perjantai 8. kesäkuuta 2018

Masennuksen oikut ja itsetuhoisuus



26.2.13 klo 00.23

Nyt on huono hetki. Ahdistaa suunnattomasti. Pääsenköhän tästä koskaan eroon. En halua elää tallaisen kanssa loppuelämän. Tai jos päätän elämän niin se on silloin loppuelämä.
Joskus mietin näissä ahdistuksien aikana että hyppäisi parvekkeelta. Tai jostain korkealta. Hassua että niin kun pelkään korkeita paikkoja. Ehkä siksi pelkään koska se saattaisi olla viimeinen paikka.

En halua sittenkään että Olavi lukisi tän. En halua olla näin sairas.
Äsken mietin, etten halua irtautua tästä maailmasta. Mutta onko se se mitä nyt tarvitsen? Oon vaan aina skarpannu ja jatkanut elämää. Pyörinyt siihen suuntaan mihin muutkin pyörät pyörivät. Niin oon päässyt aikaisemmin huonoista hetkistä. Miten nyt tää kestää niin pitkään. Tuntuu ihan kuin yrittäisin sanoa päässä että siinä on se vika. Mun pitää olla sairas että uskon että ois aika pysähtyä. Mitä varten?

Onko se syy miksi oireet tulee koko ajan takaisin. Että en o tehnyt surutyön kunnolla ja hyväksynyt että nyt pitää antautua tälle ja sairastaa sen kunnolla. Onko se se surutyö?

Oon samaa mieltä että itsari on rohkeiden teko. Kuolema on yksi ihmisten suurimmista peloista. Eikö se silloin o rohkea teko kohdata se? Vai se että lähtee karkuun todellisuutta ja pahaa oloa.
Joskus tuntuu ettei jaksa tätä kaikkea. Haluaisi pois.
Kun ei voi irtaantua omasta kehostaan kuin vain nukkumalla. Mut siinä se on. Kun nukkuu niin myös herää. Siksi nukkumalla pois jää joskus ainoaksi oikeaksi vaihtoehdoksi.

Ihan kuin mussa olisi kauheasti vihaa. Tää auttaa tää kirjoittaminen. Ihan kuin saisi purettua kaiken ahdistuksen ja vihan tähän. Täähän on jo positiivista.

Ihmisillä on odotuksia. Paskat niille jotka väittää toisin. Ehkä ois mun aika irtautua kaikesta ja olla vaan minä. Ilman rooleja, ilman sitoumuksia. Ilman muiden odotuksia.

Onko se rakkautta vai silkkaa tyhmyyttä, tekosyy? Se ettei voi päästä irti, se ettei voi hävitä pois.
Maailma jatkaa pyörimistä, mutta tarviiko mun olla aina mukana? Tarviiko mun aina olla läsnä? Miksi mun pitää? Kuka vaatii? Kenellä on oikeus vaatia multa enempää kun mihin mä pystyn?
Tää maailma ei toimi noin. Tää toimii miten jotkut on sen joskus sanellut. Heikoimmat jää jalkoihin. Niillä ei ole sanavaltaa.

Tuliko mulle tää koska yritin olla liian vahva, liian erilainen? Mennä erisuuntiin kuin muut. Mut loppujen lopuksi jäin siihen samaan oravanpyörään.
Mun on aika olla oikeasti vahva ja sanoa ääneen mitä mä haluan, mitä tahdon.

Mä rakastan sua Olavi.

Mutta mitä niille tahdoille tehdään kun ne sanotaan ääneen? Kuuleeko niitä kukaan? Välittääkö kukaan? Se että haluaa, ei tarkoita että niin tapahtuisi. Se on todellisuutta.
Hyväksyminen. Miten se tapahtuu. Onko se analyysien tulos, päätelmä mietteille. Loppuratkaisu kaikkeen. Vai alku kaikelle. Onnelle.
Miten sen osaa. Miten siihen pääsee.
Miksi ääneen sanominen on niin vaikeaa. Mulla on ääni. Mut en osaa käyttää sitä.
Mä rakastan sua isä. En kunnioita, mutta rakastan. En tiiä voinko koskaan antaa anteeksi.

Tää koko paska on yhtä draamaa. Kliseinen todellisuus. En halua tätä. En halua. En halua. En halua! Haluan pois. Haluan löytää. Haluan olla. Olla mitä. Ehkä onnellinen.

En jaksa tätä. En jaksa että koko ajan pitää miettiä. Haluan vapauden ja hyväksynnän olla miettimättä. Olla tyhmä.






Nyt

8.6.18

Itsetuhoiset ajatukset ja teot ovat ymmärtääkseni mielen selviytymiskeino, viimeinen avunhuuto. Se, että ahdistaa tai masentaa ja saa kohdistettua sen tuskan johonkin fyysiseen kohtaan on joskus helpottava, siksi on liian helppo tarttua siihen keinoon. Itsensä vahingoittamiseen voi jäädä myös ns. koukkuun. Viiltelyn tai itsensä satuttaminen erittää adrealiinia ja siksi se voi myös olla koukuttava. Se on epäterveellinen tapa selviytyä ahdistuksesta ja masennuksesta.

Kuitenkaan tällaisia ajatuksia ja tekoja ei saa tuomita mielestäni. Jos on annettu paskat eväät, niin millä sitä sitten selviytyy jos ei osaa paremmin. Oon itsekin viiltänyt ja muilla tavoilla itseäni satuttanut. Minulla on sellainen persoona, joka näitä tekee. Hän on useimmiten epätoivoinen ja ylikuormittunut.

Se,ettei salaile on ehkä askel suuntaan, että jonain päivänä siitä tavasta voi ehkä luopua.

Läheisten tuki ja avoin ymmärtäminen tai suhtautuminen auttaa ottamaan sen ensimmäisen askeleen kohti uusia, terveellisempiä keinoja selviytyä. Se, että huomaa läheisensä tekevän tällasta. Olisi hyvä jäädä kuuntelemaan mitä hänellä ois sydämellä. Ketään ei voi pakottaa lopettamaan tapojaan, mutta se että on läsnä, riittää pitkälle. Tällaisten ajatuksien ja tekojen kanssa tulisi kääntyä ammattilaisten puoleen ja opetella uusia keinoja selviytyä vaikeista oloista ja selvittää mahdollisesti sen solmun minkä takia ylipäätänsä on aloittanut itsetuhoisuuden.

Itselleni asian myöntäminen tuolloin oli häpeällistä. Se, että edes ajattelin niitä sai mua häpeämään mun oman mielen. En halunnut hyväksyä sitä totuutta, että olin oikeasti sairastunut masennukseen ja halusin kuolla. Jotta pääsisin niistä oloista irti. Nyt mietin, että voi tyttö kun tietäisit vaan kuin seko sä olet todellisesti.
Se, että saisi ulos kakistettua nuo ajatukset vähentää sitä riskiä, että niitä oikeasti toteuttaisi. Se kun salailee ja ne jää vaan muhimaan pinnan alle on myrkyllistä. Jos sanoo ääneen, niin on joku muukin tietoinen niistä ajatuksista ja siten on ehkä helpompi saada apua.

En todellakaan ole enää sitä mieltä, että itsari olisi urheiden teko. Nään enemmänkin, että ihminen on tuolloin niin umpikujassa,voimaton ja toivoton, ettei nää muuta keinoa ulos kuin kuolema. On liian suurta tuskaa, mitä ei pysty silloin käsittelemään tai saamaan ulos. Uskon, että tuo itsemurhan ihannointi on osa sitä itsetuhoisuutta ja sitä ajatusmaailmaa. Vääristynyttä sellaista. Silloin uskoi, että sehän on sitä todellisuutta. Mutta ei. Se on sairauden aiheuttama.
Yritin koko alku elämäni sopeutua joukkoon, olla samanlainen. Maahanmuuttajana on jo valmiiksi huomion kohteena ja ei aina välttämättä mukavan sellaisen. Sitten yläasteella huomasin, että erilaisuudellahan on puolensa. Sillä saa juuri sitä huomiota mitä kaipasi ja jolle sokeutui.
Kun kasvaa paineiden ympäröimänä, eikä ollut hirveästi ketään, joka ois lempeästi ohjannut, että katsoppas sisäänpäin, voi muokata ihmisestä suorittajan. Täydellisyyden tavoittelijan.

Jos olisi hetken edes vilkaissut itseensä ja miettisi.Mitä sieltä kumpuaa?Mikä on todellinen sinä ja millainen on sun oma ääni? Koen, että mie kasvan jatkuvasti. Emmä tuu olemaan koskaan valmis. Olin tuolloin vaan niin hukassa itteni kanssa, että ei mielellä ollut muuta vaihtoehtoa kun pysäyttää sairaudella. Silloin jää aikaa ja tilaa pohdinnoille. Sisäiselle äänelle.

Ellei se sairaus tapa sua ennen sitä. Siksi tarvitaankin muita siihen viereen, että siitä selviää.

3 kommenttia:

  1. Näitä lukiessani tuli mieleen yksi teksti, jonka joskus kirjoitin.... "Haluaisin istua hiljaa Tietämättömyyden Rannalla, missä mitään ei tarvitse edes yksinkertaistaa".... <3

    VastaaPoista
  2. Se on http://www.laukkaavalammas.fi :)

    VastaaPoista

Seuraa sähköpostitse

Lukijat