Mitä seksi merkitsee sinulle?

Oletko tullut koskaan siihen pisteeseen, että kyseenalaistat kaiken? Kaiken mitä tiedät, tunnet tai koet? Näin tapahtuu monelle mielenterveuskuntoutujalle. Kun vanha kaava tai mekanismi sairastuttaa, on pakko lähteä murentamaan kaikki ja aloittaa uudelta pöydältä. Usein saamme kyllä kerätä ne palikat, jotka meitä ovat palvelleet ja miettiä uudestaan niiden kohdalla, jotka eivät. Tätä palikoiden palloittelu saattaa ulkopuolisen silmiin näyttää identiteettikriisiltä ja itsetunnon romuttamiselta. Mutta lupaan, tää on uuden ja aidomman itsen löytämistä.

Miun sisko usein toteaa, että kaivan nenästäni vertaa kun kyseenalaistan kaiken. Sitä mie teenkin. On mentävä tän kautta, jotta saisin ravistettua kaikki epäterveelliset ajatukset, tavat ja totuudet pois musta. On kyseenalaistettava kokonaan oman minuuden, jotta uutta voisi syntyä. En tarkoita, että ainut tie onneen olisi tämä tie. Jotkut on onnellisia eläen muiden totuutta, kunhan ne niihin uskovat. Mutta minnuu se ei tyydytä. Oon aina ollut kyseenalaistaja. Vertaan tämän siihen, kun joku haluaa aina ja aina uudestaan koluta läpi omat tavarat ja järjestää kaiken uusiksi. Joitakin se virkistää, joitakin uuvuttaa. Koen, että nyt kuntoutujana, minulla on suuri siivous menossa. Siksi pöllytän ja uudellenarvotan. Emmie tuu tekemään suurta siivousta joka päivä loppuelämäni, vaan teen sen nyt hyvin, jotta myöhemmin riittää kunhan vähän organisoin. Isot muutokset vaativat ison siivouksen. Pohjaan luhistuminen on yksi näistä hetkistä.

 

 

Seksi. Tuo ikuinen kuuma aihe, jota joka puolella tursuu. Mutta mitä kun siihen kyllästyy? Ei jaksa enää ottaa vastaan sen sellaisenaan, vaan kaipaa muutosta?

Aina ei ole puolison vika, kun näin huomaa ajattelevansa. Maailmassa on varmasti enemmän haluttomia ihmisiä kuin kaloja. (Tämä siis täysin tieteellisen tutkimuksen tulos.) Mutta missä vika, jos puolisoa tai partneria ei voi syyttää? Itsensäkö? Tähän sortuu ihan liian monet. Kuin usein lähdetään kyseenalaistamaan sitä tai ylipäätänsä miettii, mitä seksi itselleen merkitsee? Sen sijaan, että ahmii pornoa (jotta saisi libidonsa takas), lähteä vieraisiin (saadakseen intohimoa), lukee miljoonat parisuhdeopasta (jos sillä sais pelastettua suhteensa) ja muuta sellaista. Kuin usein kajotaan siihen pyhään kuvaan, mitä meillä on SEKSISTÄ?

Millainen seksi on hyvä seksi. Noh, lähdetään mielikuvasta; Mies ja nainen ovat treffeillä tai jossain häppeninkissä ja viehtyvät toisiinsa, flirttailevat ja kipinät sinkoilevat. Toinen vaivihkaa ehdottaa toiselle, että mentäiskö meille. Kämppään päästyään vaatteet lähtevät ja kiimaisesti tää pari alkaa kiehnää toisissaan. Käydään läpi muutama asento, ehkä suuseksiä ja tadaa, molemmat laukeaa yhtäaikaa. Tää on tää kauhean kliseinen scenaario, mitä meille syötetään. Tiedän, moni meistää TIETÄÄ, että näin käy vaan leffoissa ja joskus, kun kuu ja taivas on oikealla paikoillaan. Tää on ihan sama kuin se vanha Disney-tosirakkaus tarina. Kaikki tietää, ettei niin ole tosielämäs, mutta silti. Siis silti se on tuolla jossain selkärangassa, että niin kuuluu olla ja kaikki jotka eivät ole kokenut sitä, eivät vain ole tarpeeksi onnekkaita. Yksi ainut oikea rakkaus ja seksi on fantastista koko loppuelämää.

 

 

 

 

Ehdotan nyt tähän, että jokainen. Myös minä, ravistelee itsensä oikein kunnolla ja miettii uudestaan. Millaista on hyvää seksiä niinkuin oikeasti oikeassa elämässä. Joo intohimoa ois ihan jees, orgasmitkin kivoja ja kuka voi vastustaa sitä kutkuttavaa odottavaa tunnetta. Mutta mitä, kun toinen sairastuu todella pahasti? Uupuu, saa syövän tai ollaan ryppyisiä ja vanhoja? Tai kun on vauvavuosi ja kakkaa, pissaa sekä oksennusta on joka puolella? Onko hyvä seksi enää se sama seksi, mitä aikoinaan piti? Joku älykäs varmaan toteaa tähän et onhan hyvä pihvi aina hyvä pihvi vaikka mitä ois. Niin, totta. Mutta jos oot rutiköyhä tai sotarintamalla, niin onko pakko saada sitä medium rare entrecotea? Ja eikö siihen taivaalliseen pihviinkin kyllästyy, jos sitä saa joka päivä 3krt päivässä? Ehkä silloin joku nakkimuusi oiskin se maailman paras ateria, jos pihvit lentää jo kaaressa ulos korvista.

Kun seksi on tylsää, eikä tyydytä, kehotan miettimään, mitä siltä oikeasti kaipaa. Joku kaipaa seikkailua, hauskanpitoa, rakkautta, hellyyttä, kemiaa, mutta usein jokainen meistä kaipaa siltä todellista yhteyttä. Yhteys toiseen henkilöön ja tarpeiden tyydyttämistä. Enkä tarkoita paineiden purkaamista vaan nähdyksi ja kuulluksi tulemista. Jakaa hetken jonkun kanssa ,joka tuntee sut todellisesti, sellaisenaan, ilman mitään naamiota. Ja kun seksi näin mieltää, niin miksi laitetaan ne maskit päällemme ja sit ihmetellään, miksi ei tule kohdatuksi.

 

Olen seksuaaliväkivallan uhri. Traumoja löytyy siis tältä saralta ja vasta nyt 32vuotiaana ymmärrän todellisesti miten ne ovat vaikuttaneet omaan kuvaan itsestään ja seksistä. Kuinka on hakenut hyväksyntää ja arvostusta tavoilla, jotka vaan syvensivät haavaa, sen sijaan, että ois tullut korvaava kokemus ja eheytymistä. Ainuit kokemukset oli hyväksikäytöistä ja mediasta. Koin ristiriitaa sen suhteen, että piti olla seksikäs ja viehättävä. Tiesin, että sillä pääsee helpolla ja ego saa buustausta, mutta samalla inhosin jokaista joka näki minut vain niin. Näin mie kasvoin ja kuva seksistä iskoutui ytimeen, muodostaen totuuden, joka saneli miten reagoin ja käyttäydyn suhteissa ja ihmisten kanssa. Vasta kun traumat nousi pintaan ja jäädytti seksielämän täysin, jouduin uudelleen katsomaan omaa sisäistä totuuttani. Sillä vaikka syytökset sateli ja sinkoili, niin tiesin pohjimmiltani, että jokin ei ole ihan oikeassa. Samalla kun löysin tien alkuun tais tuo tosirakkaus-illuusio rappeutua pahasti.
Olen tässä blogissa myös esille tuonut, että sovitaanko me mieheni kanssa yhteen yms yms. Kriisit kuuluu ja on osa tätä elämää. Mut kuin ihana huomata, että pääosin ne kriisit on meidän luomat, traumojemme ja totuuksiemme uhreina. Seksi on yksi näistä suurimmista kriiseistä, mitä tulee pitkään parisuhteeseen. Jotkut tykkää elää siinä uskossa, että kunhan tarpeeksi yrittää maustata ja pitää yllä kipinää, niin kaikki on hyvin. Onko?

 

 

Oon itse tullut siihen tulokseen, että mitä vankemmin pidän kiinni mielikuvasta, millainen miun pitää olla tai minkään asian, kuten seksin pitää olla, niin katkaisen itseltäni mahdollisuuden kohdata asiat niinkuin ne tulevat ja ovat. Lakkaan näin synnyttämästä uusia sekkailuja, koska miellän, että ainoa totuus on tämä. Ja jos se ei ole sitä, niin se ei ole oikea. Mutta mitä jos, se oikea seksi kuuluukin olla just juuri sellainen kuin se minäkin hetkenä ovat? Sillä vain ja ainoastaan silloin voin todellisesti kohdata kumppaniani ja hän voi minnuu, kun olemme läsnä sellaisenaan? Ettei kumpikaan odota mitään, itseltään tai toiselta ja otettais vastaan toisemme. Näkisimme ja kuulisimme toisiamme ja kohtaamme toistemme tarpeet. Eikö tää ois aidointa rakkautta, mitä kukaan voi toiselta saada?Olla omana ainutlaatuisena itsenään. Unohtais kaikki roolit, pyh seksikkyydelle ja pyh, täydellisille alusvaatteille. Jos haluaa pynttäytyä ja panostaa, sen pitäis tulla vapaudesta ja ilosta itseään ja partneria kohtaan, ei pakotetusta mielikuvasta. Älä anna kenenkään muun sanella, millainen sun pitää olla, miltä kuulostaa, näyttää tai maistua. Esim. porno voi olla mauste, ei uskonto. Lelut voi olla virikkeitä, ei äidinkieli. Kaikilla saa olla omat fetissinsä, mutta pliis kysy, itseltäsi. Mitä seksi minulle merkitsee?

Tarkoitus ei ole laittaa ajatuksia kenenkään päähän, vaikka kiihkoisesti puhun. Ainoastaan havahduttaa ja tökkii miettimään, kyseenalaistamaan omia ytimessä olleita totuuksia. Heijastaako se todellisesti siun omia arvoja? Siun maailmaa, missä haluat elää? Oon ite niin kyllästynyt siihen, mitä luulen todellisuudeksi. Haluan tulla enemmän itsekseni ja kasvaa. Siksi kyseenalaistan. Sillä, sillä löydän tien itteeni. Ja samalla kun sen teen, löydän enemmän reittejä rakkaani luo. Sitä se seksi miulle merkitsee, hetkiä rakkaudessa.

Romahtaminen avaa uuden mahdollisuuden löytää oman polun

 

Useimmiten ihminen viihtyy ja haluaa olla mukavuusalueellaan. Huomaan, että vaikka niin sanotusti joskus haastaan itseäni, haastan kuitenkin siinä alueella, jolla todennäköisyys onnistua ois suuri enemmin kuin menisin itseäni synkimpiin kohtiin ja tökkisin. Kuka tahtoo muka epämiellyttävyyttä? Minäpä vastaan; Ne, jotka todellisesti haluavat kehittyä. Vaikka se tarkoittaisi oman synkän itsen kohtaamista tai suolla rämpimistä ilman selkeää päämäärää. Sillä usein kuntoutuminen tuntuu siltä. Oman polun raivaamista, itsensä uudelleensynnyttämistä, oman paikan löytämistä ja paljon epämukavien tunteiden läpikäymistä ja hyväksymistä. Mutta mitä on ennen kuntoutumista? Valitettavan usein: romahtaminen.

 

 

Kun romahdin totaalisesti noin 10vuotta sitten, lankoni totesi että kun kuminauhaa venyttää liikaa, se katkeaa. Näin tapahtui minulle. Ja näin tapahtuu monelle. Ehkä myös sinulle, koska löysit tien tänne? Harvoin muutamme tuttuja tapojemme, ellei ole pakko. Tää "pakko" voi olla sairastuminen fyysisesti, läheisen kuolema joka herättää ajattelemaan tai sitten mielenterveyshäiriö. Mitä muuttamaan, jos elämä sujuu. Sujuminen voi vaan tarkoittaa monelle selviytymistä ja henkisien rajoitteiden kanssa elämistä, vaikka se ulottuu samalla tavalla elämään kuin kivi kengässä, joka aiheuttaa virheasennon ja näin aiheuttaa kipua jokapuolelle kehoa. Käsittelemätön trauma kuormittaa ja rasittaa tutkitusti mieltä ja kehoa. Se vaikuttaa kaikkeen, mitä teet, mitä ajattelet ja miten toimit. Se luo pohjan, miten näät ja koet maailman. Miten hyvin voit ottaa osumia elämältä ja palautua. Kun traumaa ei hoida, se vie sinun kapasiteetti olla täysinäinen sinä ja blokkaa siksi mahdollisuuksia elää ja voida kokonaisvaltaisesti hyvin.

Moni yllättyisi, jos ymmärtäisi mihin kaikkeen hoitamaton kipu voi ylettyä. Yhä useampi meistä tässä yhteiskunnassa masentuu nykypäivänä. ihmetellään, että miksi. Miten masentua kun on katto pään päällä ja maha täynnä ruokaa. Usein masennus näyttäytyy kun ollaan yritetty liian pitkään kestää ja elää niiden hoitamattomien kipujen kanssa. Elämä voi näyttää ulkoapäin, että kaikki on hyvin ja sitten joku romahtaa. Yleensä tässä on kyse siitä, että kun ei tarvitse enää selviytyä, jää tilaa ja aikaa käsittelemättömien tunteiden ja asioiden nousun tietoisuuteen, koska ihmisen mieli pyrkii kaikesta paskasta eroon kuten kudos hylkii vierasesineen. Tai toisena tapauksena on, kun joku putoaa kuiluun kun elämä tuo vastoinkäymistä. Pienikin tippa riittää ja avaa pahan olon padon. Tää taas on sitä, että liikaa on liikaa. Kapasiteetti kestää kipua on vaan rajallinen määrä ja kuormittuneena ei palaudu. Siksi rikkinäinen suoja on korjattava, jotta vaikeista asioista selviytyminen ois rakentavaa eikä koko pakkaus pohjineen hajoais jokaisen pomppuun tiellä. Masennus on mielen keino kertoa, että koneisto on hajalla ja ohjelmointia pitää uudistaa, sillä vanhat keinot selviytyä ei enää toimi. On aika pysähtyä ja huoltaa itsemme. 

 

 

Oletko kuullut yli sukupolvien kulkeutuvasta traumasta? Vaikka kokisit, ettet olisi luultavammin traumatisoitunut kovinkaan paljon, niin totuus voi olla aika kaukana. Harva meistä on sellaisesta suvusta, ettei meidän esi-isät olisi olleet sodassa tai kokenut väkivaltaa erilaisin tavoin. Ja vielä harvemmin nää traumat olisi käsiteltyjä rakentavin ottein, eikä esimerkiksi tukahdutettu viinalla tai mykkäkoululla. Trauma jättää jälkensä dna:han, joten sen lisäksi, että seuraava sukupolvi saisi perinnönsä kasvatusympäristössä, saamme myös geneettisen perimän käsittelemättömistä traumoista. Eli summatusti: kaikki taakka mitä kannamme, ei välttämättä ole edes elinaikanamme tapahtuneita tulehdustiloja vaan usein kannamme myös vanhempiemme ja isovanhempiemme kipuja, joita ei pystytty sillä voimavaralla mitä oli, niin hoidettua.

En tarkoita, että sukupolvemme tehtävä on käydä kaikki paskat läpi, mitä muut ei kyennyt. Ei. Kaikki ovat todennäköisesti tehneet sitä, mitä ovat sillä pohjalla pystyneet. Sillä tiedolla ja taidolla mitä olivat omaksuneet. Kaikkeen ei voi kyetä, siksi en koe, että olisi vastuumme poistaa sulkupolvien yli vuotavan kivun vaan ehkä tehtävämme on aloittaa sen kaivamisen työn. Olla tietoinen tästä kulusta. Antaa anteeksi edellisille ja pyytää anteeksi seuraavilta, että niillekin jäi kaivattavaa ja putsattavaa. Kukaan ei halua juuttua menneisyyteen, mutta usein juuri siksi jumitumme, kun emme kykene kohtaamaan menneisyyttä. Eikä menneisyyden kohtaamista tarkoita, että ei nouse ahdistus tai suru kun traumaa miettii, vaan juuri se, että niitä tunteita nousisi. Viha, katkeruus ja suru. Kaikki negatiiviset tunteet. Pettymys ja epävarmuus. Juuri nää epämiellyttävät tunteet ovat usein ne tukahduttetut ja vaiennetut. Kun niitä ei purkaa, ei traumaa voi käsitellä läpi. Eikä tää matka ole yleensä kovin kivaa, mutta niin tarvittavaa, jotta vois kulkea sitä todellista ja rehellistä itsemme kohti.

Onko se pelottavaa?Toki. Onko se ahdistavaa? Aivan varmasti. Onko mitään muuta tietä onneen? Aidoimpaan rauhaan? En usko. Pinnalliseen rauhaan voi toki löytyä keinoja. Ja jotkut voi välttäen elää läpi elämän. Mutta sellaista elämää en tahdo. Tahdon löytää itseäni, tahdon löytää polun kotiin.

 

Kiitos järjestelmälle

Harva meistä pystyy nyt olla kuulematta tai lukematta pandemian aiheuttamista häiriöistä ja vaikeuksista. Haluan olla olematta osaa sitä hysteriaa ja tuoda näkyville asioita, mitä ollaan ehkä aiemmin pitänyt itsestäänselvyytenä ja mitä nyt tämän kaiken jälkeen osaa erilailla arvostaa. Miulla oli jo ideana pitkään kirjoittaa kiitoskirjeen hyvinvointivaltiollemme, mutta nyt ajankohta on sitäkin parempi.

Olen elänyt melkein koko elämäni köyhyysrajan alapuolella. Lukuunottamatta niitä muutamia vuosia, jolloin olin töissä lähihoitajana, vaikka ei silloinkaan tulot olleet kovin suuret. Köyhänä oon saanut nähdä omin silmin, miten tämä niin byrokraattinen yhteiskunta kohtelee vähimmäisiään ja hädässä olevaa. Useimmat meistä varmaankin kokee järjestelmää kovin kylmäksi ja kasvottomiksi. Jopa epäinhimilliseksi ajoittain. Kyllä miekin joskus allekirjoitan tätä, mutta pakko sanoa, että oon saanut usein nähdä, ettei se todellakaan ole koko totuus.

 

Maahanmuuttajana jo elämäni ensimmäisillä vuosilla sain tukea perheeni kanssa valtiolta sellaista muotoa kuin pysyvä ja turvallinen koti. Ei suurempaa lahjaa voi ihminen saadakaan. Saimme tukiperheitä ja henkilöitä, kun saavuimme Suomeen, meidän uuteen kotimaahan. En itse muista niistä ajoista mitään, mutta olen kuullut paljon ja tiedän muutamia henkilöitä nimeltä, jotka ovat olleet meille tuki ja turva niinä ensihetkillä uudessa asuinympäristössä. Kotiuduttua ja jaloilleen päästyämme emme pitkään tarvinnut tukimuotoja, mutta isän yrityksen mentyä konkurssiin haimme taloudellista tukea kunnalta. Muistan meneväni nuorena tulkiksi vanhemmille sossuun ja ihmettelin kuin saimme asiallista kohtelua vaikka olimme "luukulla". Hävetti tuolloin ihan liikaa, että oltiin niin köyhiä, että jouduimme niellä ylpeydemme ja pyytää rahaa elämiseen. Tää on kasvonsa menettävälle kansalle suuri kolaus egoon.

Isän ja äidin eron jälkeen oirehdin niin paljon, että minnuu lähetettiin nuorisopsykiatriselle ja vaikka tää oli kokemuksena ei kovin lämmin, niin jälkeenpäin miettii, että minusta yritettiin huolehtia ja minusta välitetään ihan muuallakin. Teininä tutustuin seurakunnan nuorisotyöhön ja se oli yksi elämäni tärkeimmistä tekijöistä. Se oli miun pelastus vaikka en tullut uskoon, mutta sain kokea inhimillisyyden ja ihmisten aidon välittävyyden. Olin ekaa kertaa elämässäni osa jotain konrkreettista ja tärkeää yhteisöä.

Äitini menetti työkyvynsä saatuaan aivoinfarktin 50vuotiaana, saimme taas todistaa kuinka tämä maa huolehtii asukkaistaan. Hän sai työkyvyttömyyseläkkeen. Yksinhuoltajana pienellä eläkkeellä ei pitkälle pötki, mutta selvisimme ihan hyvin, kun sisarukset piti yhtä ja huolehti äidistä ja miusta. Aloin olla opiskeluikäinen ja muistan kuin iso juttu oli saada matkatukea, kun sillä pääsin kaikkiin paikkoihin. Pienet jaksot, kun etin töitä, minulla oli vastassa työkkärissä auttavaisia ihmisiä, jotka kuunteli kun suu vaahdossa kerroin miun elämänsuunnitelmista. Ne otti mua tosissaan ja auttoivat sen mitä pystyivät.

 

 

Sairastuttuani todella sukelsin syvälle systeemiin. Olin sen armoilla. Ei ollut mitään voimia pyrkiä mihinkään itse ja osaavan hoitohenkilökunnan takia pystyn olla nyt tässä ja kirjoittaa tätä, enkä esimerkkiksi haudassa. Sain hoitoa hoitajilta, lääkäreiltä, psykiatreilta ja Kela tuki psykoterapian muodossa. Monesti rahojen ollessa vähissä saimme tukea mieheni kanssa sossusta ja myös seurakunnasta. Nyt tänne muutettuani sain tukihenkilön ja sos.tt on mukana vahvasti kuntoutuksessa. Lukuisat kohtaamiset polinikoilla, osastoilla, terveysasemilla, toimistoilla, ambulanssissa ja kotona ovat saaneet sen aikaan, että minä alan pärjätä paremmin tässä maailmassa. Alan nähdä jo sen, että jonain päivänä voin mahdollisesti antaa takaisin ainakin veromaksun muodossa ja ehkä jopa enemmänkin.

Jokainen meistä, joka on joskus saanut tukea valtiolta tietää sen kirotun kauhean nipun paperia ja lukuittain pykäliä, mitä pitää ymmärtää tavallisena pulliaisena, jotta voi saada oikeutetun tuen. Mutta kuinka usein tai useat meistä tunnustaa kiitoksen niille, jotka niitä päivittäin käy läpi ja on osana tätä "kylmää koneistoa"? Kun jokin ei mene niinkuin pitäisi, me valitetaan. On kansalaisvelvoitekin ilmoittaa järjestelmän virheistä, jotta sitä voidaan korjata. Vähän kuin tietokoneen järjestelmässäkin havaitaan vika, niin siitä ilmoitetaan, jotta voidaan parantaa ja saada aikaan paremmat versiot käyttöön. Näin tääkin valtio toimii. Se ero tässä on, että tän koneiston osina on ihan oikeita ihmisiä, joilla on omat tunteet ja ajatukset. Vaikka he ovat valtiolla töissä, niin heitäkin pitää kohdata ihmisinä. Jos potilaina ja asiakkaina kaipaamme ja vaadimme inhimillisyyttä niin meidänkin pitää antaa jotain takaisin. Liian usein kuulen valitusta ja ihan liian harvoin kuulen kiitosta kun puhutaan Kelasta, työkkäristä, sossusta tai terveydenhuollosta. TIEDÄN, kaikki eivät meistä ole näin onnekkaita kuin mie, joka on saanut nähdä usein kasvot systeemin takaa, mutta väitänpä, että tässä on myös usein asenne joka estää meitä näkemästä. Kaikki kohtaamiset, mitä miulla on ollut eivät todellakaan ole kehumisen arvoisia, mutta usein on ja sitä haluan tässä kailottaa.

Olen kiitollinen. 

 

Ilman tätä valtion pitkään kypsytetty pykäläviidakko- byrokraattista järjestelmää en olisi tässä. Eikä olisi meidän perhekään. Aina on parantamiseen varaa, järjestelmästä voisi tulla vielä inhimillisempi ja lämpimämpi. Ihmiset, jotka ovat osina voisivat olla vähemmän robottimaisia ja viedä asiat eteenpäin sellaisella otteella, miten he toivoisivat vietävän, jos kohteena olisivat he itse. Mutta parantamisen varaa ei ole vaan systeemin vastuulla vaan jokaisella meillä. Me ollaan kaikki yhdessä tätä jättimäistä yhteisöä nimeltä yhteiskunta. Me jokainen pystymme vaikuttamaan asioihin. Eikä välttämättä tarvitse mennä eduskuntaan asti, vaan ihan jokaisella pienellä teoilla ja sanoillakin on merkitys. Hymy ja lämmin kiitos ei maksa mitään ja tuottavat vaikka mitä hyvää. Inhimillisyys ja välittäminen on mun korvaan aika hemmetin hyvä rakennuspohja kaikelle.

 

 

Tää aika nostattaa paljon pelkoa ja ahdistusta. En vähättele kriisiä vaan haluan muistuttaa ja muistaa itse mitä meillä jo on ja mistä voisimme olla kiitollisia.

Ja niille, jotka haluavat alleviivata Kelan tai jonkin muun tahon epäoikeudenmukaista toimintaa niin kerron sen, että meidän taloudesta halutaan periä takaisin n. 7000e takaisin. Syistä, jotka eivät olleet meidän vaan ihanien pykäleiden ansiosta. Että en kyllä elä hyvinvointivaltio-kuplassa, mutta nään tän kaiken kokonaisuuden. Ei mikään ole niin mustavalkoista. Kaikissa on hyvää ja pahaa, sekä vähän siltä väliltä. Ei unohduta katkeruudelle ja muistutetaan itsemme ja toisemme hyvistä asioista.

Eli toiston kunniaksi heitän kysymyksen teille? Mitä kaikkea hyvää meillä on ja mistä voisimme olla kiitollisia?'

Joku voisi kivittää miut näistä mielipiteistä, mutta tavallaan rakastan tätä pysähtyneisyyttä ja tän kriisin tuomaa yksinkertaisuutta. Koen, että ollaan liian pitkään liian kauaksi liputtu pois inhimillisyydestä sokeutuen turhasta kiireestä. Tää riisuu kaiken ja jättää jäljelle tärkeimmät. Tästä on ihan hyvä lähtee taas rakentaa. Jokainen voi pohtia, mitä voi tehdä tämän yhteiskunnan hyväksi ja tärkeimpänä, toistemme hyväksi. Nyt jos koskaan ois aikaa pysähtyä ja pohdiskella tärkeitä.

Voikaa hyvin <3