinnostavimmat vaatteet. Piti olla parhaitten joukossa ja saada muiden ihailuja, että oi, kun tuolla tytöllä on tyyliä.

Nykyään kun on some ja muu informaatiokin kulkee nopeasti maasta maahan, on ulkonäkökeskeisyys lisääntynyt huomattavasti. Ei ole enää vaan rikkaiden ja kuuluisuuksien etu pukeutua hyvin ja tyylikkäästi vaan myös me köyhät ja varattomatkin voidaan leikkiä prinsessaleikkejä. Mutta sen mukana tuo myös vaateteollisuuden varjopuolet, sillä harva ihminen osaa enää itse ommella. Ennen jokainen nainen handlasi tämän taidon ja se kulkeutui sukupolvelta toiselle. Nykyään se on erikoista, että omistaa edes ompelukoneen. Vaatteita saa niin halvalla, miksi ostaa kallista kangasta ja tuhlata siihen myös aikaa ja energiaa? Olen pienituloinen, mutta haluan näyttää hyvältä. Sorrun usein shoppailuun ja materian haalimiseen, koska se täyttää ainakin hetkellisesti sisäisen tyhjyyden ja materiaalihimon. Tästäkin pyrin pois ja häpeän sitä, että useimmat vaatteeni on henkkamaukasta tai kiinasta. Tämä on sitä pinnallisuutta, kun haluaa ja on pakko saada kaikkea. Trendit muuttuvat ja niin mielikin. Tämä vaateteollisuuden sykli on kuitenkin niin hektinen, että jos haluaa olla edelläkävijä niin joutuu aika paljon shoppaamaan. Mulla on selkeästi addiktio tän suhteen. Se on mun salainen nautinto, teen sitä yksin ja sen jälkeen häpeän ja tunnen syyllisyyttä. Mutta silti mun pitää tehdä sitä lisää, koska se tuntuu niin hyvältä. Välittämättä jälkiseurauksista. 

Tiedän, olen epäeettinen ihminen tässä asiassa. Myönnän. Ristiinnaulittakoon minut tästä synnistä...tai mielellään ei. Ehkä mullakin saa olla synti, niinkuin kaikilla muillakin. Yritän oppia siitä pois, mutta en ihan heti vielä. Vielä mä tarviin tän täytteen. Kun saan enemmän oikeaa sisältöä elämääni niin tästä alan luopumaan. Eli ihan kohta. Ihan vielä hetki.








Itse rakastin vaatteiden tuunaamista ja ”ompelua”. En siis osannut ommella, enkä saanut oppeja mistään. Saatoin aloittaa hameen tekoa ja päädyin siihen, että minulla olikin toppi valmiina. Tästä syntyi kuitenkin kipinä pukuompelijan opintoihin. Uskon, että kun luo kaunista ja saa taikoa ihmisestä vielä kauniimman, on minun polkuni. Tai osa sitä. Miten sitten pääsen pinnalisuudesta irti jos aion työllistyä juuri sillä? Uskon, että kauneudella on puolensa. Se kun saa jonkun tajuamaan oman kauneudensa kauniilla puvulla, on mielestäni taidetta. Ja taide ei ole mitään ekologisinta lajia, mutta niin ravitseva ja tarpeellinen. Kun ompelen ja valokuvaan, minä luon ja kun saan olla luova, voin hyvin ja kuuntelen sisintäni. Mutta jos unohdan sen ihmisen sen puvun tai kuvan takaa, synnytän vaan lisää pinnallisuutta mitä kavahdan.

Anteeksi näistä blogin kauniista kuvista, vielä ei ole uskallus laittaa niitä rumimpia. Kun kirjoittaa avoimesti ja kipeistä asioistaan, ei mielellään raottaa myös visuaalisesti arkoista kohdistaan. Niinkuin aiemmin totesin, olen esteetikko ja rakastan valokuvaamista. Tää on kanava, missä saan toteuttaa tätä puoltani, olla luova ja kirjoittaa. Ehkä mun ei tarvitse olla niin haavoittuvainen kaikin puolin, että riitän. Suojelen sen verran itseäni, kun en pysty vielä vastaanottamaan tökkimistä.

Haluan oppia valjastamaan kauneutta ilman, että seuraan orjallisesti pintaa ja nään ainoastaan sen. En halua vaan keskittyä vaan ulkonäköön muistamatta kokonaisuutta. Tähän vie hetki jos toinenkin. Olen minä nyt pinnallinen, mutta huomaan, että olen myös paljon muutakin.






sunnuntai 12. elokuuta 2018

Seksuaalisuus ja oma arvo









16.6.13

klo 8.30


Jotenkin ollu tosi väsy ja levoton. Ajatukset hyrrää kauheasti.
Eilen tein aikataulut ja siivosin Olavin huoneen. Kävin kävelyllä kun en jaksanut kuunnella Höttöä. Yöllä menin nukkuu n. 12n aikaan. Oli aika rauhaton olo niin mietin mun miestä ja tein juttuja. Tulin ja sen jälkeen nukahdin aika äkkiä.

Heräsin klo 7. Luulin et on aamuyö.

Näin untaa kummituksesta joka oli hyvä versio E.T:stä. Se oli ensin pelottava ja mysteerinen kunnes uskalsin lähestyä sitä. Se oli mulle suuri tuki kun pelkäsin kaikkea. Sieltä tuli kaksi pumpattavaa lasten lelun näköistä nukkea ja ne seurasi toisensa. Oli yksi joka hymyili, toinen näytti vihaiselta. Se vihainen oli pelottava mutta kummitus sanoi että sitä pitää sääliä kun se oli se kiltimpi ja seurasi sitä toista vain koska halusi olla sen kaveri. Oli jotenkin pelokas ja jännittävä uni. Outo uni mut todentuntuinen.

Tuntuu ettei musta ole nykyään kovin paljon hyötyä kellekään. Kaikkea pitää opetella ja kehittyä. Ihan kuin lapsi. Pitäiskö melkein miettiä et kenestä ois mulle hyötyä? Tai ketä mä tarviin mun ympärille vaikeina aikoina. Mä jotenkin pidän tätä jaksona, joka menee ohi. Mut täähän on uusi alku. Osa elämää, pysähtymistauko. Jotenkin miettii jos osaisin jo paremmin, mut ehkä tää riittää vaikka en osaiskaan. Ehkä mä riitän tällaisena. Ainakin mun miehelle <3 siksi mä sitä rakastankin niin paljon.

klo 13

Nukahdin joskus 9n aikaan uusiksi. Nyt heräsin. Teki hyvää. Kai. Nyt on levännyt ja vähän turta olo. Ja nälkä.









Nyt

12.8.18


Seksuaalisuus sairaalla ihmisellä voi olla aika monimutkainen homma. Itselläni ainakin DIDn takia heittelee maasta kattoon. Käytän masennuslääkitystä masennukseen ja unettomuuteen. Oon huomannut, että nyt sen aikana seksuaalivietti on ollut heikompaa. Tai oonhan mä vanhentunutkin näinä vuosina hieman.  Ja ehkä pitkä parisuhde on vaikuttanut myös asiaan? Mut koen, että kun voimat menee selviytymiseen tai sairauksien oireiluun, seksiä haluu automaattisesti vähemmän. Miulla on persoona, jonka ainut tehtävä on tyydyttää Olavia. Jotenkin sairas ajattelutapa, että jos toinen ei ole tyydyttynyt niin on arvoton ja huono. Uskoisin sen lähtevän liikkeelle seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja ymmärtämättömyydestä. Sen persoonan tehtävä on olla jonkun huora. Inhoon käyttää tuota sanaa, mutta se puoli on itsestään ilmaissut näin.

Seksi on omasta mielestä parhaimmillaan kahden (tai monien) ihmisen yhteinen fyysinen ja henkinen kohtaaminen. Siinä yhtyy ja sulautuu hetkeksi kauniiksi symbioosiksi. Se voi olla hellää rakastamista tai rajua nautinnon lähdettä. Uskon, että seksi voi olla myös joskus vaan toisen hemmottelua. Kun haluaa antaa, eikä vaadi mitään takaisin. Mutta jos siitä jää itselleen vaan tyhjä olo niin siihen ei kannata ryhtyä.

Olen onnekas, että mulla on puolisona mitä huomaavaisin seksikumppani. Ja ymmärtäväinen. Sitä se vaatii, kun opettelee seksin uudelleen seksuaalihyväksikäytön traumamuistojen käsittelyn jälkeen. On ollut aikamoista vuoristorataa tää matka. Olen itkenyt seksin aikana, sitä ennen ja sen jälkeen. Kaikki eri syistä. Oon saanut nauraa ja hekottaa maha kipeäksi. Hävennyt, tuntenut syyllisyyttä ja tyytyväisyyttä. Seksi on ollut mitä mahtavin tai sitä vähemmän mahtava. Kaikkea on saanut kokea ja tuntea. Mutta uskon, että mitä enemmän tunnen itseni ja ymmärrän, sitä parempi seksiä harrastan. Masturbaatio on ollut itselleni suhteellisen normaali asia. En usein harrasta sitä ja aina sitä harrastettuaan mietin, että tätä pitäisi tehdä useammin. Samaan pätee jooga. Se edistäisi hyvinvointia, mielialaa ja itsetuntemista, mutta jostain syystä sen harrastaminen jää. Kai en koe oloni ”mukavaksi” jos on liian hyvä olla. Kai sekin on asia, mitä voi oppia. Että on ihan ok jos arki ei ole koko ajan kurjaa. Ja uskoa, että on kapasiteettiä luoda itselleen hyvän olon ja on lupaa luoda. Suotavaakin jopa.








Tota oman arvon arvottaminen hyödyllisyydellä on pyörinyt omissa pohdinnoissa usein. Tarviiko mun olla hyödyllinen, jotta olisin arvokas?Saanko olla vaan olemassa? Ihan vaan olla? Oltua 6v poissa opiskelu- tai työelämästä siihen hyödyttömyyteen turtuu. Tai soihan takaraivossa koko ajan ääni, etten ole riittävä. Mun pitää kuntoutua tehokkaammin ja käydä läpi paskat nopeammin. Jotta voin alkaa taas maksaa veroja ja olla osa yhteiskuntaa. Luulen tän arvomaailman olevan omaksuttua ja kyseenalaistan usein, että oonko tätä mieltä. Onko pummi, työtön, vauva tai vanhus arvottomampi?Jos ei tuota niin saako olla olemassa vai heitetäänkö minut ulos tästä systeemistä. Koen, että halu olla osa yhteisöä ja olla hyödyllinen on meidän normaalia tarvetta. Ei kukaan halua olla hylkiö tai ulkopuolinen. Se kantaa hedelmää jos se halu olla hyödyllinen tulee ihmisestä itsestään eikä ulkoisella paineella. Sitä halua voi ohjata ja kannustaa, ei pakottaa. Ihminen alkaa kapinoidaan tai laamaantumaan ”pitää-pitää” asenteella ja lopputulos on usein sairastuminen. Mielellisesti tai fyysisesti. Jos alkaa arvottaa ja luokitella ihmiset vaan hyödyllisyyden mukaan, alkaa inhimillisyys olla kovin kaukana.

Itselläni sairastuminen oli mahdollisuus uuteen alkuun. Todellisempaan minään. Ravistan uskomukset ja periaatteet. Sukellan syvemmälle itseeni ja rakennan itsetunnon todellisemmilla aatteilla. Syön mä vieläkin mäkkiä ja shoppaan liikaa, enkä ole oppinut meditoinnin ihmeellisyyttä. Mutta nyt uskallan kyseenalaistaa kaikkea ja varsinkin itseäni. Ehkä askel askeleelta lähestyn sisimpää minääni. Riisun paskakuorrutuksen pois ja ehkä sisältä löytyy hiomaton timantti. Ehkä. Uskoa ja toivoa on. Eikä multa puutu rakkauttakaan.

torstai 9. elokuuta 2018

Stressi nimeltä Höttö












14.6.13


Olin aika väsy sen siivouksen jälkeen kun pysähdyin. Ja muutenkin eilinen meni et olin 2,5h ompelemas ja olin ihan loppu. Olin tänään 4h ja sama juttu. Oon ihan väsy koko ajan. Välillä turhauttaa se tosi paljon. Jotenkin rauhaton olo. Otin ½ opamox. Jos sais paremmin nukuttua. Ollut 3 yötä sellaista vaikeaa nukahtamista.

<3: Aila toivotti hyvää viikonloppua
<3: Olavin virtuaaliset pusut
<3: Löysin kivoja alusvaatteita

Laitoin korvatulpat syvälle jo heti kun tulin makkariin. Stressaa tuo poikien käyttäytyminen kun en ymmärrä niitä enkä osaa hoitaa tilannetta. En osaa auttaa niitä. Enkä itteäni. En ole kontrollissa tässä tilanteessa.

Epävarmuus. Epätietoisuus. Rauhattomuus. Ahdistus. Stressi. Ärtymys. Turhautuneisuus. Luovuttaminen.




15.6.13

klo 11



Heräsin ja ensimmäinen ajatus on et mua väsyttää vielä kauheasti. Käyn ihan ylikierroksilla ja ahdistaa kaikki.Katoin kelloa ja se olikin niin paljon. Eli nukun yöllä n. 8-9h mut se ei näköjään riitä.

Haluisin mennä juoksemaan vesisateeseen. Tai uimaan järveen. Nyt ei sada enkä uskalla mennä yksin täällä järveen. Ei o tuttu järvi. Ja Höttö maukuu taas. Mulla vaan menee hermot siihen. Pitää soittaa eläinlääkäriin. Turhauttaa paljon. Nää korvatulpat ei ole mukavia korvissa ja silti kuulen sitä. Tunnen kun kiristän hampaita ja mua ärsyttää nousta ja herätä. Höttö on vienyt multa kokonaan sen ilon että nukkuu tai olla sängyssä pitkään ja ihan rauhassa nousee. Sitäköhän se on kun saa lapsen. Emmä haluis alkaa inhota mun lasta. Tai ärsyyntyä joka päivää kun on ihan väsynyt ja ei saa rauhoittua. Tuntuu etten voi tehä ”ei mitään” kotona kun toi yksi on kotona. Stressaa koko ajan et milloin se maukuu ja kun se maukuu niin inhottaa ja toivois sen lopettavan.

Mä soitan eläinlääkärille. Päätin nyt et me muutetaan maalle. Seuraavassa kämpässä. Sit se on talo ei kämppä. Ei äidin naapuriin. Se ei ole tarpeeksi maalla. Ei naapureita noin lähelle. Nyt on parempi olo vaikka väsyttää mut ei enää ahdista niin paljoa. Höttö ei mau’u ja tein sen mielikuvaharjoituksen et missä on oma paikka. Nyt on paljon rauhallisempi olo. Voisin nousta.









Nyt

9.8.18


Epävarmuus. Epätietoisuus. Rauhattomuus. Ahdistus. Stressi. Ärtymys. Turhautuneisuus. Luovuttaminen.

Vaikuttaa möykyltä, jonka takia voi pahoin, eikä oikein osaa selvittää, että mitkä kaikki asiat vaikuttaa siihen. Väsyneenä kuormittuu helpommin ja kun on uupunut, kaikki tuntuu ylivoimaiselta. Kun oli liikaa, niin osasin vaan sanoittaa erinäisinä tunteina, en edes enää lauseina. Kaikki oli liikaa. Lopulta tuli luovuttaminen tai toisella tavalla ymmärrettynä lamaantuminen. En jaksanut taistella tai selviytyä, lamaannuin kun en osannut enää käsitellä mitään ahdistukseen liittyvää, tässä tapauksessa Hötön maukuminen. Olin jo niin loppu niin pitkään, eikä normaaleilla unenmäärällä palautunut, koska olin niin vajeella. Näin varmaan tuntee moni vanhempi. Kun ei vaan jaksa, mutta on pakko vaan selvitä ja suoriutua päivästä toiseen. En väitä, että pienlapsiarjessa tai tässä mun lemmikkiarjessa ois vaan uupumusta ja selviytymistä. On siinä upeita hetkiä ja kiitollisuuden aikoja. Mutta fakta on, jos ei palaudu edes pitkillä unilla ja levolla, jossain on pahasti mätää ja sille pitää tehdä jotain ennen kuin kuminauha katkeaa täysin.

Hötön tilanteen kanssa olisi varmasti auttanut, että olisi ulkoillut sen kanssa jatkuvasti tai muuttanut kämppään, mistä se pääsisi ulos itsekseen. Pitkään me kestettiin tuo ennen kuin sitten muutettiin. Ja silloinkin oli syynä rasittava alakerran naapuri. Siihen stressiin ja pahaan oloon tottui,koska lamaannuin kaikesta väsymyksestä. Höttökin tottui siihen stressiin, mikä sillä oli kun ei päässyt ulkoilee niin usein kuin olisi halunnut. Nyt on jäänyt tavaksi, että se kyllä antaa ymmärtää mitä se tahtoo ja milloin tahtoo. Meidän lellitty kakara. Sanotaan, että vanha koira ei opi uusia temppuja, mutta miten sitten keski-ikäinen kissa? Kai oppi-ikä on kaikki ikä?

Jokatapauksessa se on perheenjäsen, eikä siitä todellakaan luovuta, vaikka välillä osaakin olla todella rasittava. Nyt sen rasittavuus on siedettävissä, sillä poika pääsee ulkoilee ja olla siellä missä hän tahtoo olla. Siis tietenkin meidän palvelijoiden ovenavauksilla ja avustuksilla. Mutta nyt Hötöllä on vapaus ja se nauttii siitä täysin.  Kyllähän meille ihmisille vapaus maistuu, niin miksei sitten myös muilla eläimillä? Kunhan ne osaa tulla kotiin ja tietää mikä on niiden lauma eli perhe. Ja myös eläinten tarpeita tulisi kuunnella ja kunnioittaa. 

Monet ihmettelee miten meidän pojat lenkeilee meidän kanssa ja seuraavat perässä vaikka ovatkin kissoja. Ennen vaikeaa masennusjaksoa alettiin kävellä ja ulkoilla niiden kanssa ja sit siitä se vaan lähti tää lenkkeily. Kyllä Höttö jääräpäänä aina yrittää olla se joka päättää minne mennään, mutta huomattuaan ettei se toimi niin lähtee kulkemaan perässä meidän suuntaan.








En voisi olla kiitollisempi mun miehelle siitä, että hän tutustutti mut tähän eläinrakas-maailmaan. Vaikka tuolloin tahdoin Hötöstä ja siihen liittyvästä ahdistuksesta vahvasti eroon. Oon mä näiden takia oppinut paljon rakkaudesta ja olemassaolosta, siitä kuinka on hyvä vaan olla ja ihmetellä. Tää perhe on mulle kaikkein tärkein, enkä halua luopua tästä vasta sitten kun on ihan pakko. Sitä ennen niin nautin tästä ja rasitun. Joka aamuisen makumisesta ulos, syömään, sisälle ja taas ulos-rumpaan. On se otus rasittava, mutta niin ihana.

Seuraa sähköpostitse

Lukijat