Kun kaikki on liikaa: miten stressi ja uupumus sairastuttaa




25.2.13



Koulu 10-16


Kuosittelu isossa koossa, ei vielä kokonaan valmis.Keskustelu Päivi Virtasen kanssa Hojks:sta, tuli olo ettei kukaan opettajista pidä musta.Tuomittu olo, olisin liian laiska...Ne tunteet mitä mulla on on normaalia, kestän sen vaan huonosti. Pitäis skarpata enemmän.Ristiriitaista: pitääkö olla enemmän armollinen, vai pitäisikö yrittää olla enemmän olla arjessa mukana? Käydä koulua paremmin.


Keskustelu Katjan kanssa. Katjalla on bulimia. Sain tänään tietää. Juteltiin mielenterveysongelmista ja tärisin kun puhuin omista asioista ja yritin neuvoa Katjaa.


Kotona 16n jälkeen. Iski väsymys ja tuli tunne, että nyt voi hengähtää. Itkin, en paljon. Ahdistaa koulu ja tää masennus. Haluisin olla jo minä. Entinen minä, joka osasi elää paremmin kuin mitä osaan nyt. Puheista sai selvää, ei tarvinnut miettiä miten joku asian tekisi, vaan tulivat luonnostaan. Ihmiset tykkäsivät minusta ja arvostivat.Nyt oon vaan varjo entisestä tyypistä. Ja mun piti olla aikuinen. Nyt pitää opetella melkein kaiken uusiksi. Miten voi vaatia että muut ymmärtäisi, kun ei itekään ota selvää mitä omassa päässä liikkuu.


Kokeilen nyt kirjoittamista jos tää auttaa. Haluaisin irtautua tästä maailmasta ja opetella siellä rauhassa elämään tätä elämää.Tuntuu, että kun on paha olo niin itku auttaa ja se ettei tee mitään, kunnes taas jaksaa.Se on se lääke? Mut se aiheuttaa ongelmia kun irtautuu velvollisuuksista, niin ne kasaantuu ja lisääntyy entisestään. Koko ajan jää vaan enemmän jälkeen.


Nyt kun aloin miettiä opettajia ja koulua niin alkaa taas ahdistaa. Käyn ylikierroksilla kun oon koulussa. Jokin siitä ympäristöstä tekee sen. Nyt pitäisi rauhoittua, ettei mee enempää huonoon suuntaan.Yritän hengittää syvään mut tuntuu vaan pahemmalta. 


Katja on mukava ihminen. Sen kanssa on helppo olla. Kaipaan nyt enemmän rentoja ihmisiä mun ympärille ja rennompaa elämää tai asennetta.


Tuntuu että tää matka kestää liian pitkään. Päämäärää ei näy. Tai tiiän mikä se on mutta se on liian pitkällä. En nää sitä milloin olisin viisampi ja tasapainoisempi. Pitää vaan hölmösti uskoa siihen. Uskoa itseensä. Jos kärsivällisyys riittää eikä jää sen pahan olon alle.



Klo 23.30


Se sitten tuli. Kohtaus. Itkin tunnin ajan. Väsyttää todella paljon.

Yritin koko päivän saada sen pahan olon pois jollain muulla tavalla kuin itkemällä, mutten onnistunut.Lepäilin, nukuin,kirjoitin tätä ja join teetä. Kirjoitin Annille ja se soitti.

Huomattiin Olavin kanssa, että ajatuksien poisvieminen ei auta vaan saattaa pahentaa. Kun Anni puhui Kristofferista yms. alkoi vaan itkettää kauheasti se ettei pysty olla läsnä. Että oon tällainen. Sitten se hajosi käsiin. En pystynyt enää puhumaan ja itkin vaan. Lopetin puhelun ja itkin tauottomasti. Tärisin ja vapisin. Olavi tuli kotiin kaupasta. 

Pelkäsin ettei se paha olo loppuisi. En jaksanut sitä enkä kestänyt. Halusin päästää siitä eroon.


Käytiin parvekkeellakin. Raikas, kylmä ilma auttoi hetken mut ei kauan. Yritin juoda vettä että saisi jotenkin katkaistaa se, mut leuka vapisi niin pahasti ettei pystynyt. Kun Olavi pyysi,että katsoisin silmiin, en pystynyt millään katsoa suoraan. Silmät meni kieroon. Vaik kuin yritti. Tultiin sänkyyn, rauhoituin hieman ja sain juotua vettä. Se auttoi. Tai aika. Pelkäsin jossain vaiheessa että vaivun tästä psykoosiin. Tai tuntuu ainakin nyt et aivoista osa tuhoutui ton itkun aikana. 


Väsyttää tää meininki.











Nyt 25.5.18


Tekisi mieli ottaa tuo nuori, uupunut tyttö syliin ja halata oikein pitkään. Kertoa, että kyllä sä selviät. Tämä menee ohi. Masennus on sun ystävä.


Tiedän nyt, että olin tuolloin vaan ylikuormittunut ja uupunut, jolloin ei ollut muulle tilaa kuin masennukselle. 
Se on mielen ja vartalon viesti, ettei enää jaksa. Että pitää pysähtyä ja kuunnella itseään. Jos ei pysähdy tai saa apua kuunteluun, johtaa masennus pahimmillaan itsemurhaan. Masennus on sairaus, minkä viesti tulisi kuunnella. Itse ja muiden. Se useimmiten vaikuttaa myös läheisiin ja ympärillä oleviin ihmisiin. Parhaimmillaan se voi opettaa armollisuutta ja kehittää itsensä kuuntelua. 


Kun kaikkea on liikaa, ihminen uupuu. Me ei olla koneita, me ei pystytä venyä loputtomiin. Masennus vaan kertoo, että ihmisellä on todellisesti paha olla. Niinkuin mun lanko totesi: Kun kuminauhaa venyttää liikaa, se katkeaa.Niin meidän mieli ja vartalokin toimii. Ne lähettävät meille jatkuvasti viestejä, kyse on vaan siitä osataanko me kuunnella. Tai halutaanko me edes.Olin itse työntänyt omat luurangot kaappiin takaisin kun ne yrittivät mua muistuttaa olemassaolostaan. Hain arvostusta muilta ja suorittamalla elämän täydellisesti. Venytin itseäni ihan liian pitkään ja liikaa. Elin arvojen mukaan, mitä luulin olevan minun. Mutta enhän koskaan kyseenalaistanut niitä, saati pohtia: ovatko ne oikeastaan minun vai poimittu muualta tai periytynyt?


On yleistä, että masennus iskee, kun on "kaikki asiat hyvin" tai ihminen on pitkään ylikuormittunut ja uupunut.
Kuulun itse jälkimmäiseen. Kulutin itseni puhki ja harhautin itseäni hoitamalla muita ja muiden ongelmia.Tai olihan mulla ulkoiset asiat hyvin.Pitkä parisuhde, CV näytti hyvältä, oli perhe ja ystäviä. Olin päässyt opiskelemaan kouluihin johon halusin ja mulla oli valinnanvaraa. Meillä oli kaksi ihanaa kissaa ja asuttiin rivarissa.Mutta silti oli paha olla.


Olin opetellut olemaan reipas ja nousemaan heti jos kaaduin. Pyyhin vaan kyyneleet silmäkulmasta vauhdissa, kun olin jo ottamassa seuraavia haasteita. Koska haasteiden voittaminenhan osoittaa vaan, että on vahva ja pärjäävä. Silloin sua arvostetaan ja kuunnellaan. Mitä muuta ihminen voi muka haluta?
Uskon, että silloin kun asiat ovat niin sanotusti hyvin, ihmisellä on kapasiteettia ja voimavaroja käsitellä pahaa oloa. Jolloin kaikki myös nousee pintaan. Tavallaan jää tyhjän päälle, kun on tavoitteet on saavutettu. Silloin sisäinen ääni herää. Kuka olen,  mitä tarvitsen ja mitä minulla on annettavaa?


Kommentit

Suositut tekstit