Haku

Seuraa sähköpostitse

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

"Läskit ei lähde itkemällä"


Etsin reissun jälkeen kotiin tultua päiväkirjaani, huomasin sen olevan siin missä oon viimeksi sitä dissopäissäni sitä kirjoittanut ja...noh. puukottanut kynällä.

Pyrin siihen, että blogi on minun juttu, mutta välillä muut persoonatkin pääsevät ääneen, minun kertomana, itsensä toimesta tai limittäin, niinkuin postauksessa: "Kun netti ja positiivisuus yököttää". Ehkä tää blogi voi olla meidän. 

Mutta asiaan. Jonkun minun muun persoonan kirjoittamaan tekstiin:


26.10.18

Vituttaa. Kaikki. Vitun paskaa koko elämä. Ja kaikkihan on paskaa. Vitun blogeja ja vitunällöttävää Lari Saarilaa(ei oikea nimi, turhaan Googletat). En ymmärrä mitä näät siin paskas. ÄLLÖTTÄVÄÄ

Ja läskit ei lähde itkemällä eikä vittuuntumalla. Joten lähe lenkille, pyöräile, kävele rappusia, älä kaihda liikkumista vaikka se tuntuu ihan paskalta läskikasalta. Sä luovutat jo siinä kun ajattelet ettei mistään tuu mitään. Ei tuukaan jos et tee paskaakaan. Sun läskit on eniten sun päässäs. Niistä kun pääset irti niin vartalostakin lähtee. Älä ruikuta. Ei se auta mitään. Eikä ole reilu pikkuisille, että haukut jatkuvasti meidän vartaloa. Oot paskin esimerkki. Paraskin puhumaan muille arvoista ja arvostuksesta. Vitut. Sanon minä. Sä huijaat itseäsi ja muita vain niillä sun lätinöillä. Naurettavan naiviita. Luulet et jaat hyvää mut se on oikeasti aika lällyä paskaa. Auta itseäsi ensin jos meinaat tästä paskasta selvitä. Jaa hetken hyvää itelles jos meinaat jotain jakaa. Syöminen ei ole pahaa, eikä se ettet syö paskaa tee susta paremman. Terveellisemmän joo, mutta ei paremman.

Älä kuvittele, että sun ongelmat häviää sitten kun oot laihempi. Se on vaan yksi alue. Sulla on vielä paljon muuta sekaisin ja paskasti, mutta se kuuluu elämään tiiätkö. Sitä pitää vaan niellä ja elää silti. Luovuttaminen on perseestä. Älä ole perseestä.




---

Laihduttaminen ja painonpudotus on ollut itselläni 11 vuotiaasta asti, kun sinä kesänä söin aika paljon ja lihoin muutaman näkyvän kilon. Olin pulska lapsi, esiteini-iässä. En tiedä mistä olin poiminut sen, että pulleus on huono asia ja siitä täytyy päästä eroon. Olin tyytyväinen itseeni kun vuosi sen jälkeen olin laihduttanut ja mennyt yläasteelle, missä monet katsoivat perään sillä silmällä. Sain hyvää huomiota, jota mielestäni tuli tietenkin sen hoikkuuden takia, niin innostuin. 14 vuotiaana tuli se ensimmäinen masennusjakso ja laihduin entisestään. Yläasteen loppupäässä oli jo mielikuva selvä, hoikkana on kauniimpi. Jotenkin itselleni oli myös kehittynyt se ajatus, että olin jatkuvasti pullea, hieman yli siitä piti, vaikka kaikissa mittareissa olin kirjojen mukaan täysin normaalipainoinen. Siitä alkoi itsensä lyttääminen, että muutama kilo kevyempänä olisin hyväpainoinen.

Aikuisiällä painoin siis 52-54kg. Olen 156cm, joten en siis ollut laisinkaan iso. Käytin xs-s eli EKSTRA small ja small. Eli suomennettuna olin pienenkokoinen. Päässä silti pyöri jatkuvasti se tavoitepaino 50kg, vaikka se ei ollut mistään kotoisin. Olin siis jatkuvasti epätyytyväinen kokooni ja ajatus junnaa, et pakko laihduttaa. Noh en ikinä laihtunut siihen tavoitteeseen, kunnes iski suuri suorittamisvimma iltapuvun ja hääpuvun ompelussa. Olin tuolloin erittäin uupunut kaikesta ja aika masentunut. En juurikaan syönyt tai iloitsenut mistään. Ei voimat riittänyt siihen. Laihduin sitten sen vähäisen lihasmassani pois ja pääsin tavoitepainoon 50kg:n, enkä siitäkään saanut iloa. En tuntenut enää kovin paljon mitään.

Nykyisin painan yli 70kg, en enää tiedä kuinka paljon. Käytän kokoa M. Olen omasta mielestäni iso ja kömpelö. Liikuntaa harrastan ihan liian vähän, syömispuoli on melko kunnossa. Mutta pieksen itseäni aika lujaa henkisesti aina siitä jos syön herkkuja tai epäterveellisesti. Koen häpeää ja syyllisyyttä syömisestä. Enkä tykkää kun peilin edessä tai ohittaessa, sanon mielessäni et oonpa iso. Katson vanhoja kuvia ja toivon, että laihtuisin ees takas siihen 60kg:n, jota silloin pidin jo ihan maksimina rajana mitä saisin painaa. Tää kaikki voi normaalin, järkevän ja aidosti terveellisen ihmisen silmään vaikuttaa järjettömältä. Nyt noin paljon stressiä jostain painosta! Eikö syöminen ole normaali, energiaksi kuuluvaakin? Miksi siitä pitää tehä niin suuri haloo minkä painoinen ihminen on, eikö se sisäinen kauneus ole tärkein? No joo joo, mutta se, että perseen pyyhkiminenkin tuntuu rankalta ja kömpelöltä tän kokoisena niin haluan laihtua. En koe olevani minä, tämän kokoisena. Ahdistaa. Haluun laihtua ja voida hyvin.

Siinäpä se, miellän hyvinvoinnin sen painon ja hoikkuuden mukaan. Haluun olla aktiivinen ja hyvässä kunnossa. Silloinhan elämä maistuu ja ihminen on onnellinen, eikö? Tää saattaa olla idylli mitä pyöritän päässäni, muttei kovin todellinen tilanne. Ihminen saattaa olla normaalipainoinen, aktiivinen mutta kovin onneton ja yksinäinen. Kaikkia scenaarioita voi olla. Niin kuin minun toinen persoonani totesi, se on vaan yksi elämän osa-alue. Ehkei siihen kannata laittaa kaikki aikansa ja vaivansa.


Kyllä haluan vieläkin laihtua, mutten epäterveellisellä tavalla. Haluan ujuttaa sen päähäni, ettei hoikkuus tuo onnea ja hyvinvointia. Haluan harjoitella ja helliä vartaloani vahvaksi ja liikkuvaiseksi. Haluan ravita itseäni hyvin, muistaen, että ruuasta saa nauttia, eikä se ole vihollinen. En tahdo olla se aikuinen, joka mollaa itseään ja arvostelee muita heidän painonsa mukaan. Ei kilomäärä määritä ihmisen hyvyyttä. Mutta pakko on yhtyä kyllä siihen, ettei se läski itkemällä lähde. Silti se voi olla avain siihen onnellisuuteen. Itkeminen on hyvästä <3


sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Diagnoosin pelko




Tänään

31.10.18

Kun sain kuulla ensimmäisen kerran BDI-tulokseni ja psykiatrin suusta, että olin keskivaikeasti masentunut, muserruin täysin. Masennuin ja häpesin omaa ”heikkouttani”. Samalla kuitenkin itkussa oli helpotusta. Joku tietää, mitä minua vaivaa.

Diagnoosin saaminen saattaa olla vaikea paikka monelle. Ei kukaan halua olla mielisairas, hullu, näin junttilaisittain. Se, että ihmisen jalka murtuu ja sitä diagnosoidaan, hoidetaan asiankuuluvin keinoin on paljon hyväksyttävämpää kuin se, että mieli murtuu. Mielen murtuminen tarkoittaa monelle heikkoutta, huonommuutta, sillä sisu on meillä niin kunnioitettava asia. Tahdonvoimaa ja kurinalaisuutta. Tässä ja monessa maassa mennään eteenpäin vaikka mikä ois. Ei ole lupaa jäädä vitkuttelee, saati pysähtyä. heikoimmat jäävät jalkoihin. Menestyjät ovat ne, jotka hymyilevät pokaalit kädessään, vaikka kuinka väkinäinen ja kipuileva tuo hymy ois. Kunhan hymyilee. Meillähän menee hyvin, kun on kattokin pään päällä ja ruokaa pöydässä. Eihän meillä ole syytä olla huonovointisia, eihän?

Itse nään tämän kehityskynnyksenä niin kuin ennen oli, ettei mennä lääkäriin vaikka se jalka olis murtunut. Olihan sota-aikana paljon rankempaa ja silloinkin pärjättiin. Tuppisuuna ja naamaa kiristäen. Tää mielen murtuminen alkaa näkyä meidän sukupolvessa näkyvästi, koska meitä aiemmat ovat kestäneet kaiken paskan sisulla ja alkoholilla. Tai perheväkivallalla ja itsemurhina. Nyt alkaa näkyä mm. mielen lamaaantumisella, masennuksella, muilla mielisairauksilla ja monipuolisena itsetuhoisuutena. Kroppa ja mieli ei kestä enää yhtään enempää ja nyt sisällä huutaa kestämätön kipu, jota ei saada tuoda esille. Ne, jotka tuovat, ovat joko huomionhakuisia tai yksinkertaisesti vaan heikkoja. Koska ajatusmaailma ei ole niin kehittyneet kuin meiän aivojen itsesuojelumekanismi. Mieli voi hyvin huonosti ja se kuuluukin näkyä.

Somaattinen sairaus alkaa olla meitä vanhemmassa sukupolvessa hyväksyttyä, niin oisko se meidän sukupolvin vuoro hyväksyä ne mielisairaudet? Jopa alkaa hoitaa niitä tai ottaa apua edes vastaan jos sitä tarjotaan. Kovin moni ei pääse edes avun piiriin, niin kuin meillä hyvinvointivaltiossa. Miksi me sit lähetään karkuun, kun meiltä joku kysyy: miten voit? Ei sitä tarvi hymyillä ja vastaa, että ihan hyvin jos se ei ole asian todellinen laita. Saa voida huonosti, sillä meissä näkyy kaikkien sukupolvien kipu. Se on luonnollinen asia. Paska todellakin valuu alaspäin. Mutta se, että annatko sen valua jatkossakin, vai yritätkö toimia niin, että sitä valuis vähän vähemmän meitä seuraaville. Ihmiskunta kasvaa ja kehittyy, just näin. Meidän vanhemmat ja sitä vanhemmat ihmiset ovat tehneet työnsä, yrittäen parhaansa, niin eikö ole meidän aika kasvattaa sitä oikeaa sisua ja kohdata meidän sisäiset möröt? Astua esiin ja myöntää, että tarvitsemme apua. Me ei pärjätä yksin näiden kärsimysten kanssa. Sattuu liikaa, eikä tiiä miten päin pitäis olla. Sattuu jatkuvasti ja jokapuolella. Ojenna käsi, ehkä joku tarttuu siihen. Mutta jos leikit menestyjää ja tarpoat kohti hulluja suorituksia, jotta voit päällepäin näyttää vahvalta niin jätät jälkeesi sen paskavanan.

Kaikki ei onneksi ole saanut perinnöksi paskaa, niin niihin me voitais nyt huonomman pohjan saaneet turvautua. Tai niihin fiksuimpiin, jotka ovat tehneet sen työn jo. Pyyhkineet oman suvunsa jätökset ja alkaneet todellisesti voida hyvin. Meitä on monenlaisia täällä maapallon päällä. Eikö se solidaarisuus ole juuri se, että autetaan heikompia? Mitä sitten, vaikka me oltais ne heikommat. Miksi sitä pitää niin paljon hävetä? On olemassa Punaiset Ristit ja maailman erilaiset lyhenne-järjestöt. Siksi, koska meillä on tarve auttaa niitä heikompia. Jos vois edes hetken miettiä ja todeta se huonovointisuus. Näkyvä ja ei-näkyvä. Molemmat ovat yhtä tärkeitä lajin säilymiselle. Mielisairaudet tappavat yhtä lailla kuin somaattiset epidemiat. Riittääkö se katto pään päällä ja ruoka pöydässä, jos jokainen hetki elämässä menee selviytymiseen ja sisäisen myllerryksen kanssa taistelemiseen? Sisällissota itsensä kanssa. Mieli voi murtua ja sen myötä koko elämä. Olen loistava esimerkki tästä. Mutta tiedän myös, että sodan jälkeen alkaa uudelleenrakentaminen. Ellei jopa ehyemmän sellaisen.

Ainoastaan tosin, jos siitä selviää hengissä.

Samalla, kun en hyväksynyt sairastavani, pidin itseäni parempana kuin muut. Minä olen se, joka muita auttaa ja hoitaa. Enhän minä voi tarvita ja olla heikko. Ego kyllä otti turpaan tässä taistelussa. Onneksi niin. 
Kyllä, myönnän nyt tarvitsevani apua.



keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Yksin, ihmisten joukossa



Tänään

Onko sinulle tullut joskus olo, että olisit yksin ihan koko maailmassa, vaikka ympärilläsi pyörii perhe, ystävät ja lemmikit? Kun ei yhteyttä saa muihin tai itseensä, ihminen kokee yksinäisyyttä. Kun ei tule kohdatuksi. Kun on tarpeita, mitä ei nähdä tai huomioida. Lapsena, sitä tarvitsee aikuisen huomioimaan nämä tarpeet, mutta mitä nyt kun ollaan aikuisia? Kuka minun tarpeita nyt huomioi? Minä itse. Siitä pitää lähteä, eikä odottaa, että se tulisi muualta tai muilta ihmisiltä. Kohtaamista voi tapahtua ihan omassa yksinäisyydessään, ilman muiden ihmisten vuorovaikutusta. Tämähän on idyllinen scenaario. Todellisessa elämässä me ollaan kaikki tavalla tai toisella riippuvaisia toisistamme. Me tarvitaan muita peileiksi, jotta me oppisimme kohtaamaan itsemme. Joku joka näyttää tien. Tai jos se tie on ihan pilkkopimeä, niin jonkun joka voisi pitää lyhtyä päällä ja jopa taluttaa alkuun.





Yksinäisyys on lohdutonta ja tekee kipeää. Mielellisesti ja fyysisesti. Se satuttaa ja vie toivon kauas pois. Kipinää ei löydy. Sitä ei ole ja jää vaan tyhjyys, mitä ei voi täyttää millään. Se hengittää niskaan ja kuiskuttaa, ettei minusta ole mihinkään. Etten riitä, etten pärjää täällä. Olen liian vähän ja samalla liikaa. Vääränlainen. Tähän kun liittää masennuksen, on soppa oikein makoinen.

Yhteiskunnassa, missä sosiaalisuus on arvostettua ja syrjäytyminen kallista, on vaikea nähdä yksinolon millään tavalla positiivisena. Kun joku haluaa olla yksin, sitä ihmetellään ja kyseenalaistetaan, jopa ehkä säälitään, kun tuolla ei ole ketään. Mutta yksinäisyyttä voi kokea vaikka olis yksin, kaksin tai porukassa. Sinulla saattaa olla laaja tukiverkosto ja silti kokea yksinäisyyttä. Ja uskon, että jokainen kokee yksinäisyyden joskus elämässään. Harmi vaan, että toiset saavat nauttia siitä ihan mielin määrin, eikä loppua näy. Mitä silloin pitää tehä? Jos on kaipuu ihmisten luo, niin seuranhakuun vaan,  mutta mitä tehdä jos on jo ne ihmiset, mutta koen silti olevani ihan yksin mun pään kanssa? Toivon, että viettämällä aikaa mun omien ajatuksien ja mietteiden kanssa selvitän hiljatellen, mitä yksinäisyys haluaa mulle tällä kertaa kertoa. Jos sillä oli ikävä, kun oon viilettänyt pitkin katuja muiden kanssa ja täyttänyt aikana kaikella turhuudella, etten ole ehtinyt itseäni kuunnella?




Siitäkö tää kiukkuminen johtuu? Liian vähän aikaa yksinoloa? Yksinäisyys, come on. Voit sä mulle sanoa, ei sun tarvi tällaista likaista peliä pelata. Pistää kärsimään ja sit pakottaa nurkkaan miettimään. Noh, tuleepa pohdittua. Kiitos kai. Meen nukkumaan ja huomenna lupaan varata ajan mietteille. Jos se yksinäisyys vois vähitellen olla mun kaveri, eikä vaan aiheuta sorrosta ja kaaosta. Tarpeita. Minä lupaan huomioida sinut ja minut rakkaani.




Tekstit yksinäisyydestä:

Hyväksyntä, suurin inhokki ja ystävä 

Aina ei tarvi mennä siitä mistä aita on korkein

Läheisriippuvuus

Rahalla voi nostattaa elintasoa, mutta ei elämänarvoa

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Kahdeksannen kerran masentunut


Tänään
28.10.18

Masennusjaksot alkoivat muistaakseni yläasteen kasilla. Silloin alkoi olla paljon poissaoloja koulusta ja sen ajan mitä olin siellä niin viihdyin yksin eristäytyneenä muista. Minulla oli ystäviä ja kavereita, en vaan yksinkertaisesti sietänyt heidän iloaan, nauruaan ja rennotta asennettaan elämään. Minun elämäni oli pirstaloitu. Sain tietää meidän perhe-elämän olevan vaan kulissia. Liian suuria valheita niin pienelle tytölle. Dissosiaatio oli toiminut niin, ettei isän toisen elämän paljastuminen ollut minulle suuri kriisi. Tai olihan se, mutta en ollut siitä yhtään tietoinen. Olin tuolloin 12vuotias. Olin iloinen ja pirteä sen kokonaisen vuoden, enkä yhtään ihmetellyt, miks ei tunnu missään se suuri paljastus. Olihan isä valehdellut ne kaikki vuodet meille ja oli silloin yhdessä minun kummiäidin kanssa salasuhteessa. Mieleni oli ottanut asiakseen suojella minua romahtamisella, sillä olihan isäni minulle ollut aina ennen sitä auktoriteetti, johon luotin ja kunnioitin. Kaikki muuttui ja paljastui valheeksi. Isäkin oli vaan ihminen, joka mokaa (pahasti) elämässään.





Kasiluokalla oli masennus tullut, kun jatkuva tsemppiminen kesti vuoden. Sitten ei mieli enää kestänytkään sitä todellisuuden pakenemista. Minulla oli todellisesti paha olla. Poissaolot vei psykiatrian nuorisopolinikalle. Kävin kerran äiti mukanani ja minulle mielestäni tuputettiin lääkkeitä vaan, enkä kokenut, että minua kohdattiin tai kuultiin. Se kerta jäi viimeiseksi siellä.
Seuraavat masennukset liittyi aina jaksoon, jolloin skarppasin kovasti, että pysyisin muiden tahdissa, koulussa tai työpaikoilla. Uupumuksen myötä masennuin ja oli sekaisin, että oliko burn out vai masennus. Ne kulki niin käsi kädessä minun tapauksessa, etten vieläkään tänä päivänä osaa erottaa niitä toisistaan.

Muutettua Kovalahteen elämä mullistui. Jäi muiden ongelmat vähemmälle ja oma mieli alkoi reagoida loppuunpalaamisesta. Sairastuin vaikeaan masennukseen ja se on jatkunut on-offina nyt vuosia. Olen tyhmästi sanottuna ”selättänyt” monet kerrat masennuksen, mutta aina vaipunut takaisin ylikuormituksesta. Nyt paikkakunnan muuton takia uuvuin niin täysin, että taas täällä ollaan. Vaikeasti masentuneena.

Voin silti sanoa, että nyt minulla on niin paljon kokemusta tästä sairaudesta, ettei pelota. Että nään jopa sen toivonpilkahduksen sieltä möykyn takaa. Ja nää sumulasitkaan ei ole niin sankkaisia, ettei niistä näkis mitään. Joo, oon mä diagnoosin mukaan masentunut ja oirehdin kyllä. Mutta mielessä nään tai tiiän, että on tätä nähty aiemminkin. Oon mä noussut tästä aiemminkin, niin miksei nytkin. Oon rakentanut itselleni tukiverkoston läheisistä ja hoitohenkilöistä. Uskallan ottaa paremmin apua vastaan ja reagoin oireisiin aiemmin, jotta ne ei ihan päättömäksi muutu. Oon mä selvinnyt pahemmasta, niin selviän kyllä tästäkin. Se vaatii hieman kärsivällisyyttä mutta annan sen ajan itselleni. Mulla ei ole kiire mihinkään. Saan rauhassa nousta. Vaikka se ois muiden makuun liian hidasta ja epätehokasta niin sou what. Tää on mun elämä. Ja mä aion olla armollinen, vaikka päässä huutaa muiden ja omat odotukset. En aio antaa tyranni-Phn johtaa nyt tän lauman. Mä aion olla vastuussa minusta ja mun persoonista. Ja aion olla lempeä. Rakastava jopa. Kato vaan. Kahdeksas kerta toden sanoo. Sanon minä.

torstai 25. lokakuuta 2018

Sitten kun


Olen ollut pitkään taas poissa. Itseltänikin. Jospa mieluummin lyhyt kirjoitus kuin painava hiljaisuus.





9.7.13
klo 16

Eilen oli kans hyvä päivä. Käytiin rannalla ja tein ruokaa, tein kakkua ja oltiin. Tänään taas aika väsy. Aurinko ei paista juurikaan. En tiiä johtuuko suoraan siitä. Oon koko päivän taas stressannut näistä jotenkin. Yritin nukkua päikkärit ennen kuin meen koululle mut en saanut nukuttua. Kerroin aamulla Annille että oon ottanut lääkkeitä. Sanoin, että ne auttaa. Kai tää oli odotettavissa ettei joka päivä ole hyvä. Tänään oon väsy enkä jaksa. Ihan kuin karttaan vastuita. Vaikka tiiän että ne on pakko tehä kuitenkin. Mie lähen sinne koululle nyt.

--

En mennyt silloin kun sanoin. Jäin nukkumaan ja menin vasta kuudeksi. Ollut tosi väsy päivä. Koulussa tein helman loppuun. Olin innoissani siitä. Tein napituksen ja katoin iltapukua. Olin hetken aikaa ylpeä siitä kunnes katoin tarkkaan ja näin pikkuvirheitä. Mut oon mä aika ylpeä siitä loppujen lopuksi. Pieniä korjauksia sitten se on valmis kokonaan. Mutta ensin hääpuku.
Harmitti ja itkin kovasti tätä päivää. Mut nyt on ok olo. Ehkä piti saada sen pahan olon vaan ulos. Tuntui sillä hetkellä aika pahalta. Ehkä jos mä saan jotain sen itkemisen tilalle. Tapa miten purkaa pahaa oloa.
Tänään päätettiin, että pojat saa taas nukkua meidän kanssa. Höttö on nyt peilin takana. Tuli taas koriin <3 Nyt se kehrää siinä ja leipoo vaatteita. Mie rakastan tuota poikaa <3



Tänään

Elään ”sitten-kun” elämää liian usein. Odotan tulevaa parannusta, kehitystä tai muutosta itsessäni tai minuun liittyvissä asioissa ja jos en sitä, niin suren mennyttä, syyllistyn teoistani ja häpeän olemassaoloani. Milloin on sitten hyvä aika elää ja rakastaa?

Paljon puhutaan läsnäolosta ja nykyisyyteen keskittymisestä. On harjoituksia ja meditaatioita, jotka auttavat palautumaan tähän hetkeen ja ottamaan jokaista sekunttia vastaan sellaisenaan kun se on. Ei siten, miten sen toivois olevan. Mutta miten tähän päästään jos tuntuu kaikki todella toivottomalta? Juju onkin siinä, ettei siihen tarvi päästä. Olet jo siinä.




Vaikka itkettää ja surettaa, kun ei ole mihinkään ja tulevaisuutta ei näy. Kaikki on vaan möykkynä, menneisyys, nykyisyys ja tuleva. Harmaa muotoilumössöä, josta paraskaan taiteilija ei saa muotoiltua taideteokseksi. Miten mä sit saan? Kun purkaa näitä tuntoja jollain. Kirjoittamalla, maalaamalla, sanomalla ääneen tai itkemällä, saattaa olo jo helpottua ja herää todellisuuteen, missä masennusaivot ei ole hallinnassa vaan sen sumean möykyn sijaan näkyy jo pilkahduksia valosta. Itku ja tunteiden purkaminen on hyvästä ja niissä saa möllyää luvan kanssa jos siltä tuntuu. Jos muistais, että jokainen hetki menee kyllä eteenpäin ja se voi lohduttaa vähän masennusta tai mielisairauden kanssa kamppailevia. Myös se inhottava ja ahdistavan kuristava hetki. Sekin menee ohi aikanaan <3

Jokainen hetki ei tarvitse, eikä ole niitä elämänsä hienoimpia saavutuksiaan. Se olisi todella kuormittava ja pidemmän päälle liian raskasta. Mania on tulos siitä, jos elämässä pyyhkii liian hyvin. Uskon, että tarviimme niitä melankolisia tunteja viltin alla täällä pimeässä räntäsateisessa kotimaassamme, jotta elämä olisi värien ja sävyjen liikehdintää ja upeaa seurattavaa. Syksy on itselleni usein raskas ja synkkä. Varsinkin tää loppusyksy, mutta jotenkin uskallan olla jopa uhmakkaan toiveikas, että tääkin tarvitaan ja tuleva voi yllättääkin. En tykkää jokaisesta hetkestä, mitä käyn läpi, mutta en työnnä ne pois. Otan syliin ja tuuditan. Eipä siin mitään. Minä ja mun masennus ollaan tässä. Hetken jos toisenkin. Ei meillä mitään hätää ole, vaikka pää väittää toisin. Kaikki on ihan hyvin rakas. Juuri näin.


Lääkkeiden aloittaminen ja vaikutusten pohdintaa


Summatusti:

Paljon mutustelua siitä, kuinka lääkkeen aloittaminen tuntuu kropassa ja päässä. Suurin osa varmaan kuviteltua ja osa todellisia, mutta masentuneelle täyttä sitä päivää. Tylsää luettavaa mielestäni, mutta on ihan tarpeellista vertaistueksi, koska lääkkeiden kanssa venkoilu on ymmärtääkseni monelle masentuneelle, kuin itselleni työtä ja tuskaa. Tulee välillä olo, että on vaan luulosairas, joka kuvittelee ne kaikki sivuvaikutukset. Mutta on ne oikeita. Ei ainakaan omasta kokemuksesta ole masennuslääkitystä ilman haittavaikutuksia.






20.6.13

Tuli nukuttua aika huonosti. Heräsin 7.40 ja oksetti kovasti. Pesin hampaat ja join teetä. Menin sit nukkumaan. Heräsin 11.30. Nukahdin n. 02.00 yöllä. Nyt on nälkä mut ei tee mieli syödä. On oksettanut ja ollu päänsärkyä mut ei niin pahasti.

21.6.13

Nukuin aika hyvin, vaikka yö oli katkonainen. Nyt alkaa särkee taas vähän päätä. Ja oksettaa. Suu on kuiva. Ei mitään näistä kuitenkaan häiritsevästi. Vähän. Meen syömään aamupalaa. Tänään on meidän 6. vuosipäivä <3 Ja juhannusaatto.
22.6.13
On ollut aika kurja olo siitä asti kun aloin ottaa lääkkeet. On ollu koko ajan ihan väsy. Kuvittelenko vai onko nää vaikutukset todellisia? Suussa tuntuu koko ajan hassulta. Maistuu oudolle. Oon maannu koko päivän. Ensin parvekkeella Olavin kans. Sit katsoin How I Met Your Mother ja sit riippumatos ja taas sohvalla...siin meni koko päivän. Mun pää lyö aika tyhjää nyt. Meen nukkuu........

26.6.13

Luin niin oon ollu aika väsy koko kuukauden. Oon ollut myös aika erakko lukuunottamatta polttariviikonloppua. Jotenkin kun Olavi ei ole ollut kotona niin keskittyi vaan siihen että selvii. Nyt kun se on kotona niin ollu ihan plaah. Tai sit lääkityksen aloittaminen.
Otin yöllä ½ Opamox nukahtamiseen. Meinas olla taas vaikea. Oon tarvinnut ainakin 10h unta että on tuntunut että ois nukkunut. Ja välillä kun on herännyt niin huomaa että on jotenkin jännittänyt koko yön. Kädet kipeät puristamisesta ja vartalo sikiö asennossa. Ehkä pitää ostaa kamomillateetä ja juoda sitten ennen nukkumaanmenoa.

6.7.13

Nyt on jo 2 viikko kun aloitin lääkkeet. Päänsärkyä ja väsymystä on vieläkin mut ei ollut hajoamisia ollut niin pahasti. Ja jos ollut niin kuitenkaan ei kestänyt pitkään. Päivän sisällä tapahtuu vaihteluja ettei mee koko päivän huonoksi. Jaksan enemmän vaikka väsyttää.
Eilen 3h ompelua-> tosi väsy sen jälkeen mut hengailn jonkun aikaa kotona niin jaksoin lähtee Kaleville. Siellä oli Olavi, Helga, Kalevi ja Matias. Eli sosiaalisoimista. Ihan hyvin meni sitten kotona tiskasin ja paistoin lihaa. Eli aika paljon kaikkeaa tuli tehtyä vaikka väsytti.
Nyt on terapiasta taukoa. Päässä käyn silti keskusteluja Ailan kanssa. Tuntuu vähän kauhealta kun kirjoitin ton että nyt on taukoa. Iski että nyt sitten pärjäillään. Mut kyllä on menny ihan ok että kyllä mie pärjään.

8.7.13

Eilen meni 7. tuotantokausi Ensisilmäyksellä ja tiskasin kaikki tiskit. Oli ihan hyvä päivä. Jaksoin aika hyvin kaikkea. Tai en tehnyt liikaa juttuja. Vaikka väsyttää vielkäkin. Paikat jumissa.


perjantai 12. lokakuuta 2018

Sairastajan identiteetti



Olen ollut poissa erinäisistä syistä, henkisesti ja fyysisesti. Nyt palaan tähän matkaan. Jos tää voisi antaa voimia selviytymään näistä ajoista, näistä hetkistä.




18.6.13

<3: Olin parvekkeella hetken kun satoi vettä 


19.6.13

Tänään aloitin lääkkeet. 37,5mg Venlafaxin. Otin myös Opamox 1 tabletti. Ahdisti niin paljon ja olin niin väsynyt. Tuntui kuin pää ois hajonnut. Ylikuumentunut. Olavi on ollut pari päivää kotona. Jotenkin se odotus ja kaikki väsytti niin paljon, että olin ihan väsy ja hajalla kun se vihdoin tuli. Olin tosi herkkä ja alakuloinen. Ei sen pitänyt mennä näin. Luulin jotenkin, että kun Olavi tulee takas niin kaikki ois taas hyvin. Unohdin että sen mukana tulee Olavin sairaus ja mun ongelmat ei ole kadonnut.On ollut tosin ihana olla taas sylissä ja rakastettu.






Häämekon kanssa oon ihan poikki. Ahdisti vielä enemmän puhua Annille. Jotenkin nykyään tuntuu että Annin kanssa puhuminen ajaa mut siihen tilaan, että mietin vain näitä ja pukua jolloin mua ahdistaa kovasti. Tän kaiken piti olla hieno asia, mut jotenkin näistä tuli työ ilman intoa ja iloa.

Meinasin ottaa toisen Opamoxin kun tuntui menevän taas päin puuta. Oikeastaan kävi mieles vetää koko purkin. Olin aika sekaisin kun otin sen yhden. Luulen että mun yliväsymyksellä oli osuutta asiaan. Ihan kuin ois ollu kännis. Tosin se olo sai mut halumaan juomaan alkoholia ja vetää pään sekaisin eikä tarvi kohdata tätä päivää. Oon heikko,  myönnän sen.

<3: Höttö nukkui jalkojen päällä kun katoin tietokoneella sarjaa
<3: Opamox vaikutti ja helpotti oloa

Sanoin Olaville et pelkään että kun voin paremmin tai kun oon ottanut lääkkeitä niin ihmiset odottaa multa liikaa vaikka en ois ihan täysin kunnossa. Haluisin olla rauhassa ja opetella hiljatellen mut tuntuu että mun pitää ihan vaan skarpata että pärjään elämäs. Mun pitää sopeutua elämään. En voi muokata sitä munlaiseksi. Mut teen tän että me voitais hengähtää. Pitää taukoa tästä ankeudesta. Nyt kun Olavillakin on oma sairaus aktiivisessa vaiheessa.








Tänään

12.10.18

Olin niin lääkevastainen ja epäuskoinen niihin suhteen, että venkoilin aloittamisen kanssa piiitkään. Ihan liian pitkään. En vaan kestänyt ajatusta, että MINÄ voisin olla todellisesti masentunut ja tarviin lääkkeitä siihen, että voisin paremmin.  Että en itsehoidolla ja tahdonvoimalla päässyt eteenpäin. Olinhan vielä nuori, melkein lapsi vielä. Eikö lääkkeet ole vain todella sairaita ja vanhuksia varten? 

Uuden identiteetin hyväksyminen vaati pohjaan putoamisen ja siellä jumittumisen. Olin myös ylivarovainen ja usein kestin turhaan kärsimyksen ennen kuin suostuin ottamaan rauhoittavia. Koin olevani heikko, että tarvitsin lääkkeitä. En tajunnut, että jouduin oikeasti kamppailemaan suurien vaikeiden asioiden ja tunteiden kanssa, jolloin on hyväksyttävää ja jopa suotavaa ottaa vähän apua vastaan lääkkeiden muodossa. Tuo määrä lääkkeitä, mitä teksteissä mainitsin on nykyisin naurettavan pieni määrä verrattuna siihen mitä nykyään syön. Enkä koe olevani nyt yhtään huonompi ihminen vaikka olenkin sairas ja syön lääkkeitä yhtä paljon kuin vanhainkodin asukkaat. Ollut pakko hyväksyä tää todellisuus. Koska turhaan elin sen taakan kanssa, mitä häpeä toi mukanaan ja tuntea morkkista siitä mitä olin.

En ole koskaan ollut alkoholin tai muiden päihteiden ystävä. Ehkä onneksi niin, niin en ole lähtenyt sille tielle, että leikkisin niiden ja lääkkeiden yhdistelmillä. Ymmärrän kuitenkin varsin hyvin niitä, jotka käyttää päihteitä selviytymiseen ja ylipääsemättömien tunteiden ylipääsemiseen. Mulla on dissosiaatio, sillä mä pääsen/joudun pois kun on liian ylivoimaista. Kaikilla tätä suojelumekanismia ei ole, niin päihteillä pääsee hetkeksi pois, vaikka se onkin yhtälailla itsetuhoista kuin viiltely tai muiden itsensä satuttamisen keinojen tavoin. Turhaan ketään on syyllistää, mitä keinoja he käyttävät sisäisten mörköjen taistelemiseen. 

Tarpeellisempi on auttaa ja löytää vaikka yhdessä parempia keinoja ja tapoja, millä ne huonot vanhat tavat automaattisesti väistyvät. Pahoja tapoja on turhaa yrittää repiä pois, vaan hyvää tulisi lisätä. Ja muistaa myös, ettei muutos ikinä tapahdu hetkessä. Usein kaikki ei ole meidän käsissä, siksi on hyvä kääntyä ammatilaisten pariin kun on kyseessä itsetuhoinen käyttäytyminen.







En alussa hakeutunut hoitoon itseni vuoksi. Menin sinne, koska Olavi kärsi mun sairaudesta. Läheisen on kivuliasta katsoa vierestä kun toinen itkee päivät pitkät, makaa vaan sängyssä haluten kuolemaa. En yhtään ymmärtänyt omaa tilannettani, se selkeni miulle matkan varrella vasta. Ja jossain vaiheessa aloin käydä hoidossa itseni vuoksi, aloin kiinnostua mun sisäisestä maailmasta ja halusin ymmärtää paremmin mun mielen liikkeitä. Tää oli suuri edistysaskel eheytymiseen. Ei kukaan voi parantua sairaudesta, jos sitä ei itse halua. Uskon mielellä olevan niin suuri vaikutus vartaloon ja että ne on niin kytköksissä toisiinsa, ettei toinen toimi ilman toista. Tai silloin ihminen ei ole kovin hyvinvoiva.

Olen aiemmin kertonut olevani hidas ja herkkä olento. Olen yrittänyt sopeuttanut itseäni muiden sanelemiin ehtoihin, muiden odotusten ja normien mukaan. Koin olevani vääränlainen ja skarppasin, jotta voisin olla niinkuin muut. Olla järkevä, tunnollinen ja hyvä kaikin puolin. Se oli kuin jahtais omaa häntäänsä, en päässyt koskaan perille. 
Virheille ei ollut tilaa. Nehän on luusereita, jotka mokailevat. Tai heikkoja. Ja minähän autan niitä, enhän voi olla yksi heistä. Ego oli suuri pienellä tytöllä, kunnes elämä astui peliin. Vaikka nyt välillä tää elo sattuu niin perkeleesti, niin emmä kuitenkaan tätä vaihtais pois. Olen saanut niin paljon ja nähnyt, oppinut niin paljon, että tää kaikki on ollut sen arvoinen. Ilman masennusta ja DIDtä moni asia ois jäänyt tapahtumatta. Nää kaikki muokkaa minusta minän ja mä oon ihan ok tyyppi, vaikka itse näin sanonkin. Ja aion elää minunlaista elämää. Koska minä olen hyvä, ihan just näin.




lauantai 22. syyskuuta 2018

Paskakasa hyvinvointi-kuorrutteella


Kun kaikkea on liikaa muutun toimintakyvyttömäksi ja lamaannun. Kaikki paukut oli säästetty jo selviytymiseen. Nyt kun ei tarvi selviytyä, niin seinä tulee vastaan.

Kaikissa lehdissä lukee ihmisten selviytymistarinoita, joissa henkilöt ovat saavuttaneet tilan, missä on hyvä olla. Sairaus on selätetty ja paljon ollaan opittu. Miten sitten me muut, jotka vielä ryvetään siinä paskassa, eikä saada henkeäkään? Ollaanko me olemassa, tai saadaanko me luvan myös olla esillä? Vai pitääkö suomalaisen tapaan kestää sisulla paskat ja vasta sen taistelun jälkeen hihkaista, että no eipä tuo mittään ollut. Pitääkö meidän jättää itsemme yksin ja sulkeutua pois, jotta kaava voisi toistua ja kruunu jalostua kaikesta kärsimyksestä? Koska ei tietenkään ole hyvätapaista valittaa. Kaikkihan inhoo valittajia ja ne on oikeastaan vaan tyhmiä ihmisiä, jotka ei tee elämällleen mitään vaan valittavat siitä kuinka asiat ovat aina huonosti. Mutta jos kurkkua kiristää, päässä on ääniä, jotka kuiskuttaa korvaan miljoonia tapoja, miten vois itsensä tappaa, niin saako silloin edes sanoa ääneen, että on paha olla? Että yksinkertaisesti ei jaksa olla positiivinen ja "olla ajattelematta liikaa", rentoutua ja olla kiitollinen elämästä. Kun ei halua elää, niin ansaitseeko elämän? Kun masennus sysää siihen tilaan, että näkee vaan sen umpikujan mistä ei pääse millään pois. Että sama mitä tekee, niin päättyy siihen labyrintin keskelle. Sinne, missä ei ole toivoa ja kaikki uskon rippeetkin on viety.





Mulla on MONTA asia missä näen, että mun pitäisi kehittyä. Tässä pari esimerkiksi:

-Syödä terveellisemmin ja ekologisemmin
- Kuluttaa järkevämmin ja eettisemmin
-Kuntotua sairauksista
-Kouluttaa itsensä ja aloittaa työn teon
-Olla parempi aviopuoliso
-Olla läsnä sisaruksille ja ystäville
-Olla parempi tytär
-Vähentää somen käyttöä ja älypuhelimen
-Kirjoittaa enemmän
-Ulkoilla ja liikkua enemmän
-Kävisi suihkussa useammin
-Viettää aikaa lemmikkien kanssa ja tutustua kunnolla niihin kaneihin
-Alkaisi panostaa hyvinvointiin joogaamalla ja meditoimalla
- Olla metsässä enemmän
-Käyttää rahaa fiksummin, säästää enemmän "ei mistään"
-maksaa laskut ajoissa, ettei kerrytä maksumuistutuksia
-kilpaillluttaa kaikki, koska sehän säästää rahaa (muttei hermoja)
-Hoitaa arjen perusasiat ja kodin ihan itsenäisesti
-Ajaisi autolla yksin
- Dissoilisi vähemmän, mielellään ei kohtauksia lainkaan
-Osaisin terapeuttisoida itseäni niin hyvin, etten tarvi tapella Kelan enkä muun tahon kaa, että saisin hoitoa

Muutama asia, missä voisin olla parempi jos vaan tarpeeksi yritän. Jos olis sitä tahdonvoimaa. Mutta kun ei ole motivaatiota edes elää ja tästä kaikesta tahtoisi vaan luopua. Milloin kehitin itselleni taas tän suorittamisen ja "pitää-pitää"- kierteen, minkä oon vaan kuorruttanut nimellä hyvinvointi-minä? Miksi ihmeessä mun pitää olla jatkuvasti parempi minä. Ihanne-minä on aika jees tyyppi, mutta emmä ole läheskään sitä mitä tahtoisin olla ja koko ajan on syyllisyys kun en ole. Ihan kuin mulle ois annettu kaikki, mut oon vaan liian tyhmä hyödyntääkseni mitään ja junnaan vaan paikoillaan. Oonko huonompi ihminen sen takia, etten voi yhtä hyvin kuin ne hyvinvoijat?
Hyvinvointi on trendi, sitä kaikki haluaa, mutta useimmat eksyvät matkalla juuri tuohon suohon, kun hyvinvoinnistakin on pystytty kehittää pakkopullaa. Saako itseään rakastaa, jopa hyväksyä, vaikka ei kehittyiskään ja tarvitsee sitä uniriepua lohdukseen?Että saisko olla siinä mukavuusalueella jonkun aikaa ja vaan uinuttaa itseään lempeään kietoutukseen, missä on hyvä olla, eikä kukaan, edes itse olis tökkimässä, että kehity läski ja saamaton paska.

Mä haluun elää maailmassa, missä saa olla. Kehittymättä tai kehittyä, kun se tulee luonnostaan tai hyvällä flowlla, ei pakottaen ja syyllistäen. Morkkiksessa on vaikea kehittyä mihinkään hyvään suuntaan. Jos halais itseään hetken tai toista ihmistä ja hieman silittäen sanoisi, että nyt on hyvä, eikä mikään tarvi muuttua, että ois parempi. Vapauduttais ehkä pakko-kahleista ja vihdoin voisi hengittää ja alkaa elämään. Siitä huolimatta, vaikka olis ihan huono versio itsestään. Saa sinua silti rakastaa. Ei rakkaus katso hyvä-minuus-mittaria. Rakkaus ei vaadi, eikä pakota.


sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Muutto=kaaos

Tänään

17.9.18





Tunne tästä muutosta kuvaa hyvin, miun miehen ikuistama kuva itseäni likaisella-tukalla-päivänä.

Onnistuin ajamaan muuton häslingissä läppärin päältä, siitä iso syy blogin hiljaisuuteen. Tosin kyllä tää kaaottisuus ja siitä lamaantuminen on toinen suuri syy saamattomuuteen. Tuntuu, että on taantunut ja motivaatio täysin kateissaan. Hoitokontakti ei ole vielä selvennyt ja olen tällä hetkellä ei kenenkään vastuulla. Hyvän hoitotukiverkostoon tottuneena, tähän oli aikamoinen pudotus. Vaikka muutettiin perheen lähelle (äiti naapurissa) niin en osannut odottaa tällaista muutosta hoitoon liittyen. Onneksi vanha lääkäri on niin auttavainen, että oon saanut hieman eteenpäin tää lähtöruutuun palaaminen. Miun huonoksi onneksi ja muuton vaikeuttamiseksi joudun alkuun, eli kunnan mielenterveyspalveluihin hoitajalle. Siitä mua sitten toivottavasti siirretään johonkin, missä olisi tietoutta DID:stä ja siitä hoidosta. Oon dissoillut enemmän kuin kestän ja toimintakyky on aika rajoittunut nyt väsymyksestä ja ylikuormituksesta. Toivotaan parasta, etten nyt vaivu masennukseen tän myötä. Oli tarkoitus purkaa masennuslääkitys, mutta ehei, en aio enää. Jospa tää elo tasaantuisi ja tää alkaisi tuntua kodilta.







Itse oon ollut aika vähän esillä, taapero Miumau ja lapsipersoona Pikkuph on sitäkin enemmän. PikkuPh on innoissaan ja koko ajan hiukset tuulessa vipeltää ympäriinsä kun nyt on ihmisiä ympärillä. Miumau taas haluaa olla vaan kotona rauhassa, aistikuormituksesta siihen sattuu joka päivä melkein joka paikkaan. Itse olen niin stressaantunut ja lamaantunut, etten saa mitään aikaiseksi ja kun kerran saan niin menee ikuisuus palautua siitä.






Täällä siis muutoksesta uupunut ihminen. Mutta onneksi saa ollakin. Oli tää iso ja vaikea muutos. Aloin jo itkeä luopumisesta n. puoli vuotta sitten ja olin skeptinen mukavuusalueelta lähtemiseen. Kuitenkin kaikkien meidän persoonien ja mieheni voinnin takia tää muutos on hyvästä, vaikkakin hieman kompuroiden tätä tehdäänkin. Ja ollaan me saatu paljon tilalle. Oma perhe, se rakkaus ja tuki mitä ollaan saatu on korvaamattomia. Sitä kun voi luottaa, ettei meitä jätetä pulaan. Ettei me olla yksin tän kaiken kanssa. Siitä olen kiitollinen, vaikka tää sumu peittääkin hieman näkyvyyttä ja ajattelukykyä.

Palaan, kun kykenen ja sitä ennen toivon itselleni hyvää alkua tälle uudelle matkalle.
Voi hyvin rakas <3


tiistai 14. elokuuta 2018

Kyllä, olen pinnallinen




Tänään

14.8.18


Kivemmin sanottuna, olen esteettinen ihminen. Nautin kauniista asioista ja tykkään olla itse nätttinä. Kun näen kadulla hyvin pukeutuneen ihmisen, minulle tulee siitä innostunut ja ihastunut olo. Kun kuljen luonnossa ja näen jonkun lehden olevan juuri oikeassa asennossa aurinkoon nähden, minulle tulee siitä levollinen ja tyydyttynyt olo. Tykkään kulkea kameran kanssa ja mallailla kauniita asetelmia. Eihän tämä ole pinnallisuutta? Ei niin.

Se, että arvostelen ja kategorisoin ihmisiä, eläimiä ja tavaroita niiden ulkomuodon mukaan on pinnallisuutta. Teen sitä jatkuvasti, vaikka olen alkanut olla hyvin tietoinen siitä etten halua tehdä niin. Mutta se on minulle kuin hengittäminen, yhtä luonnollista. Tähän liittyy paljon häpeää ja syyllisyyttä, koska hyvä ihminen ei tekisi niin. Ainakaan omasta mielestäni. Tässäkin törmää arvosteluun, en anna asioitten ja ihmisten olla sellaisia kuin ovat vaan minulla on mielikuva siitä, miten ne voisivat olla. Mietin päässä, että jos teen näin ja noin, niin saisin tostakin paljon kauniimman. Ei siinä mitään, minulla on silmää kauneudelle ja uskon, että siitä on paljon iloa itselleni kuin muillekin. Mutta siihen ei saisi jumittua. Tai pitää itsestäänselvyytenä ja pakonomaisesti, että KAIKKI pitää olla koko ajan kaunista.

Sairastumisen myötä oma ulkonäkö saati hygenia on jäänyt vähemmälle huomiolle. Kun on syvissä syövereissä, ei ehi juuri miettiä miltä näyttää. Saattaa olla hiukset likaisina, intiimialueet haisevina ja räät poskella ja silti olla olemassa. Saattaa olla, että asiat menevät uudelleen tärkeysjärjestykseen. Ei ole niin tärkeä, miltä näyttää vaan enemmänkin huomioi, miltä tuntuu. Kun alkaa noteerata ulkomuotoa, ymmärtää että nyt voi jo paremmin. On kapasiteettia huomioida kokonaiskuvaa. Koen, että sairastuminen on opettanut tän, että kokonaisuus on se tärkein, ei enää vaan pinta. Ehkä sen avulla vähennän myös muiden arvostelun. Kaikille ulkonäkö ei ole tärkein. Ja hyvä näin. Kaikilla meillä on omia vahvuuksia ja kiinnostuksen kohteita, eikä meitä voi laittaa samaan muottiin. Jos näät vastaantulijan, jolla on hiukset likaisina, älä arvostele vaan yritä ymmärtää. Et tiedä hänestä mitään muuta kuin pinnan. Älä tuomitse ihmistä kuoren takia. Maailmassa on paljon tärkeämpiä asioita kuin ne puhtaat hiukset.








Muoti ja pukeutuminen on ollut itselleni rakas harrastus jo 8 vuotiaasta asti. Aloin silloin huomata, että on kivaa olla nätti ja erikoisiin tilanteisiin pukeuduttiin ja laittauduttiin. Uskon tämän olevan myös kulttuurisidonnainen juttu. Vietnamilaiset ovat pinnallisia ja kauneuden palvojia. Pinta ja se mitä näytetään ulospäin on tärkeää. Siihen perustuu kai se kasvojen menetyskin. Häpeä ja syyllisyys painaa jos kulissi ei ole kunnossa. Sinua kohdellaan ja palvellaan paremmin, jos olet hyvännäköinen. Teininä aloin käyttää ulkonäköä hyväksi ja sain paljonkin huomiota sillä, että pukeuduin erilaisemmin ja muodikkaasti, enkä hukkunut massaan. Silloin älysin, että on hyvä olla erilainen, jopa niin sanotusti edelläkävijä. No, huomion saamisessa auttoi ehkä myös hivenen, että olen vietnamilainen pienessä suomalaisessa kylässä. Minun sukupolven kohdalla tää ei ollut enää negatiivinen asia tai kiitos minun fiksujen ja reilujen kavereiden, sain olla kuin yksi kaikista. Mutta ekstraa huomiota sai, kun oli hienoimmat ja kiinnostavimmat vaatteet. Piti olla parhaitten joukossa ja saada muiden ihailuja, että oi, kun tuolla tytöllä on tyyliä.

Nykyään kun on some ja muu informaatiokin kulkee nopeasti maasta maahan, on ulkonäkökeskeisyys lisääntynyt huomattavasti. Ei ole enää vaan rikkaiden ja kuuluisuuksien etu pukeutua hyvin ja tyylikkäästi vaan myös me köyhät ja varattomatkin voidaan leikkiä prinsessaleikkejä. Mutta sen mukana tuo myös vaateteollisuuden varjopuolet, sillä harva ihminen osaa enää itse ommella. Ennen jokainen nainen handlasi tämän taidon ja se kulkeutui sukupolvelta toiselle. Nykyään se on erikoista, että omistaa edes ompelukoneen. Vaatteita saa niin halvalla, miksi ostaa kallista kangasta ja tuhlata siihen myös aikaa ja energiaa? Olen pienituloinen, mutta haluan näyttää hyvältä. Sorrun usein shoppailuun ja materian haalimiseen, koska se täyttää ainakin hetkellisesti sisäisen tyhjyyden ja materiaalihimon. Tästäkin pyrin pois ja häpeän sitä, että useimmat vaatteeni on henkkamaukasta tai kiinasta. Tämä on sitä pinnallisuutta, kun haluaa ja on pakko saada kaikkea. Trendit muuttuvat ja niin mielikin. Tämä vaateteollisuuden sykli on kuitenkin niin hektinen, että jos haluaa olla edelläkävijä niin joutuu aika paljon shoppaamaan. Mulla on selkeästi addiktio tän suhteen. Se on mun salainen nautinto, teen sitä yksin ja sen jälkeen häpeän ja tunnen syyllisyyttä. Mutta silti mun pitää tehdä sitä lisää, koska se tuntuu niin hyvältä. Välittämättä jälkiseurauksista. 

Tiedän, olen epäeettinen ihminen tässä asiassa. Myönnän. Ristiinnaulittakoon minut tästä synnistä...tai mielellään ei. Ehkä mullakin saa olla synti, niinkuin kaikilla muillakin. Yritän oppia siitä pois, mutta en ihan heti vielä. Vielä mä tarviin tän täytteen. Kun saan enemmän oikeaa sisältöä elämääni niin tästä alan luopumaan. Eli ihan kohta. Ihan vielä hetki.









Itse rakastin vaatteiden tuunaamista ja ”ompelua”. En siis osannut ommella, enkä saanut oppeja mistään. Saatoin aloittaa hameen tekoa ja päädyin siihen, että minulla olikin toppi valmiina. Tästä syntyi kuitenkin kipinä pukuompelijan opintoihin. Uskon, että kun luo kaunista ja saa taikoa ihmisestä vielä kauniimman, on minun polkuni. Tai osa sitä. Miten sitten pääsen pinnalisuudesta irti jos aion työllistyä juuri sillä? Uskon, että kauneudella on puolensa. Se kun saa jonkun tajuamaan oman kauneudensa kauniilla puvulla, on mielestäni taidetta. Ja taide ei ole mitään ekologisinta lajia, mutta niin ravitseva ja tarpeellinen. Kun ompelen ja valokuvaan, minä luon ja kun saan olla luova, voin hyvin ja kuuntelen sisintäni. Mutta jos unohdan sen ihmisen sen puvun tai kuvan takaa, synnytän vaan lisää pinnallisuutta mitä kavahdan.


Haluan oppia valjastamaan kauneutta ilman, että seuraan orjallisesti pintaa ja nään ainoastaan sen. En halua vaan keskittyä vaan ulkonäköön muistamatta kokonaisuutta. Tähän vie hetki jos toinenkin. Olen minä nyt pinnallinen, mutta huomaan, että olen myös paljon muutakin.






sunnuntai 12. elokuuta 2018

Seksuaalisuus ja oma arvo









16.6.13

klo 8.30


Jotenkin ollu tosi väsy ja levoton. Ajatukset hyrrää kauheasti.
Eilen tein aikataulut ja siivosin Olavin huoneen. Kävin kävelyllä kun en jaksanut kuunnella Höttöä. Yöllä menin nukkuu n. 12n aikaan. Oli aika rauhaton olo niin mietin mun miestä ja tein juttuja. Tulin ja sen jälkeen nukahdin aika äkkiä.

Heräsin klo 7. Luulin et on aamuyö.

Näin untaa kummituksesta joka oli hyvä versio E.T:stä. Se oli ensin pelottava ja mysteerinen kunnes uskalsin lähestyä sitä. Se oli mulle suuri tuki kun pelkäsin kaikkea. Sieltä tuli kaksi pumpattavaa lasten lelun näköistä nukkea ja ne seurasi toisensa. Oli yksi joka hymyili, toinen näytti vihaiselta. Se vihainen oli pelottava mutta kummitus sanoi että sitä pitää sääliä kun se oli se kiltimpi ja seurasi sitä toista vain koska halusi olla sen kaveri. Oli jotenkin pelokas ja jännittävä uni. Outo uni mut todentuntuinen.

Tuntuu ettei musta ole nykyään kovin paljon hyötyä kellekään. Kaikkea pitää opetella ja kehittyä. Ihan kuin lapsi. Pitäiskö melkein miettiä et kenestä ois mulle hyötyä? Tai ketä mä tarviin mun ympärille vaikeina aikoina. Mä jotenkin pidän tätä jaksona, joka menee ohi. Mut täähän on uusi alku. Osa elämää, pysähtymistauko. Jotenkin miettii jos osaisin jo paremmin, mut ehkä tää riittää vaikka en osaiskaan. Ehkä mä riitän tällaisena. Ainakin mun miehelle <3 siksi mä sitä rakastankin niin paljon.

klo 13

Nukahdin joskus 9n aikaan uusiksi. Nyt heräsin. Teki hyvää. Kai. Nyt on levännyt ja vähän turta olo. Ja nälkä.









Nyt

12.8.18


Seksuaalisuus sairaalla ihmisellä voi olla aika monimutkainen homma. Itselläni ainakin DIDn takia heittelee maasta kattoon. Käytän masennuslääkitystä masennukseen ja unettomuuteen. Oon huomannut, että nyt sen aikana seksuaalivietti on ollut heikompaa. Tai oonhan mä vanhentunutkin näinä vuosina hieman.  Ja ehkä pitkä parisuhde on vaikuttanut myös asiaan? Mut koen, että kun voimat menee selviytymiseen tai sairauksien oireiluun, seksiä haluu automaattisesti vähemmän. Miulla on persoona, jonka ainut tehtävä on tyydyttää Olavia. Jotenkin sairas ajattelutapa, että jos toinen ei ole tyydyttynyt niin on arvoton ja huono. Uskoisin sen lähtevän liikkeelle seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja ymmärtämättömyydestä. Sen persoonan tehtävä on olla jonkun huora. Inhoon käyttää tuota sanaa, mutta se puoli on itsestään ilmaissut näin.

Seksi on omasta mielestä parhaimmillaan kahden (tai monien) ihmisen yhteinen fyysinen ja henkinen kohtaaminen. Siinä yhtyy ja sulautuu hetkeksi kauniiksi symbioosiksi. Se voi olla hellää rakastamista tai rajua nautinnon lähdettä. Uskon, että seksi voi olla myös joskus vaan toisen hemmottelua. Kun haluaa antaa, eikä vaadi mitään takaisin. Mutta jos siitä jää itselleen vaan tyhjä olo niin siihen ei kannata ryhtyä.

Olen onnekas, että mulla on puolisona mitä huomaavaisin seksikumppani. Ja ymmärtäväinen. Sitä se vaatii, kun opettelee seksin uudelleen seksuaalihyväksikäytön traumamuistojen käsittelyn jälkeen. On ollut aikamoista vuoristorataa tää matka. Olen itkenyt seksin aikana, sitä ennen ja sen jälkeen. Kaikki eri syistä. Oon saanut nauraa ja hekottaa maha kipeäksi. Hävennyt, tuntenut syyllisyyttä ja tyytyväisyyttä. Seksi on ollut mitä mahtavin tai sitä vähemmän mahtava. Kaikkea on saanut kokea ja tuntea. Mutta uskon, että mitä enemmän tunnen itseni ja ymmärrän, sitä parempaa seksiä harrastan. Masturbaatio on ollut itselleni suhteellisen normaali asia. En usein harrasta sitä ja aina sitä harrastettuaan mietin, että tätä pitäisi tehdä useammin. Samaan pätee jooga. Se edistäisi hyvinvointia, mielialaa ja itsetuntemista, mutta jostain syystä sen harrastaminen jää. Kai en koe oloni ”mukavaksi” jos on liian hyvä olla. Kai sekin on asia, mitä voi oppia. Että on ihan ok jos arki ei ole koko ajan kurjaa. Ja uskoa, että on kapasiteettiä luoda itselleen hyvän olon ja on lupaa luoda. Suotavaakin jopa.








Tota oman arvon arvottaminen hyödyllisyydellä on pyörinyt omissa pohdinnoissa usein. Tarviiko mun olla hyödyllinen, jotta olisin arvokas?Saanko olla vaan olemassa? Ihan vaan olla? Oltua 6v poissa opiskelu- tai työelämästä siihen hyödyttömyyteen turtuu. Tai soihan takaraivossa koko ajan ääni, etten ole riittävä. Mun pitää kuntoutua tehokkaammin ja käydä läpi paskat nopeammin. Jotta voin alkaa taas maksaa veroja ja olla osa yhteiskuntaa. Luulen tän arvomaailman olevan omaksuttua ja kyseenalaistan usein, että oonko tätä mieltä. Onko pummi, työtön, vauva tai vanhus arvottomampi?Jos ei tuota niin saako olla olemassa vai heitetäänkö minut ulos tästä systeemistä. Koen, että halu olla osa yhteisöä ja olla hyödyllinen on meidän normaalia tarvetta. Ei kukaan halua olla hylkiö tai ulkopuolinen. Se kantaa hedelmää jos se halu olla hyödyllinen tulee ihmisestä itsestään eikä ulkoisella paineella. Sitä halua voi ohjata ja kannustaa, ei pakottaa. Ihminen alkaa kapinoidaan tai laamaantumaan ”pitää-pitää” asenteella ja lopputulos on usein sairastuminen. Mielellisesti tai fyysisesti. Jos alkaa arvottaa ja luokitella ihmiset vaan hyödyllisyyden mukaan, alkaa inhimillisyys olla kovin kaukana.

Itselläni sairastuminen oli mahdollisuus uuteen alkuun. Todellisempaan minään. Ravistan omat uskomukset ja periaatteet. Sukellan syvemmälle itseeni ja rakennan itsetunnon todellisemmilla aatteilla. Syön mä vieläkin mäkkiä ja shoppaan liikaa, enkä ole oppinut meditoinnin ihmeellisyyttä. Mutta nyt uskallan kyseenalaistaa kaikkea ja varsinkin itseäni. Ehkä askel askeleelta lähestyn sisimpää minääni. Riisun paskakuorrutuksen pois ja ehkä sisältä löytyy hiomaton timantti. Ehkä. Uskoa ja toivoa on. Eikä multa puutu rakkauttakaan.

Yksisarvinen masennusmatkoiltaan

Miun blogihiljaisuus ei johdu kesälomasta eikä lomasta, vaikka reissulla oon ollutkin. Nimittäin masennusmatkalla. Totesin tä...