tiistai 19. kesäkuuta 2018

Mitä EI kannata sanoa masentuneelle?




Tein pienen gallupin ja kysyin masennusta sairastuneilta, mitä heidän mielestään ei olisi hyvä sanoa tai olla masentuneelle. Ja mitä he toivoivat, että olisi saanut kuulla ja kokea toisilta ihmisiltä.


Mitä EI kannata sanoa masentuneelle?


-         sun pitää vaan tsempata ja mennä eteenpäin
-         älä muhi koko ajan siinä sun pahassa olossa
-         ai, siekin harrastat sitä
-         mullakin on joskus ollut syksyisin alakuloisuutta
-         pysy vahvana
-         anna asian olla, keventää se mielikin kun ei ottaa sen vakavissaan
-         älä ajattele sen noin
-         oot vaan herkkä
-         ootko hakenut töitä tai edistyykö pinnot?
-         oletko kokeillut....?ja lukuisia neuvoja sen perään
-         yritä kestää
-         mulla on mennyt masennus ohi ulkoilulla ja vitamiineilla
-         yritä ajatella positiivisesti




Miten ei kannattaisi olla masentuneelle?


-         kohtelet masennusta sairastavaa kuin ”posliinia”. Se ei välttämättä anna toivoa, että voi jonain päivänä parantua sairaudesta
-         vähätellään masentuneen tuntemuksia ja kokemuksia
-         verrataan toisiin, mm sisaruksiin, ettei heillä ole mitään vaikka ovat samassa ympäristössä kasvanut
-         ei yritä ymmärtää, että masennus on oikeaa sairautta, ei ihmisen heikkoutta
-         alat avautumaan omista ongelmista ja taakoista, masentunut ei välttämättä pysty ottaa yhtään lisää ”taakkaa” itselleen kannettavaksi. Koska on jo ihan loppu
-         yliajaat hänen kokemia tuntemuksia ja alat purkaa sinun omia tuntojasi. Saa aikaan tunteen, ettei hänen tuntemuksillaan ole merkitystä
-         yrität väkisin löytää jotain ikävää kerrottavaa itsestäs, ettei teidän välinen kuilu olisi mukamas liian suuri
-         sanot, että sinulle voi puhua milloin vaan ja ”kerro vaan miten voin auttaa” tarkoittamatta sitä OIKEASTI
-         yrität kääntää masentuneen ajatukset muuhun selittelemällä kaikkia tarinoita. Tämä saa vaan tuntemaan, ettet halua tai kestä kuulla hänen tuntemuksiaan
-         alat hänen ”terapeutiksi tai hoitajaksi”. Mäsennus on vakava sairaus, johon tarvitsee ehdottomasti ammatillista apua




Mitä voit sen sijaan auttaa?


-         älä yritä ratkaista masentuneen ongelmia ja anna neuvoja, joskus voi olla vaan hiljaa siinä ja olla vierelläin
-         älä anna lupauksia, mitä et voi pitää
-         älä arvostele tai tuomitse esim. hänen saamattomuudestaan tai ”laiskuudestaan”
-         voit konkreettisesti tehdä jotain masentuneen kanssa. Viedä roskat ulos, kävellä postilaatikolle,poimia kukkia yms.
-         otat selvää, mitä masennus sairautena on
-         autat masennutunutta hakemaan ammatillista apua. Autat soitossa tai voit myös saattaa hänet hoitajalle tai lääkärille
-         olet läsnä ja kuuntelet oikeasti

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Odotukset ja eläinrakkautta


Odotukset. Omamme ja muiden. Mikä sitten sanelee, että minkä mukaan meidän pitää sitten elää? Koen, että sana PITÄÄ on jo itsessään suuri inhokki. Miksi muka pitäisi? Mikään ei ole pakko, ihan oikeasti. On vaan asioita, mitä ois hyvä hoitaa jos haluaa elää osana yhteiskuntaa ja olla ns. normaali. Mutta mitään ei ole pakko. On paljon ihmisiä, jotka sanelevat oman elämänsä säännöt ja löytänyt oman tavansa elää. Kaikki ei aina mene yleisen normin mukaan, mutta tarviiko edes?




2.3.13

Silloin 28.2 ilta kääntyi huonoon suuntaan ja loppujen lopuksi tuli sit huono hetki.
Olavi oli aika väsynyt ja poissaoleva. Jotenkin odotin että kun kerrankin on ”hyvä päivä” mulla niin ois sit mukava päivä ja kauhean positiivinen. Siinä kai sit meni vikaan. Kun on odotuksia niin helposti pettyy kun asiat ei meekään niinkuin halusi.

Perjantaina eli eilen oltiin Olavin isällä. Oli ihan mukava päästä pois kotoa tai siitä ympäristöstä missä on ollut pitkään paha olla. Vaikka kyl se paha olo on vaan ihan oman pään sisällä.

Oon nyt lukenut kirjaa Mielekkäästi irti masennuksesta. Oon oppinut aika paljon. Kirjoitan nytkin liian nopeasti. Hiljatellen, voisi olla mun uus voimalause. Jotenkin sitä pelkää ettei ehdi kirjoittaa kaikkia juttuja alas. Haittaako se? Kirjoitan tätä itseäni varten joten miksi pelkään tai pitäisi jotenkin kirjoittaa hyvin ja kaikki? Tyranni PH on aika helvetin vahva akka. Sitä pitäis kukistaa, oppimalla itse vahvemmaksi. EI karkottamalla sitä vaan hiljentämään sitä olemalla vahvempi.

Eilinen auto keskustelu oli hyvä, koska Olavi oikeasti kuunteli mitä mulla oli sanottavana. Tuntuu hyvältä tai ainakaan ei turhauta kun joku kuuntelee. Aidosti.
Muistan vieläkin sen unen kun huusin äidille mikset sä kuuntele mua. Samoin Leenan kanssa toisessa unessa. Se, että ne ei nää sitä mitä mä nään. Sitä mitä tapahtuu niiden ympärillä. Ongelmaa voidaan ratkaista jos ihmiset vaan tahtoisi samaa asiaa ja keskittyisi siihen. Ei tekosyitä eikä liikaa takertuisi omiin tottumuksiinsa. Jos haluaa lapsille parasta niin pitää kehittyä, tavalla tai toisella. Pitää kommunikoida. Suhteet ovat vuorovaikutusta, ei vaan että joku määrää ja loput seuraa. On hyvä olla johtaja perheessä, mutta hyvä johtaja huomioi lauman jäseniä ja kuuntelee. Hyvä johtaja toimii niin, että lauman jäsenet osaavat yhtä hyvin toimia toistensa kanssa myös ilman johtajaa tai johtajan määräyksiä.

Mä rakastan mun miestä. Meillä on vielä paljon opittavaa elämästä. Ja toisistamme. Ehkä ensin pitäisi vaan tuntea itsensä.

Tarviin musiikkia, ääniä. Lämpöä.

Ehkä se mikä meille on opetettu ei ole ainoa totuus. Jokaisen pitää löytää sitä omaa totuutta ja rakentaa siten oman elämän. Ehkä itsenäistyminen yms. on myös jokaisen määriteltävänä. Eikä välitä siitä mikä on muiden mielipide.
Mua itkettää. Jostain syystä. Oon nyt parina päivänä aika hyvin keskittynyt siihen tietoiseen läsnäoloon. Ja se on auttanut ettei ole tullut niitä kohtauksia.
Nyt tulee pimeää. Tuleeko mulle siksi lohduton olo? Eikä Olavi ole tässä. Eikä kukaan muukaan. Tai sit pitää ajatella että Höttö ja Hapsu on mun kanssa täällä. Mulla ei ole mitään hätää.

Joka kerta kun kuulen että alhaalla ovi käy niin jokin mussa odottaa että se on Olavi.

Mun pitäisi antaa tän olon olla jos se on. Hyväksyn ja ehkä sillä ei tuu pahempaa oloa. Keskity. Meen laittaa kynttilöitä.

Höttö hyppäsi tai tippui parvekkeelta toissapäivänä. Hapsu oli tullut ”kertomaan” siitä mulle, mut en ymmärtänyt. Laitoin juuri ruokaa niille, joten ei se siitä voinut pyytää niinpä annoin hellyyttä. Kun olin keittiössä niin Hapsu piti hassuja ääniä ja kun lähestyin parveketta niin sen silmät suurenivat. Hapsu on ihanan fiksu kaveri. Mä en vaan ollut yhtä fiksu J Höttö maukui ja oli vähän hätääntynyt mut oli jäänyt kuitenkin paikoilleen. Kun hain sen takas niin ihan ite käveli ja oli kauhea kiire päästä kotiin alakerran ulko-ovesta. Hapsu selvästi oli innoissaan kun veli tuli takas. Seurasi Höttöä koko ajan ja nuoli sitä. Meillä on kyllä maailman ihanimmat pojat J <3





Nyt

18.6.18

Meitä on niin monenlaisia persoonia ja meillä kaikilla on omat tavansa. Se, että tutustuu itseensä auttaa siinä, miten voi löytää oman tavansa elää ja olla tyytyväinen. Ja se, että nyt toimii näin, ei tarkoita että ikuisesti pitää elää niin. Lähihoitajakoulutuksessa oli luokkakaveri, joka oli lähellä eläkeikää, joka halusi vaihtaa alaa. Hän muistuttaa minua aina siitä, kuinka elämä kuljettaa ja voi oppia aina uutta pelkäämättä. Yleensä se on minä itse, joka on minun mahdollisuuksien tiellä. Se, että edes yrittäisi, on jo suuri askel. Aloittaminen on useimmiten se suurin kynnys. Ja jos epäonnistuu, niin siitä voi oppia vaikka mitä ja yrittää uudestaan. Mieluummin olen ihminen täynnä arpia kuin tyhjä taulu läpi elämän.

Itselläni on selvästi paljon periaatteita ja totuuksia, mitä noudatan vailla ymmärrystä ovatko ne minun oikeasti. Ja tämä tyranni-Ph määräilee ja latelee sääntöjä miten mun pitäisi elää, että kelpaisin maailmalle. Uskon ja stressaan puhki, kunnes uupuneena saatan kyseenalaistaa että miksi? Miksi mun PITÄÄ. Kun ei pidä.

Oon joutunut paljon nöyrtymään siihen, että minä en tiedä kaikkea. En edes vaikka luulen niin. Saatan neuvoa muita miten niitten tulisi elää, jotta ois hyvä tilanne minun silmissä. Saatan olla joissakin asioissa osittain oikeassa, mutta minulla EI ole oikeutta määrätä miten muiden tulisi elää. Voin vaikuttaa asioihin vain minun omalla toiminnalla ja omalla läsnäololla. Se on kaikki, mihin pystyn, eikä minun täydy pystyä parempaan. Riittämättömyys nousee pintaan, kun on läheisistä kyse, mutta nouskoon. Kyllä minä kestän sen. Ehkä ajan kanssa oppii, kuinka ei pidä riittää kaikkeen. Että minulla on rajani ja minä saan pitää niistä kiinni. Ei kuitenkaan kynsin hampain. Elämä vie ja siinä ois hyvä kulkea aaltojen mukaan.



Oon enemmänkin kuin kiitollinen Olaville siitä, että se on tuonut mun elämään niinkin hieno asia kuin eläinrakkautta. Olin ennen sellainen, että joko pelkäsin tai mua ei vaan niin kiinnostanut eläimet. Nyt jos joku kysyis, niin mun lemmikit ovat mulle niin tärkeitä, että en niistä hevillä luovu. Tahtoisin vaan jatkuvasti lisää ja erilaisia, että saisin tutustua niihin. Elää niiden kanssa. Meillä on nyt kaksi kissaa ja kolme kania. Piti tulla vuohi, mutta se jää nyt kun muutetaan erilaiseen ympäristöön. Unelmana ois oma pieneläintarha, jossa päivät kuluisi kasveja ja eläimiä hoitaen. Niin maadoittava ja hoitava. Onneksi nyt on jo saanut elää osa sitä haavetta ja meillä on tämä pieni perhe.

Eläimet osaavat olla olemassa sillä tavalla, mitä meidän ihmisten ois hyvä oppia olla. Ne on niin välittömiä ja aitoja. Juuri sopivan yksinkertaisia ja läsnäolevia. Jopa meiän känkkäränkkä Höpsö, on niin sielukas kuin olla ja voi. Sitä kun tutustuttaa itsensä eläimiin, niin huomaa niiden moninaisuus ja ulottuvuudet. Uskon, että ne opettaa meitä omalla tavallaa, jos me osattais vaan kuunnella. Koen, että mun on välillä ollut pakko hiljentyä ja hiljentää vauhtia, että oon voinut kohdata näitä otuksia. Mutta samalla ne on auttanut mua hidastamaan, että kuulen myös muita ihmisiä ja itseäni. Mä oon luonteeltani hidas ja tarviin aikaa ja tilaa, että kukin. Mun kasvit ja eläimet ovat osa minua ja minä niitä <3


torstai 14. kesäkuuta 2018

Saanko olla heikko?

28.2.13
     
Vapaapäivä

Tänään oon oppinut paljon asioita. Tai monta asia on avartanut mun mieltä. Luin kirjaa, minkä terapeutti antoi lainaksi. Mielekkäästi irti masennuksesta. Tuntuu että toi auttaa mua paljon ymmärtämään itseäni ja hyväksymään tätä paremmin.
Tänään on ollut hyvä päivä. Olavi sanoi että pelottava kuinka pirteä olen ollut J
Näköjään on totta että myrskyn jälkeen on poutasää. Ulkona on kaunis ilma. Aurinko paistaa. Ainoa asia on tuo koira. Se on haukkunut aamusta asti. Ettei sillä ole mikään hätänä.

Mä murehdin helposti ja ajattelen yleensä pahinta. Ihan kuin se yhtään auttaisi silloin kun se pahin oikeasti tapahtuu.

Siinä kirjassa todettiin asia minkä oon pitkään jo tietänyt. Masennusta sairastetaan pääosin länsimaissa. Vai onko se vaan siksi koska köyhissä maissa ei tehdä vaan tilastoja? Tuleeko masennus koska tää järjestelmä on niin kaukana ihmisyydestä? Onko se ihmisyyden ja välittämisen puolestaan taistelua. Sairastuttaa ihmisiä, että ne valaistuu ja näkee mikä on todella tärkeä todellisuudessa. Mikä on tän tarkoitus?

Sanoin Olaville, että mun pitää alkaa uskotella itselleni, että kaikki on hyvin. Meikkaan ja toimin kuten ennen toimin ja jonain päivänä herään siihen, että kaikki on todellisestikin hyvin.Vähän kuin uskoisi Jumalaan. Mut tässä vaan elämän onnellisuuteen ja siihen että myös mulla on mahdollisuus siihen.
Uskon, että buddhalaisuus on eniten sitä mitä on valmiina joka ois lähellä mun omia uskoja. Haluan tutustua siihen enemmän ja kokeilla elämään sillä sen opeilla. Uskon että voin tästä saada paljon mun ja meidän yhteiseen elämään Olavin kanssa.

Pelkään että Olavi väsyy tähän. Pelkään ettei sillä riitä voimat. Kirjoitin Pasille siitä, tai tästä. Toivottavasti se auttaa.  Se, että Olavilla on oma tuki. Ihminen, jolle puhua joka ei niin paljon liity muhun.

En tiedä mitä teen sen suhteen, että haluanko lääkkeitä. Tänään tuntuu niin hyvältä, ettei ehkä tarvitsikaan. Mut mitä jos huomenna ei onnistukaan yhtä hyvin.
Mä oon se joka määrittelee mun ajatuksia, vaatteita, tavaroita, tekoja yms. Ei ne mua!
Kaikki rakentuu mun ympärille, miten oon niitä rakentanut. Se on tapa miten viestitän muille, millainen mä oon. Mut sen voi muuttaa. Ajatustapaa voi muuttaa. Mielikuvaakin. Se ei ole pysyvää. Identiteetti ei ole pysyvää. Omaa identiteettiä voi muuttaa ja muuttua. Mut jokainen identiteetti mikä on ollut ja mikä tulee olemaan on MINÄ!

Minuus ja identiteetti ei ole sama asia?




Nyt

14.6.18


Fake it till you make it. Mulla on tapana tehdä näin ja koen samalla riittämättömyyttä siitä, että harrastaa huijausta. Että en ole niin taitava kuin mitä annan ymmärtää. Ja koko ajan on tunne, että pitää kehittyä salamannopeasti ja yltää siihen näkymättömään rimaan, mitä on itselle laittanut.
Oon kyseenalaistanut tätä paljon, että onko pakko aina olla paremmin kuin mitä todellisuudessa on. Että riittäisinkö vähän paskempanakin. Tarviiko mun aina olla paras tai edes hyvä siinä mitä teen?

Mulle on opetettu, että pitää käyttäytyä hyvin, olla edustava ja ystävällinen. Mutta mitä sitten, kun sisällä myllyää niin pahasti, ettei kykene olemaan paras mahdollinen itsensä? Saako luvan olla kakka ja jopa hieman inhottava. Hyväksytäänkö mua silti ja rakastetaanko mua silti?
Oon saanut huomata, että kyllä. Kaikki ei välttämättä tykkää siitä, mutta ne jotka musta oikeasti välittävät ovat kyllä siinä, vaikka oisinkin epämukava ja työläs.
Ei tarvitse vetää mitään roolia, eikä aina olla se antava osapuoli. Voi joskus myös olla vaan mitä on milläkin hetkellä ja se saa riittää. Kaikkien ei tarvi tykätä musta. Pärjään kyllä ilman tykkäyksiäkin. Kunhan saan hyväksyntää ja rakkautta mun rakkaimmilta. 
Joskus elämä yllättää ja saakin yllättyä, että jopa ventovierailtakin saa sitä lämpöä ja turvaa. Kerran talvella liukastuin ja kaaduin perseelleni. Yksi ystävällinen rouva tuli luokse ja kysyi, että miten voin ja auttoi minua ylös.Hänen silmistä paistoi huoli ja sympatia. Olin sitä ennen tullut raskaalta lääkärikäynniltä. Teki mieli tulla syliin ja itkeä, että en voi kovin hyvin. Hillitsin itseäni, mutta se lämpö mitä sain siltä rouvalta lämmitti pitkään ajatuksissa. Että joku oikeasti välittää siitä voinko minä ok.

Olin erittäin kriittinen lääkkeiden suhteen alussa. Kunnes piiiitkän ajan terapeutin ja muiden hoitavien tahojen uskottelun jälkeen aloitin masennuslääkityksen. Olin tuolloin ylivarovainen rauhoittavankin kanssa, että saatoin ottaa vaikeaan ahdistukseen 1/4 tablettia, mikä on ihan naurettavan pieni annos. Kai sitä ajatteli, että jos ottaa lääkkeitä, niin tarkoittaa että on sairas ja ei pärjää, eli ois heikko. Ihan hullu ajatus. Mähän olin sairas, en vaan halunnut silloin hyväksyä asian. Ja mie tarvitsin apua. 
Miun terapeutti sanoi hyvin, että lääkkeet ovat kuin kainalosauvat. Ne auttaa pahimman yli ja kuntouttavat. Kun on pohjalla, kaikki apu on tarpeen ja ihan mikä vaan mikä auttaa siitä kuopasta ylös ois hyvä ottaa vastaan. Ego ei vaan halunnut antaa periksi, että ei pystykään yksin omin voimin päästä sieltä ylös.
Minulle toimi hyvin masennuslääkkeet ja terapikäynnit yhdistelmänä, että parannuin masennuksesta. Suuri osa oli myös sairasloma. Että pääsi lepäämään ja lataamaan akkuja. Pääsi palautumaan.

Minuus on minulle vieläkin mysteeri, jota en tule kovinkaan helposti selvittämään. DID( monipersoonahäiriö) on tehnyt osansa siinä, että miulla on miljoonia persoonia ja puolia. Tähän palaan myöhemmin kun tekstit lähestyvät sitä ajankohtaa, jolloin miulle selvisi, että on DID.
Minuus ja identiteetti on hyvä jokaisen välillä miettiä. Kuka olen ja mitä tahdon. Mistä alkaa minä ja mihin se loppuu? Omat rajat ja arvot. Ei ne opitut vaan ne mitä sisältä kumpuaa. Tunnen, että olen kokonaisempi kun tutustun itseeni. Että ei ole tyhjiö vaan mitä pitää täyttää kaikella moskalla. Kyllä vieläkin harrastan tavaroiden ostelua, kaikkea egoilua ja lohtusyömistä. Ei ne siitä mihinkään on mennyt, mutta välillä tulee tiedostettua miksi niin tekee. Ehkä siitä on hyvä jatkaa. Tai aloittaa.

On oikeaa vahvuutta myöntää heikkoutensa. Eräs tärkeä ihminen sanoi tän miulle. Se, että antaa itselleen luvan olla heikko ja tarvitseva on erittäin vaikeaa. Kaikkihan haluavat olla pärjääviä ja vahvoja. Aina elämä ei kuitenkaan mene meidän halujen mukaan, vaan meidän pitää mukautua muutoksiin ja sopeutua tilanteisiin. Ainoa pysyvä asia on muutos. 
Ei se tee meistä yhtään sen huonompia ihmisiä, jos ollaan joskus heikkoja. Miksi pitäisi olla muka kaikessa hyvä ja aina vahva? Kuka meiltä sitä saa vaatia? Yleensä me olaan itsemme pahin vihollinen. Se paine ei välttämättä tuu ulkopuolelta vaan täältä meidän omasta pääkopasta. Me luodaan se idylli-ihminen mitä meidän pitää olla, että me riittäisimme itsellemme. Haistattakoon sille idyllille joskus paskat ja jos vaan elettäis ja annettais itsemme olla. Ihan vaan OLLA.

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Oman kaavan vanki




27.2.13

Koulu 8-16

Olin aika väsynyt. Ihan puhki. Näytin kauhealta kun katsoin peilistä.

Hanna Aho näytti siltä että sain häneltä lämpöä. En tiiä oliko sitä, vai kuvittelinko, koska se on se mitä tarvitsin. Mutta se auttoi.
Hassua miten sitä uskoo kaikkeen mitä oma mieli syöttää sulle. Ihan mitä vaan. Aika viheliäs elin. Toi aivo. Nää huonot päivät tosin tuntuu sulattavan nää oikein hyvin.

Inhottaa Virtanen. En halua olla tällä hetkellä sen ihmisen lähellä. Odotuksia ja odotuksia. Ei uskoa ihmisen hyvään ja rehellisyyteen. Koko ajan varuillaan. Sekö se mikä meitä murentaa.

Mukamas parempia kuin eläimet. Me käyttäydytään kuten ne. Pitkään vaan yritetty uskotella itsellemme että ollaan parempia. Sit kadotettiin itsemme ja kauhea työ että löydetään se yksinkertaisuus. Eläimiltä pitäisi enemmän oppia.

Koko päivän ihan kuin tulisi kuume. Elimistö vissiin käy vajeella. Milloin se lopahtaa. Ihan kuin haluaisin että niin kävisi jotta ihmiset antaisi mun vihdoin olla. Se on pään sisällä niin ei se näy helposti ulos. Varsinkin kun on näin taitava pärjäämään.

Antakaa mun olla. Kuulkaa ne asiat mitä yritän sanoa vaikka en sanotuksi saakaan.
Oppisi sanomaan ne ääneen. Tai tietäisi mitä haluaisi sanoa. Ensin.


Nyt

12.6.18

Koulussa olin reipas ja pärjäävä. Unelmaoppilas kunnes uuvun täysin ja alan mennä siitä mistä aita on matalin. Tätä samaa kaavaa toistui kaikissa opinnoissa. Ensimmäinen vuosi olen täynnä energiaa ja tarmoa. Oon sosiaalinen ja pirteä, iloinen jopa. Toka vuosi alan väsymään ja poissaolot lisääntyy. Silloin on yleensä iskenyt masennus. Alan karttaa ihmisiä ja tunnen suurta syyllisyyttä koko olemassaolostani. Näin vaan syyllistäviä ja arvostelevia katseita joka puolella, tämä todennäköisesti on masennuksen ja mielen päätelmiä. Ja kehä alkaa muodostumaan. Tunnen häpeää ja syyllisyyttä, jolloin olin entisestään enemmän poissa. Viimeiset vuodet olin aikaansaamaton ja opinnot edistyivät etanan vauhtia. Suoritin kaiken  juuri ja juuri rimaa hipoen ja valmistun kaikkien opettajien inhokkina. Laiskana ja saamattomana luuserina. Näin ainakin ajattelin itsekseni. En ollut koskaan tyytyväinen tai ylpeä, että edes valmistuin.

Tämä samaa kaavaa noudatin yläasteen, kauppiksen, lähihoitajakoulutuksen ja nyt viimeisenä pukuompelijakoulutuksen. Ainakin tietääkseni. Minulla ei ole ala-asteesta juurikaan muistoja.

Viimeisen koulutuksen kanssa vaan se ero, että toisen vuoden jälkeen lopetin ja jäin sairaslomille, jotka jatkuivat ja jatkuivat tähän päivän määräaikaisen eläkkeen asti. Vihdoin jouduin pakottautuen lopettamaan tämän syklin ja aloittamaan itseni ymmärtämisen. Olen ollut siis poissa työ- ja kouluelämästä nyt 6 vuotta. Koulun lisäksi tein jo teini-iästä asti töitä viikonloppuisin,kesäisin ja keikkaa koulun ohella. Vapaaehtoistyö oli ainut, mikä ei kuormittanut vaan lisäsi energiaa.

Kaikki nämä on ihan sitä normaalia elämää, mutta enhän minä tiennyt tai oli edes hajuakaan, etten ollut ihan ”normaali”. Että minulla ois ollut jo vauvasta asti DID (monipersoonahäiriö) ja että olen ihan pirstaleina. Ei mikään ihme, että mieli ja keho yrittivät niin monesti varoittaa ja jarruttaa. En vaan jäänyt koskaan kuuntelemaan. En tiennyt, että itseään ja omia sisäisiä viestejä tulisi kuunnella. Käytin mieltäni ja kehoa työvälineenä egon haluamia tavoitteiden saavuttamiseen. Eli suorittamiseen. Minulla oli päämääriä ja kuljin niitä kohti ihan sama mitä tapahtui. Pärjäänhän minä aina. Niin ainakin kuvittelin.

Olen nyt täysin tyytyväinen, että luhistuin. Oppiihan sitä, jos ei muulla tavalla niin kantapään kautta. Ei elämää voi määrätä, sitä pitää vaan elää.
Ihmettelen nyt jälkeenpäin, kuinka tosiaan KUKAAN ei huomannut, että minulla oli selkeästi masennusta ja uupumusta. Uskon, että olin niin hyvä pärjäämään tai on joku arkiminä opiskelijana, joka sitten piti kulissia jotenkin yllä. En tiedä rehellisesti vieläkään. Mennyt aika on minulle vieläkin arvoitus. Sumun peitossa osittain. Joitain kirkkaita hetkiä muistan, mutta pääosin en.

Voiko olla myös, että masennus oli tuolloin vielä uusi yleisten joukossa?DIDstä en ollut kuullutkaan tavalllisen elämän merkeissä. Toki sitä oli TV:ssä ja elokuvissa. Mutta todellisena niin ei missään.

Eniten ehkä huvittaa, että opiskelin lähihoitajaksi asiantuntijoiden keskuudessa ja miten niin voin sumuttaa, ettei tosiaan kukaan voinut saada kiinni siitä kuin rikki olin. Tuntui, että sain kaikissa paikoissa leiman otsaan et tuo on vaan tollanen luuseri. Tai selittämätön tapaus. Kukaan ei istunut viereen ja kysynyt aidosti, mikä on hätänä? Useimmiten poissaoloille on oikea syy. Se, että miten saa selville ja voi oikeasti auttaa on hienovarainen ja haastava prosessi, mutta mahdollinen jos yrittää nähdä sen ihmisen niiden poissaolojen ja suoritusmerkintöjen takaa.
Jokainen meistä tuntee ja ajattelee. Ja tuollaiset ”häiriökäyttäytymiset” ovat useimmiten merkki jostain syvemmästä. Olkoon se mitä vaan.

Toivon, että osaisin välillä pysähtyä nyt ja kysyä itseltäni. Miten voit? Lempeästi ja kiinnostuneena. Samaa voi toistaa läheisille. Pysähtyä kunnolla ja kuunnella. Aidosti.

perjantai 8. kesäkuuta 2018

Masennuksen oikut



26.2.13 klo 00.23

Nyt on huono hetki. Ahdistaa suunnattomasti. Pääsenköhän tästä koskaan eroon. En halua elää tallaisen kanssa loppuelämän. Tai jos päätän elämän niin se on silloin loppuelämä.
Joskus mietin näissä ahdistuksien aikana että hyppäisi parvekkeelta. Tai jostain korkealta. Hassua että niin kun pelkään korkeita paikkoja. Ehkä siksi pelkään koska se saattaisi olla viimeinen paikka.

En halua sittenkään että Olavi lukisi tän. En halua olla näin sairas.
Äsken mietin, etten halua irtautua tästä maailmasta. Mutta onko se se mitä nyt tarvitsen? Oon vaan aina skarpannu ja jatkanut elämää. Pyörinyt siihen suuntaan mihin muutkin pyörät pyörivät. Niin oon päässyt aikaisemmin huonoista hetkistä. Miten nyt tää kestää niin pitkään. Tuntuu ihan kuin yrittäisin sanoa päässä että siinä on se vika. Mun pitää olla sairas että uskon että ois aika pysähtyä. Mitä varten?

Onko se syy miksi oireet tulee koko ajan takaisin. Että en o tehnyt surutyön kunnolla ja hyväksynyt että nyt pitää antautua tälle ja sairastaa sen kunnolla. Onko se se surutyö?

Oon samaa mieltä että itsari on rohkeiden teko. Kuolema on yksi ihmisten suurimmista peloista. Eikö se silloin o rohkea teko kohdata se? Vai se että lähtee karkuun todellisuutta ja pahaa oloa.
Joskus tuntuu ettei jaksa tätä kaikkea. Haluaisi pois.
Kun ei voi irtaantua omasta kehostaan kuin vain nukkumalla. Mut siinä se on. Kun nukkuu niin myös herää. Siksi nukkumalla pois jää joskus ainoaksi oikeaksi vaihtoehdoksi.

Ihan kuin mussa olisi kauheasti vihaa. Tää auttaa tää kirjoittaminen. Ihan kuin saisi purettua kaiken ahdistuksen ja vihan tähän. Täähän on jo positiivista.

Ihmisillä on odotuksia. Paskat niille jotka väittää toisin. Ehkä ois mun aika irtautua kaikesta ja olla vaan minä. Ilman rooleja, ilman sitoumuksia. Ilman muiden odotuksia.

Onko se rakkautta vai silkkaa tyhmyyttä, tekosyy? Se ettei voi päästä irti, se ettei voi hävitä pois.
Maailma jatkaa pyörimistä, mutta tarviiko mun olla aina mukana? Tarviiko mun aina olla läsnä? Miksi mun pitää? Kuka vaatii? Kenellä on oikeus vaatia multa enempää kun mihin mä pystyn?
Tää maailma ei toimi noin. Tää toimii miten jotkut on sen joskus sanellut. Heikoimmat jää jalkoihin. Niillä ei ole sanavaltaa.

Tuliko mulle tää koska yritin olla liian vahva, liian erilainen? Mennä erisuuntiin kuin muut. Mut loppujen lopuksi jäin siihen samaan oravanpyörään.
Mun on aika olla oikeasti vahva ja sanoa ääneen mitä mä haluan, mitä tahdon.

Mä rakastan sua Olavi.

Mutta mitä niille tahdoille tehdään kun ne sanotaan ääneen? Kuuleeko niitä kukaan? Välittääkö kukaan? Se että haluaa, ei tarkoita että niin tapahtuisi. Se on todellisuutta.
Hyväksyminen. Miten se tapahtuu. Onko se analyysien tulos, päätelmä mietteille. Loppuratkaisu kaikkeen. Vai alku kaikelle. Onnelle.
Miten sen osaa. Miten siihen pääsee.
Miksi ääneen sanominen on niin vaikeaa. Mulla on ääni. Mut en osaa käyttää sitä.
Mä rakastan sua isä. En kunnioita, mutta rakastan. En tiiä voinko koskaan antaa anteeksi.

Tää koko paska on yhtä draamaa. Kliseinen todellisuus. En halua tätä. En halua. En halua. En halua! Haluan pois. Haluan löytää. Haluan olla. Olla mitä. Ehkä onnellinen.

En jaksa tätä. En jaksa että koko ajan pitää miettiä. Haluan vapauden ja hyväksynnän olla miettimättä. Olla tyhmä.






Nyt

8.6.18

Itsetuhoiset ajatukset ja teot ovat ymmärtääkseni mielen selviytymiskeino, viimeinen avunhuuto. Se, että ahdistaa tai masentaa ja saa kohdistettua sen tuskan johonkin fyysiseen kohtaan on joskus helpottava, siksi on liian helppo tarttua siihen keinoon. Itsensä vahingoittamiseen voi jäädä myös ns. koukkuun. Viiltelyn tai itsensä satuttaminen erittää adrealiinia ja siksi se voi myös olla koukuttava. Se on epäterveellinen tapa selviytyä ahdistuksesta ja masennuksesta.

Kuitenkaan tällaisia ajatuksia ja tekoja ei saa tuomita mielestäni. Jos on annettu paskat eväät, niin millä sitä sitten selviytyy jos ei osaa paremmin. Oon itsekin viiltänyt ja muilla tavoilla itseäni satuttanut. Minulla on sellainen persoona, joka näitä tekee. Hän on useimmiten epätoivoinen ja ylikuormittunut.

Se,ettei salaile on ehkä askel suuntaan, että jonain päivänä siitä tavasta voi ehkä luopua.

Läheisten tuki ja avoin ymmärtäminen tai suhtautuminen auttaa ottamaan sen ensimmäisen askeleen kohti uusia, terveellisempiä keinoja selviytyä. Se, että huomaa läheisensä tekevän tällasta. Olisi hyvä jäädä kuuntelemaan mitä hänellä ois sydämellä. Ketään ei voi pakottaa lopettamaan tapojaan, mutta se että on läsnä, riittää pitkälle. Tällaisten ajatuksien ja tekojen kanssa tulisi kääntyä ammattilaisten puoleen ja opetella uusia keinoja selviytyä vaikeista oloista ja selvittää mahdollisesti sen solmun minkä takia ylipäätänsä on aloittanut itsetuhoisuuden.

Itselleni asian myöntäminen tuolloin oli häpeällistä. Se, että edes ajattelin niitä sai mua häpeämään mun oman mielen. En halunnut hyväksyä sitä totuutta, että olin oikeasti sairastunut masennukseen ja halusin kuolla. Jotta pääsisin niistä oloista irti. Nyt mietin, että voi tyttö kun tietäisit vaan kuin seko sä olet todellisesti.
Se, että saisi ulos kakistettua nuo ajatukset vähentää sitä riskiä, että niitä oikeasti toteuttaisi. Se kun salailee ja ne jää vaan muhimaan pinnan alle on myrkyllistä. Jos sanoo ääneen, niin on joku muukin tietoinen niistä ajatuksista ja siten on ehkä helpompi saada apua.

En todellakaan ole enää sitä mieltä, että itsari olisi urheiden teko. Nään enemmänkin, että ihminen on tuolloin niin umpikujassa,voimaton ja toivoton, ettei nää muuta keinoa ulos kuin kuolema. On liian suurta tuskaa, mitä ei pysty silloin käsittelemään tai saamaan ulos. Uskon, että tuo itsemurhan ihannointi on osa sitä itsetuhoisuutta ja sitä ajatusmaailmaa. Vääristynyttä sellaista. Silloin uskoi, että sehän on sitä todellisuutta. Mutta ei. Se on sairauden aiheuttama.
Yritin koko alku elämäni sopeutua joukkoon, olla samanlainen. Maahanmuuttajana on jo valmiiksi huomion kohteena ja ei aina välttämättä mukavan sellaisen. Sitten yläasteella huomasin, että erilaisuudellahan on puolensa. Sillä saa juuri sitä huomiota mitä kaipasi ja jolle sokeutui.
Kun kasvaa paineiden ympäröimänä, eikä ollut hirveästi ketään, joka ois lempeästi ohjannut, että katsoppas sisäänpäin, voi muokata ihmisestä suorittajan. Täydellisyyden tavoittelijan.

Jos olisi hetken edes vilkaissut itseensä ja miettisi.Mitä sieltä kumpuaa?Mikä on todellinen sinä ja millainen on sun oma ääni? Koen, että mie kasvan jatkuvasti. Emmä tuu olemaan koskaan valmis. Olin tuolloin vaan niin hukassa itteni kanssa, että ei mielellä ollut muuta vaihtoehtoa kun pysäyttää sairaudella. Silloin jää aikaa ja tilaa pohdinnoille. Sisäiselle äänelle.

Ellei se sairaus tapa sua ennen sitä. Siksi tarvitaankin muita siihen viereen, että siitä selviää.

perjantai 1. kesäkuuta 2018

Kun kaikki on liikaa





25.2.13



Koulu 10-16


Kuosittelu isossa koossa, ei vielä kokonaan valmis.

Keskustelu Päivi Virtasen kanssa Hojks:sta, tuli olo ettei kukaan opettajista pidä musta.

Tuomittu olo, olisin liian laiska...

Ne tunteet mitä mulla on on normaalia, kestän sen vaan huonosti. Pitäis skarpata enemmän.

Ristiriitaista: pitääkö olla enemmän armollinen, vai pitäisikö yrittää olla enemmän olla arjessa mukana? Käydä koulua paremmin.


Keskustelu Katjan kanssa. Katjalla on bulimia. Sain tänään tietää. Juteltiin mielenterveysongelmista ja tärisin kun puhuin omista asioista ja yritin neuvoa Katjaa.


Kotona 16n jälkeen. Iski väsymys ja tuli tunne, että nyt voi hengähtää. Itkin, en paljon. Ahdistaa koulu ja tää masennus. Haluisin olla jo minä. Entinen minä, joka osasi elää paremmin kuin mitä osaan nyt. 

Puheista sai selvää, ei tarvinnut miettiä miten joku asian tekisi, vaan tulivat luonnostaan. Ihmiset tykkäsivät minusta ja arvostivat.

Nyt oon vaan varjo entisestä tyypistä. Ja mun piti olla aikuinen. Nyt pitää opetella melkein kaiken uusiksi. Miten voi vaatia että muut ymmärtäisi, kun ei itekään ota selvää mitä omassa päässä liikkuu.


Kokeilen nyt kirjoittamista jos tää auttaa. Haluaisin irtautua tästä maailmasta ja opetella siellä rauhassa elämään tätä elämää.


Tuntuu, että kun on paha olo niin itku auttaa ja se ettei tee mitään, kunnes taas jaksaa.

Se on se lääke? Mut se aiheuttaa ongelmia kun irtautuu velvollisuuksista, niin ne kasaantuu ja lisääntyy entisestään. Koko ajan jää vaan enemmän jälkeen.


Nyt kun aloin miettiä opettajia ja koulua niin alkaa taas ahdistaa. Käyn ylikierroksilla kun oon koulussa. Jokin siitä ympäristöstä tekee sen. Nyt pitäisi rauhoittua, ettei mee enempää huonoon suuntaan.

Yritän hengittää syvään mut tuntuu vaan pahemmalta. 


Katja on mukava ihminen. Sen kanssa on helppo olla. Kaipaan nyt enemmän rentoja ihmisiä mun ympärille ja rennompaa elämää tai asennetta.


Tuntuu että tää matka kestää liian pitkään. Päämäärää ei näy. Tai tiiän mikä se on mutta se on liian pitkällä. En nää sitä milloin olisin viisampi ja tasapainoisempi. Pitää vaan hölmösti uskoa siihen. Uskoa itseensä. Jos kärsivällisyys riittää eikä jää sen pahan olon alle.



Klo 23.30


Se sitten tuli. Kohtaus. Itkin tunnin ajan. Väsyttää todella paljon.

Yritin koko päivän saada sen pahan olon pois jollain muulla tavalla kuin itkemällä, mutten onnistunut.

Lepäilin, nukuin,kirjoitin tätä ja join teetä. Kirjoitin Annille ja se soitti.

Huomattiin Olavin kanssa, että ajatuksien poisvieminen ei auta vaan saattaa pahentaa. Kun Anni puhui Kristofferista yms. alkoi vaan itkettää kauheasti se ettei pysty olla läsnä. Että oon tällainen. Sitten se hajosi käsiin. En pystynyt enää puhumaan ja itkin vaan. Lopetin puhelun ja itkin tauottomasti. Tärisin ja vapisin. Olavi tuli kotiin kaupasta. 

Pelkäsin ettei se paha olo loppuisi. En jaksanut sitä enkä kestänyt. Halusin päästää siitä eroon.


Käytiin parvekkeellakin. Raikas, kylmä ilma auttoi hetken mut ei kauan. Yritin juoda vettä että saisi jotenkin katkaistaa se, mut leuka vapisi niin pahasti ettei pystynyt. Kun Olavi pyysi,että katsoisin silmiin, en pystynyt millään katsoa suoraan. Silmät meni kieroon. Vaik kuin yritti. Tultiin sänkyyn, rauhoituin hieman ja sain juotua vettä. Se auttoi. Tai aika. Pelkäsin jossain vaiheessa että vaivun tästä psykoosiin. Tai tuntuu ainakin nyt et aivoista osa tuhoutui ton itkun aikana. 


Väsyttää tää meininki.











Nyt 25.5.18


Tekisi mieli ottaa tuo nuori, uupunut tyttö syliin ja halata oikein pitkään. Kertoa, että kyllä sä selviät. Tämä menee ohi. Masennus on sun ystävä.


Tiedän nyt, että olin tuolloin vaan ylikuormittunut ja uupunut, jolloin ei ollut muulle tilaa kuin masennukselle. 

Se on mielen ja vartalon viesti, ettei enää jaksa. Että pitää pysähtyä ja kuunnella itseään. Jos ei pysähdy tai saa apua kuunteluun, johtaa masennus pahimmillaan itsemurhaan.

Masennus on sairaus, minkä viesti tulisi kuunnella. Itse ja muiden. Se useimmiten vaikuttaa myös läheisiin ja ympärillä oleviin ihmisiin. 

Parhaimmillaan se voi opettaa armollisuutta ja kehittää itsensä kuuntelua. 

Kun kaikkea on liikaa, ihminen uupuu. 

Me ei olla koneita, me ei pystytä venyä loputtomiin. Masennus vaan kertoo, että ihmisellä on todellisesti paha olla.

Niinkuin mun lanko totesi: Kun kuminauhaa venyttää liikaa, se katkeaa.

Niin meidän mieli ja vartalokin toimii. Ne lähettävät meille jatkuvasti viestejä, kyse on vaan siitä osataanko me kuunnella. Tai halutaanko me edes.


Olin itse työntänyt omat luurangot kaappiin takaisin kun ne yrittivät mua muistuttaa olemassaolostaan. Hain arvostusta muilta ja suorittamalla elämän täydellisesti. Venytin itseäni ihan liian pitkään ja liikaa. Elin arvojen mukaan, mitä luulin olevan minun. Mutta enhän koskaan kyseenalaistanut niitä, saati pohtia: ovatko ne oikeastaan minun vai poimittu muualta tai periytynyt?


On yleistä, että masennus iskee, kun on "kaikki asiat hyvin" tai ihminen on pitkään ylikuormittunut ja uupunut.

Kuulun itse jälkimmäiseen. Kulutin itseni puhki ja harhautin itseäni hoitamalla muita ja muiden ongelmia.

Tai olihan mulla ulkoiset asiat hyvin.

Pitkä parisuhde, CV näytti hyvältä, oli perhe ja ystäviä. Olin päässyt opiskelemaan kouluihin johon halusin ja mulla oli valinnanvaraa. Meillä oli kaksi ihanaa kissaa ja asuttiin rivarissa.

Mutta silti oli paha olla.


Olin opetellut olemaan reipas ja nousemaan heti jos kaaduin. Pyyhin vaan kyyneleet silmäkulmasta vauhdissa, kun olin jo ottamassa seuraavia haasteita. Koska haasteiden voittaminenhan osoittaa vaan, että on vahva ja pärjäävä. Silloin sua arvostetaan ja kuunnellaan. Mitä muuta ihminen voi muka haluta?


Uskon, että silloin kun asiat ovat niin sanotusti hyvin, ihmisellä on kapasiteettia ja voimavaroja käsitellä pahaa oloa. Jolloin kaikki myös nousee pintaan. Tavallaan jää tyhjän päälle, kun on tavoitteet on saavutettu. Silloin sisäinen ääni herää. Kuka olen,  mitä tarvitsen ja mitä minulla on annettavaa?


Miksi kirjoitan tätä blogia?




Matka itseeni alkoi, kun muutin Joensuuhun ja minulla todettiin keskivaikea masennus.
Minulla oli ollut aiemmin monta masennusjaksoa, mitä en itse tai kukaan muukaan ollut tunnistanut. En tiedä, oliko lapsuudessa, mutta muistan teini-iässä olevan yksi jakso. 18 vuotiaana toinen ja parikymppisenä kolmas. Kaikkiin liittyi vahva suorittaminen ja uupumus.
Teini-iässä poissaolojen takia minut lähetettiin nuorisopsykiatrian polinikalle ja koin, ettei minua kuunneltu vaan tuputettiin vaan lääkkeitä. Kävin siellä kerran.
Vasta Joensuussa jouduin kohtaamaan omaa rikkinäisyyteni, kun en voinut enää harhauttaa itseäni enää muiden ongelmilla. Yritin kyllä, mutta lopulta uuvuin. Näin jälkeenpäin voin todeta sen olevan elämäni paras muutos.

Sairastan dissosiatiivista identtiteettihäiriötä. Tutummin monipersoonahäiriönä.
DID on mielen puolustusmekanismi ja minulla johtuu lapsena kokemista traumoista.
Tämä tuli esille parin terapiavuoden jälkeen, kun seksuaalisen hyväksikäytön oireet nousivat pintaan.

En ymmärtänyt, ettei ollut normaalia unohtaa pitkiä jaksoja elämästään tai elämänkertajana oli hyvin katkonainen. Luulin, että minulla oli vaan huono muisti ja että kaikilla on hyvin hajanainen kuva omasta menneisyydestään.
Minulle oli kehittynyt montaa hyvin toimivaa arkiminää, joiden avulla mieleni sulki traumat pois ja arkeni jatkui sujuvasti.
Olin usein koulussa ja töissä iloinen, reipas ja sosiaalinen. Matkalla saatan haluta kuolla ja ajaa kallioon päin. Illat saatoin itkeä ja ajatella, ettei minulla ole mitään annettavaa elämälle. Ja aamulla olin taas pirteä "päiväminä".

Suljetut, eriytetyt osat minusta olivat piilossa tai hiljaa. Heille kehittyi oma identiteetti ja persoona. Traumamuistojen tai trikkereiden takia, nämä osat saattoivat aktivoitua ja minulla alkoi olla muistinmenetystä näiden ollessa esillä.  Saatoin herätä ojasta tietämättä miten jouduin sinne. Nämä vuodet olivat sekavia aikoja.

Nyt, viiden vuoden terapian jälkeen, minulla on 8 vuotiaan, pikkuPh:n kanssa yhteistietoisuutta ja useimmiten olen läsnä osana kun muut persoonat ovat esillä.
Minulla on karkeasti laskettuna 15 eri persoonaa. Alussa oli yli 30, mutta terapian ja itseymmärryksen kehittyä osat yhdistyivät ja joidenkin persoonien tehtävä hävisi, jolloin heidän ei tarvinnut olla enää olemassa. Kaikki persoonat eivät ole minä menneisyydestä, vaan on esim. 14 vuotias poika, joka kiusaa ja jäljittelee hyväksikäyttäjää. Ja toinen esimerkki on äiti, joka on 36 vuotias minä, jolla on kaksi lasta. Uskon, että jokaisella persoonalla on tehtävä tässä sirpaleisessa kokonaisuudessa, että minä voin toimia ja olla olemassa.

Koen, että masennus ja DID on minun kohdaltani tehnyt sen, että olen saanut ymmärrystä itseeni syvemmin ja kohdannut asiat, joita ei pidä lähteä karkuun. 
Kohtaamalla menneisyyteni kohtaan itseäni, enkä anna minulle tapahtuvien asioiden määrätä minua tai tulevaisuuttani. Sain tilaisuuden ottaa sisäistä lastani syliin ja lohduttaa. Saan itkeä surun pois.







Tässä blogissa jaan päiväkirjamerkintöjäni viimeisen masennusjakson alkumetreiltä ja päivitettyjä pohdintoja omista teksteistäni. Löysin silloin kirjoittamisen uudelleen ja tämä on ollut suuri tekijä itseni ymmärtämisessä ja hahmottamisessa. Kirjoittamisen avulla monet persoonistani on myös saanut oman äänensä ja tullut siksi todellisemmiksi. Olemme usein keskustelleet päiväkirjan avulla ja päiväkirja on minun tapani jäsennellä ajatuksiani ja löytää todellisen itseni.

Päiväkirjamerkinnät seuraavat minua läpi masennuksen, pettämisen,itsemurhayrityksen,mielisairaalahoitojaksojen,oikeudenkäynnin ja DID:n ymmärtämisen.

Olen onnekas siinä mielessä, että tätä matkaa en ole joutunut kulkemaan yksin vaikka niinä pimeinä hetkinä kivuissani olen maailman yksinäisin. Minulla on ollut mieheni, perheni, ystäviäni, terapeutti ja hoitohenkilökunta mukana. Kenenkään ei pidä jäädä yksin tällaisten asioiden kanssa.

Esiinnyn tässä itsenäni, enkä häpeä sitä mitä olen. Muita kunnioittaen olen muuttanut heidän nimet toisiksi, mutta äitini joutuu näissä minun teksteissä olemaan itseään, sillä noh. Äiti on äiti <3

Toivon, että jos joku näitä tekstejä lukee, niin se voisi lohduttaa ja antaa ajatuksia.

Haluan antaa vertaistukea ja näyttää, että näitä asioita ei pidä hävetä. Saa olla inhimillinen ja haavoittua. Hoitamalla itsensä haavatkin saavat mahdollisuuden umpeutua.

Arvet saa näkyä ja kertoa tarinansa. Saa olla rikkinäinen ja silti niin kaunis ja kokonainen. 
Pohdi, puhu ja kuuntele. Älä jätä itseäsi yksin. Näistä voi selvitä.

Ei tarvitse enää olla hiljaa. Ei tarvitse enää olla piilossa. Tulen näkyväksi itselleni ja muille.










On monia tapoja sairastaa masennusta ja DID:tä.
Tässä on minun tarinani.