Masennus sumupeittona ja itsetuhoisuus
26.2.13
klo 00.23
Nyt
on huono hetki. Ahdistaa suunnattomasti. Pääsenköhän tästä koskaan eroon. En
halua elää tallaisen kanssa loppuelämän. Tai jos päätän elämän niin se on
silloin loppuelämä.
Joskus
mietin näissä ahdistuksien aikana että hyppäisi parvekkeelta. Tai jostain
korkealta. Hassua että niin kun pelkään korkeita paikkoja. Ehkä siksi pelkään
koska se saattaisi olla viimeinen paikka.
En
halua sittenkään että Olavi lukisi tän. En halua olla näin sairas.
Äsken
mietin, etten halua irtautua tästä maailmasta. Mutta onko se se mitä nyt
tarvitsen? Oon vaan aina skarpannut ja jatkanut elämää. Pyörinyt siihen suuntaan
mihin muutkin pyörät pyörivät. Niin oon päässyt aikaisemmin huonoista hetkistä.
Miten nyt tää kestää niin pitkään. Tuntuu ihan kuin yrittäisin sanoa päässä
että siinä on se vika. Mun pitää olla sairas että uskon että ois aika pysähtyä.
Mitä varten?
Onko
se syy miksi oireet tulee koko ajan takaisin. Että en o tehnyt surutyön
kunnolla ja hyväksynyt että nyt pitää antautua tälle ja sairastaa sen kunnolla.
Onko se se surutyö?
Oon
samaa mieltä että itsari on rohkeiden teko. Kuolema on yksi ihmisten
suurimmista peloista. Eikö se silloin o rohkea teko kohdata se? Vai se että
lähtee karkuun todellisuutta ja pahaa oloa.
Joskus
tuntuu ettei jaksa tätä kaikkea. Haluaisi pois.
Kun
ei voi irtaantua omasta kehostaan kuin vain nukkumalla. Mut siinä se on. Kun
nukkuu niin myös herää. Siksi nukkumalla pois jää joskus ainoaksi oikeaksi
vaihtoehdoksi.
Ihan
kuin mussa olisi kauheasti vihaa. Tää auttaa tää kirjoittaminen. Ihan kuin
saisi purettua kaiken ahdistuksen ja vihan tähän. Täähän on jo positiivista.
Ihmisillä
on odotuksia. Paskat niille jotka väittää toisin. Ehkä ois mun aika irtautua
kaikesta ja olla vaan minä. Ilman rooleja, ilman sitoumuksia. Ilman muiden
odotuksia.
Onko
se rakkautta vai silkkaa tyhmyyttä, tekosyy? Se ettei voi päästä irti, se ettei
voi hävitä pois.
Maailma
jatkaa pyörimistä, mutta tarviiko mun olla aina mukana? Tarviiko mun aina olla
läsnä? Miksi mun pitää? Kuka vaatii? Kenellä on oikeus vaatia multa enempää kun
mihin mä pystyn?
Tää
maailma ei toimi noin. Tää toimii miten jotkut on sen joskus sanellut.
Heikoimmat jää jalkoihin. Niillä ei ole sanavaltaa.
Tuliko
mulle tää koska yritin olla liian vahva, liian erilainen? Mennä erisuuntiin
kuin muut. Mut loppujen lopuksi jäin siihen samaan oravanpyörään.
Mun
on aika olla oikeasti vahva ja sanoa ääneen mitä mä haluan, mitä tahdon.
Mä
rakastan sua Olavi.
Mutta
mitä niille tahdoille tehdään kun ne sanotaan ääneen? Kuuleeko niitä kukaan?
Välittääkö kukaan? Se että haluaa, ei tarkoita että niin tapahtuisi. Se on
todellisuutta.
Hyväksyminen.
Miten se tapahtuu. Onko se analyysien tulos, päätelmä mietteille. Loppuratkaisu
kaikkeen. Vai alku kaikelle. Onnelle.
Miten
sen osaa. Miten siihen pääsee.
Miksi
ääneen sanominen on niin vaikeaa. Mulla on ääni. Mut en osaa käyttää sitä.
Mä
rakastan sua isä. En kunnioita, mutta rakastan. En tiiä voinko koskaan antaa
anteeksi.
Tää
koko paska on yhtä draamaa. Kliseinen todellisuus. En halua tätä. En halua. En
halua. En halua! Haluan pois. Haluan löytää. Haluan olla. Olla mitä. Ehkä
onnellinen.
En
jaksa tätä. En jaksa että koko ajan pitää miettiä. Haluan vapauden ja
hyväksynnän olla miettimättä. Olla tyhmä.
Nyt
Itsetuhoiset
ajatukset ja teot ovat mielen selviytymiskeino, viimeinen
avunhuuto. Se, että ahdistaa tai masentaa ja saa kohdistettua sen tuskan
johonkin fyysiseen kohtaan on joskus helpottava, siksi itsensä vahingoittamiseen voi jäädä myös ns. koukkuun. Viiltelyn
tai itsensä satuttaminen erittää adrenaliinia ja siksi se voi myös olla riippuvuutta aiheuttavaa. Se on epäterveellinen tapa selviytyä ahdistuksesta ja
masennuksesta.
Kuitenkaan tällaisia ajatuksia ja tekoja ei saa tuomita mielestäni. Jos on annettu paskat eväät, niin millä sitä sitten selviytyy jos ei osaa paremmin. Oon itsekin viiltänyt ja muilla tavoilla itseäni satuttanut. Minulla on sellainen persoona, joka näitä tekee. Hän on useimmiten epätoivoinen ja ylikuormittunut.
Se, ettei salaile on ehkä askel suuntaan, että jonain päivänä siitä tavasta voi ehkä luopua. Voi oppia tilalle paremman tavan selviytyä. Voi oppia tuntemaan tervettä vihaa ja kanavoimaan se ulospäin, satuttamatta ketään ja varsinkaan itseään.
Kuitenkaan tällaisia ajatuksia ja tekoja ei saa tuomita mielestäni. Jos on annettu paskat eväät, niin millä sitä sitten selviytyy jos ei osaa paremmin. Oon itsekin viiltänyt ja muilla tavoilla itseäni satuttanut. Minulla on sellainen persoona, joka näitä tekee. Hän on useimmiten epätoivoinen ja ylikuormittunut.
Se, ettei salaile on ehkä askel suuntaan, että jonain päivänä siitä tavasta voi ehkä luopua. Voi oppia tilalle paremman tavan selviytyä. Voi oppia tuntemaan tervettä vihaa ja kanavoimaan se ulospäin, satuttamatta ketään ja varsinkaan itseään.
Läheisten tuki ja avoin ymmärtäminen tai suhtautuminen auttaa
ottamaan sen ensimmäisen askeleen kohti uusia, terveellisempiä keinoja
selviytyä. Se, että huomaa läheisensä tekevän tällaista niin, olisi hyvä jäädä
kuuntelemaan mitä hänellä on sydämellä. Ketään ei voi pakottaa lopettamaan
tapojaan, mutta se että on läsnä, riittää pitkälle. Tällaisten ajatuksien ja
tekojen kanssa tulisi kääntyä ammattilaisten puoleen ja opetella uusia keinoja
selviytyä vaikeista oloista ja selvittää mahdollisesti sen solmun minkä takia
ylipäätänsä on aloittanut itsetuhoisuuden.
Itselleni
asian myöntäminen tuolloin oli häpeällistä. Se, että edes ajattelin niitä sai
mua häpeämään mun oman mielen. En halunnut hyväksyä sitä totuutta, että olin
oikeasti sairastunut masennukseen ja halusin kuolla. Jotta pääsisin niistä
oloista irti. Nyt mietin, että voi tyttö kun tietäisit vaan kuin seko sä olet
todellisesti. Mut se on ihan ok. Kaikki ovat. Toiset vaan peittää sen paremmin kuin toiset. Ja "sekon" lisäksi oot kaikkea paljon muutakin.
Se,
että saisi ulos kakistettua nuo ajatukset vähentää sitä riskiä, että niitä
oikeasti toteuttaisi. Se kun salailee ja ne jää vaan muhimaan pinnan alle on
myrkyllistä. Jos sanoo ääneen, niin on joku muukin tietoinen niistä ajatuksista
ja siten on ehkä helpompi saada apua.
En
todellakaan ole enää sitä mieltä, että itsari olisi urheiden teko. Nään
enemmänkin, että ihminen on tuolloin niin umpikujassa, voimaton ja toivoton, ettei
nää muuta keinoa ulos kuin kuolema. On liian suurta tuskaa, mitä ei pysty
silloin käsittelemään tai saamaan ulos. Uskon, että tuo itsemurhan ihannointi
on osa sitä itsetuhoisuutta ja sitä ajatusmaailmaa. Vääristynyttä sellaista.
Silloin uskoi, että sehän on sitä todellisuutta. Mutta ei. Se on sairauden
aiheuttama.
Yritin
koko alku elämäni sopeutua joukkoon, olla samanlainen. Maahanmuuttajana on jo
valmiiksi huomion kohteena ja ei aina välttämättä mukavan sellaisen. Sitten
yläasteella huomasin, että erilaisuudellahan on puolensa. Sillä saa juuri sitä
huomiota mitä kaipasi ja jolle sokeutui.
Kun
kasvaa paineiden ympäröimänä, eikä ollut hirveästi ketään, joka ois lempeästi
ohjannut, että katsoppas sisäänpäin, voi muokata ihmisestä suorittajan. Täydellisyyden
tavoittelijan. Perfektionismi on suojakeino.
Luullaan, että kun on asiat just eikä melkein, niin mikään ei voi mennä pieleen. Mikään ei voi satuttaa enää tuolloin. Olisi silloin turvassa.
Jos
olisi hetken edes vilkaissut itseensä ja miettinyt. Mitä sieltä kumpuaa? Mikä on
todellinen sinä ja millainen on sun oma ääni? Koen, että kasvan jatkuvasti.
Emmä tuu olemaan koskaan valmis. Olin tuolloin vaan niin hukassa itteni kanssa,
että ei mielellä ollut muuta vaihtoehtoa kun pysäyttää sairaudella. Silloin jää
aikaa ja tilaa pohdinnoille. Sisäiselle äänelle.
Ellei
se sairaus tapa sua ennen sitä. Siksi tarvitaankin muita siihen viereen, että
siitä selviää.
Joten jos koet samankaltaisia tuntemuksia, etkä tiedä miten siitä pääsee: PUHU.
Puhu ystävälle, läheiselle, kumppanille, hoitajille, lääkärille, ryhmissä, chatissä tai mielenterveysliiton tukipuhelimeen.
Älä jää yksin <3
Näitä lukiessani tuli mieleen yksi teksti, jonka joskus kirjoitin.... "Haluaisin istua hiljaa Tietämättömyyden Rannalla, missä mitään ei tarvitse edes yksinkertaistaa".... <3
VastaaPoistamikä siun blogin osoite on?
PoistaSe on http://www.laukkaavalammas.fi :)
VastaaPoista